Dubrovnik, Kroatia

Kotitalon tarina

Asun Dubrovnikissa Lapadin kaupunginosassa, kilometri hotellialueelle ja vähän reilu vanhaan kaupunkiin. Talo, jossa asun, on pienen kujan varrella, kuin unohtuneena keskelle kerrostaloja. Todellisuudessa talo on ollut tässä pitkälle toistasataa vuotta ja kerrostalot ovat vallannet ympäristön. Tämä on alkujaan ollut maatalo ja sen ympärillä on ollut isot tilukset. Toisen maailmansodan jälkeen kun kommunistinen Jugoslavia perustettiin, maat sosialisoitiin ja omistus siirtyi valtiolle. Maanviljelijälle jäi ainoastaan talo, kaikki muu omaisuus siirtyi korvauksetta "kansalle".

Talossa on vanha ja uusi osa, asun uudessa. Vanhan osan rakensi Josip, joka vaurastui työskentelemällä Amerikassa vuosikymmenen ajan 1800-luvun loppupuolella. Hänen pojanpojanpoikansa rakensi uuden osan 2000-luvulla. Valtion byrokratia on täälläkin läsnä: koska alkuperäisessä pihapiirissä on ollut noin kolme metriä korkea muuri, piti se nyt myös rakentaa. Vanha muuri oli komea kivimuuri, mutta nyt paikalle kelpasi ruma betonimuuri. Harmillisesti muuri jakaa nyt tontin kahtia ja puolet tontista on tyhjää, villiintynyttä tilaa. Hintaa muurille oli tullut 30 000 markaa eli nykyrahassa noin 25 000 euroa. Tuolloin Kroatiassa oli oma valuutta, kuna, mutta Saksan markkaa käytettiin hinnoitteluvaluuttana. Euro tuli täällä käyttöön vuonna 2023.

Uuden talon paikalla oli aiemmin myllyjä, isoja tynnyreitä ja valtavia kivisiä säilytysastioita. Myllyt murskasivat oliiveja, viinirypäleitä ja viljaa. Jäljelle on jäänyt yksi iso säilytysastia, ammeen kokoinen sekä vanhan kaivon kiviosa. Ja tietenkin ne molemmat on rakennettu yhdestä kivestä. Tätä samaa paikallista kalkkikiveä on käytetty mm. vanhankaupungin muureissa ja rakennuksissa.  Vanhan maatilan varaston paikalla on nyt autotalli ja meidän parkkipaikallamme on aikoinaan ollut tykkipatteristo, joka suojeli asukkaita mahdollisilta vihollisilta.

Omistajaperhe asuu yläkerrassa ja alakerrassa on kolme pientä kaksiota. Yhdessä asui perheen isoisä, joka menehtyi kolme vuotta sitten. Asunto odottaa remonttia, nyt seiniltä rappaukset rapisevat ja lattia alkaa murentua. Kaksi muuta asuntoa toimivat nyt meidän opaskämppinä. Minun kotini avautuu etupihalle, jossa on pieni hyötypuutarha. Siellä kasvaa sitruuna- ja viikunapuita sekä tomaatteja. Betonialustalla vilistää salamantereita ja perheen koira, Misha, käy välillä ilahduttamassa minua. Takapihalla, minne toinen opaskämppä avautuu, on appelsiinipuita ja ainakin seitsemän puolivilliä kilpikonnaa. 

Aamuaurinko nousee seitsemän aikoihin Srđ-vuoren takaa. Tänään ilma täyttyy savusumusta. Bosnia ja Hertsegovinan puolella vuorella on useita maastopaloja. Dubrovnikin alueella niiltä on tänä kesän onneksi vältytty. Iltaisin istun sohvalla ja katselen vuorta ja kerrostalojen kauniita punasavitiilisiä kattoja. Dubrovnikin perinteiset kattotiilet, niin kutsutut kupe-kanalice, valmistettiin vuosisatojen ajan Kuparin kylässä Dubrovnikin lähellä.

Joka ilta kahdeksan aikoihin, harmaa-valkoinen kissa kiipeää kolmikerroksisen talon katolle. Se kulkee talon päästä päähän, jää hetkeksi makoilemaa katolle ja häviää sitten omille teilleen.

P.S. Tiesitkö, että kroatialaiset kutsuvat sudenkorentoa keijukaisen pikkuhevoseksi?

Korčula, Kroatia

Korčulan saarikierros

On mukavaa saada vieraita Suomesta. Se rikkoo arkista rytmiä ja silloin katselee ympäristöä muitten näkökulmasta. On myös antoisaa tutustua paikkoihin yhdessä, yksin kokee asiat ja paikat ihan eri tavalla. Ja tietysti pidemmillä automatkoilla helpottaa kun on useampi kuski.

Aamulla suuntasimme Orebić'in satamaan, josta lautta lähtee Korčulan saarelle ja Korčulan kaupunkiin. Varauduimme jonottamaan lautalle, onhan nyt vilkkain sesonkiaika. Olimme satamassa kello 9.59, tie oli tyhjä ja ajoimme suoraan lauttaaan. Jipiiii! Paikallisten peloittamista pitkistä jonoista ei ollut tietoakaan. Auto lauttaan, rampit ylös ja lautta kohti Korčulaa. Lautta irtosi satamasta, kääntyi keskellä lahtea ympäri ja rantautui Korčulan satamaan. Kauaa siinä ei mennyt.

Auto parkkiin vanhan kaupungin kupeeseen ja aamiaiselle. Korčulan vanha kaupunki on pieni ja suloinen. Pääkatu on kukkulan huipulla ja kapeat sivukujat johtavat alas rantaan. Kiertelyä ja ihastelua vanhassa kaupungissa muitten turistien seassa. Täälläkään ei enää paikallisia juuri asu, kuten ei muissakaan suosituitten kohteitten vanhoissa kaupungeissa ja keskustoissa. Asunnoista on tullut turistien majapaikkoja. Turisteja en niinkään moiti. Paikallisten päättäjien tulisi pitää huolta asukkaistaan niin, ettei turismi pilaa paikkoja ja paikallisten arkea.

Ennen kuin matka jatkuu, täytyy maksaa parkkimaksu. 60 euroa! Pieni järkytys ja nopea hyväksyntä - se on mitä on. Puomi ei kuitenkaan nouse, emme pääse ulos. Virkailija tulee ja sanoo, ettemme ole maksaneet parkkimaksua. Ei kun uudelleen automaatille ja selvittämään aiempaa kuittiamme. Selviää, että kahdeksan euron parkkimaksu on todellakin maksamatta. 60 euron maksu on hylätty ja virheellinen. Huh huojennusta!

Saarella on pituutta noin 50 kilometriä. Lähdemme ajamaan Pupunatin kautta saaren pohjoisosaan. Korčulassa on paljon pieniä viinitarhoja ja Pupunat on saanut nimensä viininlehdestä. Pupunatin keskustassa on kirkko - tietenkin - ja Michelin suosittelema Konoba Mate-ravintola. Vielä ei ollut meillä lounasaika, joten jatkoimme matkaa eteenpäin.

Ohitamme laajan maastopaloalueen. Puiden rungot ovat hiillostuneet aivan mustiksi. Visuaalisesti maisema näyttää hienolta mutta todellisuudessa tuhot ovat karseat. Palo riehui täällä heinäkuussa ja sammutustöissä oli kaikki Dubrovnikin ja lähikuntien sammutuskalusto. Onneksi kukaan ei menettänyt kotiansa eikä henkeään. Pieniä sponttaanisti syttyviä paloja täällä on useita; onneksi monet niistä myös sammuvat sponttaanisti.

Vela Lukaan tulessamme meillä on jo nälkä. Lounastauko satamaravintolassa ja sen jälkeen pieni kävely uneliaassa kaupungissa. Lämmintä on noin 35 °C, joten en ihmettele että ihmiset pysyttelevät sisällä. Rantapromenadilla on satoja hienoja mosaiikkilaattoja. Vanhimmat ovat vuodelta 1968, jolloin Luka Mozaika-projekti sai alkunsa. Aluksi taiteilijat tekivät mosaiikkeja, sitten koululaiset ja nykyään turistitkin pääsevät osallistumaan projektiin. 

Käymme tankkaamassa ja lähdemme etsimään uimarantaa. Pysähdymme Blatossa ja käymme ostamassa jäätelöt. Kävelemme kylän raittia ja istahdamme puistoon syömään jätskit. Jatkamme pieniä, kapeita, mutkikkaita, ylös ja alas meneviä teitä ja toivomme ettei ketään tule vastaan. Ja ettei tien - tai sen tapainen - johda umpikujaan. 

Suuntamme länsirannikolle ja pidämme uimatauon Prizbassa. Tai osa pitää vain tauon. Rannat täälläkin ovat pikkukivirantoja ja veteen on ikävää mennä ilman uimakenkiä. Kivet ovat terväviä, inhoan näitä rantoja. Mutta vesi on lämmintä.

Ajamme maaseutumaisemissa Smokvican ja Čaran kylien ohi. Viinitarhat ja oliivilehdot täyttävät laakson. Nousemme näköalapaikalle ja pysähdymme ihailemaan kaunista ja vehreää saarta Adrianmerellä. Jätämme jäähyväiset Korčulalle, suuntaamme satamaan ja lautalla Orebic'in kautta kohti Dubrovnikiä. 

Korčula vanha kaupunki.

Pupunat ja ravintola Konoba Mate.

Maastopaloalue.

Vela Lukan mosaiikit rantapromenadilla.

Blaton bussiasema.

Prizban uimaranta.

Korčulan saari.

Cavtat, Kroatia

Cavtat, kylä jossa aika pysähtyy

Autolla ei pääse kylälle vaan auto tulee jättää isolle parkkipaikalle kylän laidalle. Ensinäkymä on karu ja kuuma asfaltti. Kun kävelee parkkipaikan läpi, alkaa kaunis rantareitti havupuiden varjossa. Tänään on kuuma, taas, +33°C. Pitkästä aikaa käy vilvoittava tuuli, mahtavaa! Myös meri virkistää. Täällä ei ole hiekkarantoja. Ihmiset ovat vallanneet kallioita ja lahden poukamia rantapäivän viettoon. Myös rantapetejä on saatavilla seitsemän euron hintaan, Copacabanan rannalla pedista saisit pulittaa 80 euroa.

Kun rantareitti loppuu, alkaa kylän rantabulevardi. Sen varrella on kahviloita ja ravintoloita, muutamia kauppoja ja kirkkoja. Piipahdettiin Franjevački samostan -kirkossa. Siellä voi rukoilla Pyhä Antonius Padovalaista auttamaan kadonneen tavaran löytämisessä tai vaikeuksissa olevien puolesta. En rukoillut.

Satamassa on toinen toistaan upeampia jahteja ja veneitä. Täältä kulkevat myös vesitaksit Dubrovnikiin. Syön rantaravintolassa parhaimman aterian aikoihin: grillattua meriahventa grillattujen vihannesten kera. Tarjoilija tulee pöytämme päättyyn ja ruotii kalan minulle valmiiksi. Kalan päälle hän lorauttaa ihanaa oliiviöljy-paprika-valkosipulikastiketta. Tunnen itseni hemmotelluksi. Kun saan lautasen eteeni, viereeni istahtaa kissa. Se ei liikahdakaan, vaikka jätän se huomiotta. Lopulta hellyn ja annan sille viimeiset kalan rippeet lautaseltani. Tyytyväisenä se nuolee viiksensä ja siirtyy seuraavaan pöytään.

Dubrovnik, Kroatia

Tänään pekarasta tarttui matkaan pinaatti- ja kirsikkapiirakat.

Mišha pääsi aamulla yllättämään minut, kun olin poistumasss kotoa. Aina kun se tulee huomaamatta, tiedän sen olevan karkuteillä. Mikäli se tulee luvan kanssa, iloitsee se näkemisestäni haukkuen ja hyppien. Mišha on ovela bichon frisé -pentu. Kohta jo Mišhan emäntä - ja minun vuokraemäntäni - Anamarija, ryntää ulos. Pahoittelee. Ei minua haittaa. Mišha on suloinen ja pehmeä pikkupirulainen.

Jäämme Anamarijan kanssa juttelemaan niitä näitä. Pian keskustelu ajautuu Kroatian itsenäisyyssotaan ja Jugoslavian aikaan. Anamarija kertoo olleensa 18-vuotias sodan alettua. Hänelle, ja varmasti kaikille muillekin osallisille, sota on jättänyt syvät traumat; aivan kuin se olisi ollut eilen. Asumme sairaalan lähellä ja sinne ambulanssihelikopteri vie päivittäin potilaita. Tämä - ja ohilentävät lentokoneet -  laukaisee Anamarijan trauman; joka päivä hän kokee sodan kauhut uudelleen. Kun hän kertoo kokemastaan, meille kummallekin tulee kylmät väreet. Hän sanoo tuskin koskaan pääsevänsä turvattomuuden tunteesta, jonka sota häneen jätti.

Tällä viikolla meillä on vuoron vaihto. Yksi kollega palaa kesälomaltaan Dubrovnikiin ja toinen lähtee kesälomalle. Minä jään tänne. Tosin päästän kollegan kotiinsa (jossa nyt siis asun)  ja muutan viereiseen asuntoon. Onpahan jotain vaihtelua minullekin. Joudun jättämään jäähyväiset kahdeksalle kilpikonnalle, jotka asustavat takapihan puutarhassa appelsiinipuiden katveessa. Uusi terassini on etupihalle, jossa on Anamarijan vihannestarha ja viikunapuut.

Pekara oli ensimmäinen kroatian sana, jonka opin. Nykyäänkin kun puhun leipomosta - suomeksi tai englanniksi - käytän sanaa pekara. Täällä on baarikahviloita, barcafe, jotka ovat päivällä kahviloita ja illalla baareja. Mitään kahvileipää siellä ei kuitenkaan ole tarjolla, joten on ihan ok käydä ostamasta pekarasta piirakka tms. ja mennä baarikahvilaan kahville ostoksensa kanssa. Ihana tapa; kaikki hyötyvät.

Mostar, Bosnia ja Hertsegovina

Uimahyppyjä ja graffiteja

Lauantai on Mostar-päivä. Onneksi tällä kertaa minulla oli pieni ryhmä mukana, kaupunkiin odotettiin väentungosta ja sillan sulkemista. Mostarissa on yleensäkin tungosta mutta tänä viikonloppuna täällä on myös  nuorisoleiri sekä juomayhtiö Red Bullin vuotuinen hyppykilpailu. Kilpailu on nyt 11:ttä kertaa, kun taas kaupungin oma hyppykilpailu järjestettiin tänä vuonna 450:ttä kertaa. Hypyt hypätään Mostarin kivisillalta, joka on kaupungin maamerkki. Pudotusta Neretvajokeen on 24 metriä mutta Red Bull on rakentanut sillalle viisi metriä korkean hyppytornin, joten siitä matkaa jokeen tulee 29 metriä. Koska Neretvajoki saa alkunsa korkealta vuoristosta, on vesi läpi vuoden noin 12-asteista

Olin melkein pettynyt kun väkeä oli liikkeellä niin vähän - ehkä tähtäsivät paikalle vasta myöhään iltapäivällä, jolloin kisa alkaa. Siltakin suljettiin vasta vierailumme jälkeen. Opastuksen jälkeen mulla on vapaa-aikaa 2,5 tuntia. Yleensä käyn leipomosta jotain suolaista - piirasta, bagelia tai burekia - ja menen kahvilaan nauttimaan ne kuuman kahvin kera. Teen myös ruokaostoksia täällä, ruoka on melkein puolet halvempaa luon Dubrovnikissa. 

Viihdyn paremmin varsinaisen keskustan alueella kuin historiallisella basaarialueella. Täällä pääsee paikalliseen tunnelmaan ja täällä saa olla rauhassa asiakkailta. Tänään bongailen graffiteja, niitä löytyi mukavasti. Matkalla bussille ostin lasillisen mehua pikkutytöltä, joka myi sitä pienellä kujalla kotitalonsa edessä. Ilahduimme molemmat kaupoista. Mulla alkoi jo ollakin jano, olihan Mostarissa lämpöä +43 °C.

Dubrovnik, Kroatia

Vapaapäivän iloja

Vihdoinkin, kuukauden täällä olemisen jälkeen, pääsin käymään kauppahallissa. Kauppahalli - tai eihän se halli ole - on enemmänkin katettu tori ihan paraatipaikalla Gruzin satama-altaan laidalla. Tänään täällä ei kalakauppiaat olleet paikalla, ovat yleensä perjantaisin. Myös Adrianmeri on ylikalastettu, eikä kalastajilla mene täällä hyvin. Vihannesmyyjillä on pienet pöydät ja pienet valikoimat. Kaikki näyttää mukavan kotikutoiselta. Hintoja en erityisemmin katsellut. Tiedän, että ne ovat kovat, ostin siitä huolimatta kaiken mitä tarvitsin. Korianteri on tuote, jota ei Välimeren maissa näy, eikä näy täälläkään. Sen sijaan ostin pari nippua persiljaa. Ostin testattavaksi pinaatin tapaista lehtivihannesta, jonka paikallinen nimi ei kerronut minulle mitään. Kotimatkalla, ennen paria sataa rappusta, kävin kahvilla cafe Amicissa, josta on tullut (sijaintinsa vuoksi) suosikkikahvilani.

Nyt cafe Amici sai vahvan kilpailijan. Vanhan kaupungin ulkopuolella on iiiiiihana cafe KAWA. Kun astuin sisään, tuntui kuin olisin saapunut Berliiniin tai Brooklyniin. Tällaista paikkaa olen täältä etsinyt; rentoa ja hieman boheemia. Nyt sen löysin. KAWAsta tuli kertaheitolla uusi suosikkini.

Aloitin kroatian kielen opiskelut Zagrebin yliopistossa. Alku on työlästä ja puhumisen aloittaminen pelottavaa. Tänään kuitenkin rohkaisin itseni ja ostin bussiliput kioskista kroatiaksi: Dobro jutro, mogu li dobiti, dvije autobusne karte. Hvala!

Lokrum, Kroatia

Lokrum - Game of Thronesia ja riikinkukkoja

Kuumana päivänä lyhyt, noin 15 minuutin merimatka Lokrumin saarelle  yllättävän väljässä veneessä tuntui rentouttavalta, rauhalliselta ja vilvoittavalta vanhan kaupungin tungoksen ja kuumuuden jälkeen. Dubrovnikin vanha kaupunki on parhaimmillaan mereltä katsottuna. Kaupungin muurit näyttävät jykeviltä ja siltä, ettei niitä kaada mikään. No, ei aivan kaatanut mutta Kroatian itsenäisyyssodan aikana, vuosina 1992-1993 tehdyt pommitukset vaurioittivat pahoin sekä muureja että vanhaa kaupunkia. Sodan jälkeen vanha kaupunki kunnostettiin ja sitä pidetään yhtenä maailman onnistuneimmista restaurointihankkeista.

Kaupungin suojeluspyhimys Sveti Vlaho turvasi merimatkaamme Lokrumin saarelle. Virallisesti Lokrum on metsäkasvillisuuden erityisluonnonsuojelualue, ja koko saari on suojeltu. 30 euron lauttalippuun sisältyi matkojen lisäksi luonnonsuojelumaksu, jonka tuotoilla ylläpidetään saarta ja huolehditaan mm. saarella asuvista riikinkukoista. Tavallisten uimarantojen lisäksi saarella on nudistiranta (en käynyt) sekä suolavesiallas eli Kuollutmeri. Allas on yhteydessä Adrianmereen maanalaisten halkeamien kautta, joten vesi vaihtuu jatkuvasti. 

Kukkulalla kohoaa pyöreä linnoitus, Fort Royal. Matkaa sinne olisi ollut jyrkkää nousua noin 20 minuuttia. Pääsin puoliväliin ja päätin istahtaa kalliolle syömään eväitä ja ihailemaan riikinkukkoja. Sitten palasin portaita alas ja upeat maisemat vanhaan kaupunkiin jäivät minulta tästä perspektiivistä näkemättä.

Oma suosikkipaikkani saarella oli vanha luostarialue - tai pikeemminkin sen rauniot. Benediktiiniläismunkit perustivat luostarin saarelle vuonna 1023, siis yli tuhat vuotta sitten. Aika huikeaa! Luostarissa ja sen ympäristössä on kuvattu fantasiasarja Game of Thronesin kuvauksia. Luostarissa on näyttely aiheesta ja sinne on jätetty kuvauksissa käytetty rautavaltaistuin. Siihen sarjan fanit sitten jonottivat ja nappasivat selfiet istumassa valtaistuimella hallitsijan tavoin. 

Ymmärrän, että Game of Thrones tuo saarelle paljon faneja ja vierailijoita, mutta ehkä saari pärjäisi ilman heitäkin. Mieluummin olisin nauttinut luostarin autenttisesta ilmapiiristä ilman fantasiahömppää. Olen buumeri.