Deshaies, Guadeloupe.

Eilen totesimme ruotsalaisen Sofian kanssa, että meidän skandinaavien on vaikeaa relata. Espanjalaisille ja argeentiinalaisille se tuntuu olevan toinen luonto. Me skandinaavit emme saa aina suutamme auki, amerikkalaiset (sisältää myös kanadalaiset) hoitakoot small talkin. Ranskalainen tuo pikantin lisän porukkaamme hauskoine aksentteineen ja ruokasnobbailuineen. Laivakoiramme Chewie on ruotsinkielinen, ainakin muutaman käskyn se tunnistaa ruotsiksi. Väärinymmärryksiä esiintyy jatkuvasti, mutta onneksi ne johtavat useimmiten nauruun. Osaan purjehtia englanniksi, mutta minulla ei ole aavistustakaan eri termien suomenkielisistä nimistä. Ja todellakin; olen oppinut purjehtimaan! Purjehdusrutiinit alkavat olla hallussa ja veneessä liikkuminen on luontevaa. Itseasiassa vene tuntuu jo kodilta.

Aluksi tunsin olevani veneessä kuin vanki. Maihin ei päässyt kun jonkun kyyditsemänä. Mutta nyt - se on vähän kun bussia odottaisi. Myös ruokapolitiikka on haastavaa. Kipparimme Sylvia haluaa kontrolloida kaikkea, eikä meidän muitten ruokatoiveilla ole juuri painoarvoa. Kun haluaisimme illalla kokata jotain tiettyä ruokaa, hänen kommenttinsa on, että on käytettävä niitä raaka-aineita, joita löytyy. Tämä onkin aiheuttanut eniten kränää joukossamme, mutta minkäs teet. Her way or highway. Olenkin syönyt kiintiöni täyteen purkkitomaatteja ja tomattisosetta. Ei enää, kiitos.

Guadeloupe on Ranskan alusmaa, joten täältä saa hyvää leipää, vaikkakin vaaleaa, juustoja ja hyvää viiniä. Kaikilla saarilla on banaaneja, appelsiinejä, tomaatteja... Aika peruskamaa. Pojat ovat onnistuneet saamaan muutaman kerran kalaa illalliseksi. Tänään on mm. luvassa perunasalaattia kalan kera. Omalla kokkausvuorollani tein suomalaista trendiruokaa, avokadopastaa. Siitä tuli hitti ja muutamat jopa halusivat reseptin itsellensä.
Kuvittelin purjehtijoitten olevan sosiaalista porukkaa, mutta kaikki tuntuvat viettävän aikaa venekunnittain. Jos tapaamme satamassa kahvilassa saatamme hymyillä varovasti ja korkeintaan kysyä wi-fin salasanaa. Se siitä sosiaalisuudesta.

Boullainte, Guadeloupe.

Tänään sain iskun päähäni pääpurjeesta. Kaikki tapahtui nopeasti, yllättäen jopa kapteenimmekin. Hän oli ottamassa valokuvia, kun purje yllättäen muutti suuntaa ja iski häntä suoraan kasvoihin, lennättäen aurinkolasit kauas kannelle ja varmaankin murtaen hänen nenänsä. Kun hän horjahti, purje jatkoi matkaa suuntaani. Sain käden suojakseni ja lopulta vain köysi sivalsi ohimoani, jättäen punaisen palojäljen. No, näitä joskus tapahtuu, oppiipahan olemaan varovainen. Muita haavereita ei onneksi ole sattunut miehistöllemme.

Saapuvan myrskyn takia jouduimme muuttamaan suunnitelmiamme ja lähtemään Dominicalta Guadeloupeen päivää aiottua aikaisemmin. Purjehdin M/S Joshualla, joka on joukkomme isoin vene, 44 jalkaa eli nelisentoista metriä pitkä. Pienemmissä veneissä tulen merisairaaksi, mutta en M/S Joshualla, sen verran vakaampi se on. Tänään aallot olivat keskikokoisia, noin 3-4 metrisiä, mutta suurimpia, missä olen koskaan ollut.   Nyt todellakin ymmärrän, mitä tarkoitetaan aalloilla ratsastamisella - huikea tunne! Yksi venekuntamme näki matkalla delfiinejä, me jouduimme tyytymään lentokaloihin.

M/S Joshualla kanssamme matkasi myös laivakoira Chewie. Mielestäni koira näytti merisairaalta ja surkealta kyyhöttäessään kapealla käytävällä. Kapteenimmee Claes kuitenkin tokaisi lakoonisesti, että kunnossa se on,  se vaan nappaa sinun tuntemuksesi. Ja siltä se tuntuikin. Koko matkan Chewie oli lähelläni, ikäänkuin suojellen minua. Välillä se tosin innostui leikkimään lentokalojen kanssa.

Illalla saavuimme Bouillanteen, Guadeloupeen. Tuuli alkoi yltyä ja aurinko laskea. Meillä oli ongelmia ankkurin kanssa, ketju oli jäänyt jumiin, eikä ankkuri laskeutunut. Neljän miehen voimin asia saatiin kuitenkin pian korjattua. Miehistömmme vahvuus on tippunut viidestätoista yhdeksään, joka on mielestäni sopiva määrä. Nyt ei ole enää niin ahdasta, eikä vapaamatkustajille ole tilaa. M/S Shalomissa nukkuu lisäkseni vain kaksi henkeä. Toinen heistä, Anders, puhuu ja kävelee unissaan melkein joka yö. Viime yönä hän yritti siirtää kuun valoa pöydältä ja kun ei onnistunut, seisoi hän pöydän ääressä ihmeissään päätään raapien. Lopulta iso aalto keinautti hänet kumoon sängyllensä ja niin hän jatkoi taas uniaan.