Pennville, Dominica.
Tuntuu, että aina tapahtuu ihania asioita kun poistun veneeltä. Tosin sama tunne on usein kotonakin; ihmeitä tapahtuu, kunhan vaan lähden kotoa ulos. Veneellä on hieman ahdistavaa olla. Siellä ei ole päivisin mitään tekemistä, tylsistyy vaan. Kuitenkaan kapteenimme ei pidä siitä, että poistumme päivisin veneeltä. Outoa ja rasittavaa; eihän meitä siellä päivisin tarvita.
No, olen saanut uuden harrastuksen - liftaamisen. Täällä se on helppoa ja turvallista. On hauskaa reissata pieniä pätkiä paikallisten kyydissä ja kuulla heidän tarinoitaan. Esim. eilen taitoin matkaa banaanien seassa avolavan kyydissä. Pari lavalla ollutta työmiestä piti hyvää huolta minusta. Sain turvallisimman paikan ja ohjeet, kuinka matkustaa mukavasti. Hauskaa. Tänään Sveitsin konsulin vaimo otti minut kyytiinsä ja kutsui kotiinsa. Vietin hetken hänen kanssaan, kävelimme metsälammelle syöttämään kaloja ja kävimme samalla noutamassa juomavettä lähteestä. Jatkaessani matkaa sain ohjeita ja varoituksen sanan evästeeksi. Hän olisi pyytänyt yhden työtekijänsä matkaseurakseni, mutta kieltäydyin kunniasta.
Jatkoin siis matkaani yksin kylmille lähteille. Toiveenani oli virkistävä kylpy, mutta lähteet olivat todella pieniä, noin 30 cm halkaisijaltaan. Lisäksi ne haisivat mädälle kananmunalle. Eikun jatkamaan matkaa. Sain kyydin seuraavaan kylään, Pennvilleen, paikalliselta nuorelta mieheltä. Kyselin häneltä lounaspaikkaa, muttei niitä hänen mukaansa lähistöllä ollut. Pennville näytti varsin autiolta ja ehdin jo huolestua, kuinka pääsen sieltä pois. Olinhan viimeisen kahden tunnin aikana nähnyt kaksi autoa. Uinuvassa kylässä oli, kumma kyllä, koulu ja neljä baaria. Menin yhteen niistä kysymään lounasta ja sain vastaukseksi naurunremakan. Ruokaa ei kuulemma ole tarjolla, mutta ehkä omistajan serkku voisi kokata kaukaa tulleelle vieraalle. Ja kokkasihan hän. Hyvää perusruokaa oman puutarhan antimista. Ruuan odottaminen kesti 1,5 tuntia ja sinä aikana opettelin pelaamaan dominoa paikallisten baarikärpästen kanssa.
Koska aurinko alkaisi kohta laskea, päätin ottaa pikkubussin takaisin satamaan. Olin ainoa matkustaja ja meillä oli hauska keskustelu kuljettajan kanssa. Matkan päätteeksi hän ei suostunut ottamaan minulta maksua, vaikka kuinka yritin hänelle rahojani ojentaa. Sen sijaan hän haluaisi viedä minut illalliselle. Ikävä kyllä minun täytyi tuottaa hänelle pettymys huonoilla tekosyillä. Mutta ehkä me molemmat saimme mukavan muiston yhteisestä matkastamme.
Tuntuu, että aina tapahtuu ihania asioita kun poistun veneeltä. Tosin sama tunne on usein kotonakin; ihmeitä tapahtuu, kunhan vaan lähden kotoa ulos. Veneellä on hieman ahdistavaa olla. Siellä ei ole päivisin mitään tekemistä, tylsistyy vaan. Kuitenkaan kapteenimme ei pidä siitä, että poistumme päivisin veneeltä. Outoa ja rasittavaa; eihän meitä siellä päivisin tarvita.
No, olen saanut uuden harrastuksen - liftaamisen. Täällä se on helppoa ja turvallista. On hauskaa reissata pieniä pätkiä paikallisten kyydissä ja kuulla heidän tarinoitaan. Esim. eilen taitoin matkaa banaanien seassa avolavan kyydissä. Pari lavalla ollutta työmiestä piti hyvää huolta minusta. Sain turvallisimman paikan ja ohjeet, kuinka matkustaa mukavasti. Hauskaa. Tänään Sveitsin konsulin vaimo otti minut kyytiinsä ja kutsui kotiinsa. Vietin hetken hänen kanssaan, kävelimme metsälammelle syöttämään kaloja ja kävimme samalla noutamassa juomavettä lähteestä. Jatkaessani matkaa sain ohjeita ja varoituksen sanan evästeeksi. Hän olisi pyytänyt yhden työtekijänsä matkaseurakseni, mutta kieltäydyin kunniasta.
Jatkoin siis matkaani yksin kylmille lähteille. Toiveenani oli virkistävä kylpy, mutta lähteet olivat todella pieniä, noin 30 cm halkaisijaltaan. Lisäksi ne haisivat mädälle kananmunalle. Eikun jatkamaan matkaa. Sain kyydin seuraavaan kylään, Pennvilleen, paikalliselta nuorelta mieheltä. Kyselin häneltä lounaspaikkaa, muttei niitä hänen mukaansa lähistöllä ollut. Pennville näytti varsin autiolta ja ehdin jo huolestua, kuinka pääsen sieltä pois. Olinhan viimeisen kahden tunnin aikana nähnyt kaksi autoa. Uinuvassa kylässä oli, kumma kyllä, koulu ja neljä baaria. Menin yhteen niistä kysymään lounasta ja sain vastaukseksi naurunremakan. Ruokaa ei kuulemma ole tarjolla, mutta ehkä omistajan serkku voisi kokata kaukaa tulleelle vieraalle. Ja kokkasihan hän. Hyvää perusruokaa oman puutarhan antimista. Ruuan odottaminen kesti 1,5 tuntia ja sinä aikana opettelin pelaamaan dominoa paikallisten baarikärpästen kanssa.
Koska aurinko alkaisi kohta laskea, päätin ottaa pikkubussin takaisin satamaan. Olin ainoa matkustaja ja meillä oli hauska keskustelu kuljettajan kanssa. Matkan päätteeksi hän ei suostunut ottamaan minulta maksua, vaikka kuinka yritin hänelle rahojani ojentaa. Sen sijaan hän haluaisi viedä minut illalliselle. Ikävä kyllä minun täytyi tuottaa hänelle pettymys huonoilla tekosyillä. Mutta ehkä me molemmat saimme mukavan muiston yhteisestä matkastamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti