Dubrovnik, Kroatia

Asettautumusta

Samalla kun on pehmeä lasku, on hirveä kiire. Koko ajan ollaan menossa ja pitää olla tarkkaavaisena. Eilen piti hoitaa OIB eli kroatialainen henkilökohtainen tunnistenumero. Täytin lomakkeen paikallisessa virastossa, siihen isän ja äidin nimet myös, tietenkin, kuten täällä on tapana. Maanantaina saan sitten oman OIB:in. Sitä tarvitaan virallisiin asioihin kuten verotukseen, pankkiasioiden hoitoon, ja kuten tapauksessani; työskentelyyn.

Sitten esittäytymään toimistolle ja tulostamaan retkimatskua. Kaikki paikalliset yhteistyökumppanit ovat tosi kivoja ja heidän kanssaan on kuulemma helppoa työskennellä. Mahtavaa! He mahdollistavat meille suomalaisille onnistuneen loman. Tapaan heidän vielä illallisella, mutta ennen sitä renkaan vaihtoon.

Meillä on kimppa-auto ja kollegaltani oli rengas puhjennut hänen ajellessaan Montenegrossa. Monen käänteen jälkeen hän sai vararenkaan alle ja matka jatkui kotiin Dubrovnikiin. Nyt sitten kaksi rengasta vaihtoon ja pikku-Ford on valmis uusiin seikkailuihin.

Vähän alueeseen ja hotelleihin tutustumista, sitten kotiin suihkuun ja  illalliselle. Menemme perinteiseen kroatialaiseen ravintolaan hieman kaupungin ulkopuolelle. Nautimme ravintolan puutarhassa aperitiivit; mulle yrttilikööriä ja kollegalle oudon tumman keltaista ja kuplatonta proseccoa. Meitä on 18 henkilöä, kiva tutustua uusiin ihmisiin. Pieniä annoksia kannetaan pöytään koko ajan, hyvin lihapainotteista on ruoka. Kolmea sorttia ilmakuivattua kinkkua, juustoja, sardiinin sukuista pikkukalaa, lihapataa... Jokaisen annoksen välillä porukka poistuu pöydästä sauhuille pihalle. Muutaman annoksen jälkeen he eivät enää vaivaudu, vaan polttavat ruokapöydässä. Vaikka ruokaa on yllin kyllin, nälkä jää. Parasta oli jälkiruoka, omenapiirakka kriikunamarmeladin kera. Yllätyksekseni se ei ollut lainkaan makeaa mutta silti ihanan maukasta.

Me suomalaiset poistumme aikaisin, kymmeneltä, meillä on aikainen aamu. Suuntaamme huomenna Mostariin, Bosnia-Hertsegovinaan, päiväretkelle asiakkaiden kanssa.

Dubrovnik, Kroatia

Asettautumusta

Samalla kun on pehmeä lasku, on hirveä kiire. Koko ajan ollaan menossa ja pitää olla tarkkaavaisena. Eilen piti hoitaa OIB eli kroatialainen henkilökohtainen tunnistenumero. Täytin lomakkeen paikallisessa virastossa, siihen isän ja äidin nimet myös, tietenkin, kuten täällä on tapana. Maanantaina saan sitten oman OIB:in. Sitä tarvitaan virallisiin asioihin kuten verotukseen, pankkiasioiden hoitoon, ja kuten tapauksessani; työskentelyyn.

Sitten esittäytymään toimistolle ja tulostamaan retkimatskua. Kaikki paikalliset yhteistyökumppanit ovat tosi kivoja ja heidän kanssaan on kuulemma helppoa työskennellä. Mahtavaa! He mahdollistavat meille suomalaisille onnistuneen loman. Tapaan heidän vielä illallisella, mutta ennen sitä renkaan vaihtoon.

Meillä on kimppa-auto ja kollegaltani oli rengas puhjennut hänen ajellessaan Montenegrossa. Monen käänteen jälkeen hän sai vararenkaan alle ja matka jatkui kotiin Dubrovnikiin. Nyt sitten kaksi rengasta vaihtoon ja pikku-Ford on valmis uusiin seikkailuihin.

Vähän alueeseen ja hotelleihin tutustumista, sitten kotiin suihkuun ja  illalliselle. Menemme perinteiseen kroatialaiseen ravintolaan hieman kaupungin ulkopuolelle. Nautimme ravintolan puutarhassa aperitiivit; mulle yrttilikööriä ja kollegalle oudon tumman keltaista ja kuplatonta proseccoa. Meitä on 18 henkilöä, kiva tutustua uusiin ihmisiin. Pieniä annoksia kannetaan pöytään koko ajan, hyvin lihapainotteista on ruoka. Kolmea sorttia ilmakuivattua kinkkua, juustoja, sardiinin sukuista pikkukalaa, lihapataa... Jokaisen annoksen välillä porukka poistuu pöydästä sauhuille pihalle. Muutaman annoksen jälkeen he eivät enää vaivaudu, vaan polttavat ruokapöydässä. Vaikka ruokaa on yllin kyllin, nälkä jää. Parasta oli jälkiruoka, omenapiirakka kriikunamarmeladin kera. Yllätyksekseni se ei ollut lainkaan makeaa mutta silti ihanan maukasta.

Me suomalaiset poistumme aikaisin, kymmeneltä, meillä on aikainen aamu. Suuntaamme huomenna Mostariin, Bosnia-Hertsegovinaan, päiväretkelle asiakkaiden kanssa.

Dubrovnik, Kroatia

Helsinki-Dubrovnik

Viime yönä ei uni meinannut tulla. Herätys kello 5.12 ja lentokentälle Uberillä kuudeksi. R-kioskilta aamukahvi ja menoks. Lento-olosuhteet olivat ihanteelliset ja lento Helsingistä Dubrovnikiin kesti vain 2,5 tuntia. Bussilla hotellille kuunnellen kollegan turinointia; harvinaista herkkua. Ensi kerralla istun itse oppaan paikalla toivottamassa asiakkaat tervetulleiksi. Bussimatka kesti puolisen tuntia. Adrianmeri vasemmalla ja vuoret oikealla. Dubrovnikin vanha kaupunki pönötti jylhänä pienen lahden poukamassa. Sää hellii meitä. Aurinko paistoi ja jo aamusta mittari näytti +28°C. Eilen oli ukkostanut ja satanut, luonto näytti vihreältä ja vehreältä.

Asun ensimmäisen viikon hotellissa Babin Kuk'n alueella, ennen kun pääsen opaskämppään. Koskaan en ole ollut näin siistissä hotellissa; omistajaa ei suotta kutsuta mr. Clean'iksi eli herra Puhtoiseksi. Laukkujen purkamista ja lepoa. Iltapäivällä käyn läheisellä Uvala Lapad-rannalla. On kuuma, +30++°C. En jaksa mennä edes kastelemaan varpaita mereen, lymyilen mieluummin varjoissa. Merivesi on kuulemma 28-asteista.

Ruokaa täytyy saada. Suuntaan Tommy Hipermarkettiin, paikalliseen ruokakauppaan. Kallis on, ehkä jopa kalliimpi kuin Suomen marketit. Aikaa menee tuotteitten tutkimiseen, kaikki merkit ovat mulle uusia ja outoja. Kahvia, munia, juustoa... perusjuttuja ja sitten vielä leipomotiskiltä bürekiä päiväkahville. 

Nyt sitten vaan kahvia ja sinnittelyä - ja partsilla istuskelua - että jaksan valvoa iltaan saakka ilman päiväunia. Aikaero on onneksi vain yksi tunti, Kroatia on tunnin Suomea jäljessä. 

 

Lissabon, Portugali

Obrigado, Lissabon

Taas yksi reissu (melkein) heitetty. Edessä enää kotimatka. Mitä jäi mieleen Lissabonista? Ihanat lemmikit tietysti, Keta-koira ja kissat Tubarâo ja Clarinha. Ja karvan peitossa olevat vaatteet. Todellinen värisuora; valkoinen  koira, harmaa ja musta kissa. 

Kaupunkina Lissabon on monikerroksinen. Historiaa jo roomalaisten ajalta ja heidän perunaan oleva kaupunkisuunnitelma. Maurit eli arabit toivat mukanaan epäsymmetrian ja  sisäpihat - kujat olivat kapeita ja sokkeloisia. Suuren maanjäristyksen jälkeen vuonna 1755 kaupunki rakennettiin uudelleen; leveämpiä katuja ja jykevämpiä taloja. Pilvenpiirtäjiä Lissabonissa ei ole. Historiallinen näkymä on haluttu säilyttää ja siksi korkeita taloja tänne ei saa rakentaa.

Värikkäät keraamiset laatat l. azulejot, talojen julkisivuissa ovat yksi Lissabonin tunnusmerkeistä. Maurit toivat ne mukanaan, mutta portugalilaiset muokkasivat ne omanlaisikseen. Laatat suojelevat rakennuksia kosteudelta ja kuumuudelta, ja julkisivu on helppo pitää näin puhtaana. Ja kauniitakin ne ovat, kertovat tarinaa sekä tekijästään että asukkaista. Käytännöllistä, kaunista ja informatiivista.

Vanhoja laattoja on myynnissä kirppareilla ja mm. antiikkikaupoissa. Ne pitäisi jättää ostamatta, ovat todennäköisesti pöllittyjä yön pimeinä tunteina vanhoista rakennuksista.

Niin, ja ne mäet ja portaat - niitä riittää seitsemälle kukkulalle rakennetussa kaupungissa!

Lissabon, Portugali

 

Ihan joka päivä on satanut vettä. Normaali tammikuu Lissabonissa. Yleensä sateet tulevat kuuroina tai sitten sade alkaa vasta illalla ja jatkuu yöhön. Aamulla kun katsoin ikkunasta ulos, ei (olevinaan) satanut. Koiran kanssa ulos astuessani kaipasin jo sateenvarjoa. Tavallaan ei satanut, mutta ilma oli täynnä tiivistä tihkua - kuin sumua mutta vetistä. Tätä jatkui koko päivän. 

Sunnuntai ja sadepäivä. Päätin lähteä ostoskeskus Vasco da Camaan. Ostoskeskukset on ostoskeskuksia kaikkialla maailmassa. Same same but different. Pääasia minulle ostarilla oli saada lounasta.

Vasco da Cama oli se seilaaja, joka löysi merireitin Intiaan. Da Caman innoittamana Pedro Álvares Cabral "löysi" Brasilian ja siitä tuli Portugalin siirtomaa yli 300:ksi vuodeksi. Portugalilaisia muutti Brasiliaan lähinnä virkamiehiksi ja kauppiaiksi. Tämän myötä portugalinkieli ja katolinen uskonto rantautuivat Brasiliaan. Nyt muuttoliike on kääntynyt päinvastoin: Brasiliasta muutetaan paremman elämän toivossa Portugaliin. 

Toinen lemmikkiperheeni vanhemmista on brasilialainen. Hän kertoi kuinka rasismi rehottaa Portugalissa erityisesti brasilialaisia kohtaan, vaikka samaa kieltä puhuvat ja samalta näyttävät. Rasismi on päivittäistä, asiat eivät hoituisi ilman hänen kanadalaista puolisoa. Sinisilmäisenä ja vaaleaihoisena maahanmuuttajana hänellä ei koskaan ole ollut ongelmia virkamiesten tai muittenkaan kanssa - asiat hoituvat aina helposti ja nopeasti. Brassipuolisolta asiat jäisivät hoitamatta.

Viihdyn hyvin yksin, mutta välillä on kiva rupatella tuntemattomien kanssa - siihen koira on oikein oiva jäänmurtaja. Kävin lounaalla pastapaikassa. Istuin yksin neljän hengen pöytään, joka muodostui kahdesta pöydästä. En olisi pannut pahakseni lounasseuraa. Mukavan näköinen mies lähestyi ja kysyi portugaliksi (luultavasti) onko tässä vapaata tms. Nyökkäsin, si si. Mies kiitti, kaappasi pöydän syliinsä ja käveli pois. Nauratti. Jatkoin ruokailua, seuraava mies lähestyy minua; onko tässä vapaata? Si si. Mies ottaa vapaana olevat tuolit kainaloonsa ja kävelee pois. Aina ei voi voittaa. 

Iltapäivällä sain toistamiseen viranomaistekstiviestin puhelimeeni runsaista sateista ja tulvan uhasta. Erityisesti jokialueilla oleskelevia kehotettiin varovaisuuteen. Nyt sadesumu on yltynyt varsinaiseksi hernerokkasumuksi, en näe ollenkaan naapuritaloa noin viidenkymmenen metrin päässä. Mielelläni olisin sisällä, Keta kaipaa kuitenkin jossain vaiheessa iltapissalle. 

Päivä päivältä lemmikit ilahtuvat enemmän ja enemmän kun palaan reissuiltani kotiin. Ne kerjäävät rapsutuksia ja kyhnäävät kyljessäni sohvalla. Iltaisin kissat saattavat minut sänkyyn mutta heti kohta lähtevät omille teilleen. Keta sen sijaan kuorsaa vieressäni illasta aamuun. On kiva lähteä huomenna omaan kotiin. Lähteminen on katkeransuloista; jotain kaunista jää aina taakse.

Lissabon, Portugali

Feiras da Larda - varkaiden markkinat

Tänään taisi olla ensimmäinen sateeton päivä viikkoon. Aurinko paistoi ja lämmitti, apteekin mittari näytti +16° C. Lauantaisin Garçan kaupunginosassa on Feiras da Ladra eli varkaiden markkinat. Kyseessä on siis kirpputori. Kirppis on Lissabonin kuuluisin ja vanhin, sen arvellaan juontavan juurensa 1200-luvulle. Keskiajalla kirppis oli kiertävä, mutta jossain vaiheessa paikaksi vakiintui Garçassa Campo de Santa Claren aukio ylhäällä kukkulalla kirkon ja luostarin kupeessa.

Kirppiksellä myydään kaikkea maan ja taivaan väliltä: uutta ja vanhaa, vaatteita, astioita, levyjä, mattoja, tauluja, outoja esineitä joista myyjäkään ei tiedä mitä ne ovat. Ja tinkiminen kuuluu asiaan. En tinkinyt. En muistanut. Enkä kyllä olisi kehdannutkaan; käsityönä tehty alumiinisormus maksoi vain 15 euroa.

Alueen keskellä on kaunis kauppahalli Mercado de Santa Clara. Tänään siellä on käsityöläisten markkinat, muina päivinä se toimii erilaisten tapahtumien näyttämönä. Puistossa on myös ikoninen quiosque eli kioski. Se on pyöreä, valurautainen ja katossa on kupoli. Yleensä kioskit ovat vihreitä ja ne toimivat kahviloina. Ne ovat tulleet Lissaboniin Ranskasta 1800-luvun lopulla kaupungistumisen myötä. Vuosikymmeniä ne olivat unohduksissa ja hylättyinä. Niiden uusi tuleminen tapahtui 2010-luvulla. Tuli Helsingin lippakioskit mieleen.

Lissabon, Portugali

Marvila - uusi ja vanha

Marvilan vanha teollisuusalue meren läheisyydessä on trendikäs, nousussa oleva alue. Sieltä löytyy vanhoihin varastohalleihin rakennetut cooleimmat galleriat ja kuumimmat baarit. Alue on hieman ränsistynyt, mutta kovasti siellä kunnostetaan ja rakennetaan myös uutta. Tarkoitus oli tsekata em. paikkoja, mutta boomerina olin auttamattomasti liikkeellä liian aikaisin. Iltapäivä on Marvilassa vasta aamu. Melkein kaikki paikat olivat vielä kiinni. Kahvit sain sentään hörpättyä paikallisessa kuppilassa rakennusmiesten kanssa. Sitten lähdin tallustelemaan hiljakseen kotiinpäin.

Junaradan toisella puolella, sisämaassa, on Marvilan asuinalue. Pääsin alittamaan radan aseman kohdalta ja nousemaan Marvilan mäelle roskaisen joutomaan halki. Vähän epäilytti; likaista ja rähjäisiä, eikä ketään missään. Suuret muraalit kuitenkin vetivät puoleensa, ja jatkoin matkaa. 

Marvila on yksi Lissabonin haastavimpia alueita, jossa ei kannata iltaisin yksin liikkua. Täällä kuitenkin asuu ihan tavallisia perheitä. Alueen toisella laidalla on hieno kirjasto ja koulu mutta palveluita on vähän tarjolla, ja bussireititkin jäävät Marvilan reunamille. Maisemaa hallitsevat 1960-1980-luvilla rakennetut kerrostalot; edullista asumista pienituloisille. 

Kaupungin GAU- (Galeria de Arte Urbana) projekti elävöittää ja yrittää muuttaa ongelmalähiöiden, kuten Marvilan, imagoa - saada asukkaat olemaan ylpeitä omasta alueestaan ja antamaan heille äänen. Ja se onnistuu siinä. Paikalliset taiteilijat ovat luoneet värikkäitä muraaleja kerrostalojen päätyihin. Niissä suurikokoiset ihmiset katsovat suoraan katsojaa, ikään kuin haastaen: uskallatko nähdä minut?

Junarata on kuin fyysinen ja henkinen raja, joka erottaa toisistaan kaksi samannimistä mutta niin erilaista Marvilaa.