Denver, Colorado, USA

 

Sain sunnuntaina kutsun spiritualistiseen jumalanpalvelukseen Mile Hi -kirkkoon. Sunnuntaisin kirkossa on kolme palvelusta ja kuhunkin tilaisuuteen mahtuu 1 400 ihmistä. Menimme Samin kanssa aamun ensimmäiseen pavelukseen ja sali oli tupaten täynnä. Lapsille oli järjestetty oma tilaisuus, samoin teineille. Oman tilaisuutensa jälkeen lapsikuoro esiintyi meille aikuisille ja tunnelma oli erittäin lämmin. Huom. kuvassa esiintyvä Supermies. Tänään puhuttiin rohkeudesta ja voimaantumisesta, joten Supermies oli varmasti lapsille oiva symboli. Saarna oli yllättävän maltillinen, ei mitään suurta paatosta tai draamaa. Tilaisuuden jälkeen halukkaille jaettiin tiikerinsilmä -niminen kivi, joka auttaa kantajaansa, en kyllä enää muista missä asiassa. Illan palvelus pidettiin yhdessä islamilaisen kirkon kanssa, ja juuri suvaitsevaisuus ja kaikkien hyväksymyinen on Mile Hi -seurakunnalle tärkeää.

Kirkon vieressä sijaitsee Coloradon Kristillinen yliopisto, joka on erittäin konservatiivinen. Ajoittain opiskelijat ryntäävät saliin ja häiriköivät palvelusta vääräuskoisten tilaisuutena. Sen takia paikalla on kymmeniä turvamiehiä, sekä sisällä että ulkona, ennakoimassa ja estämässä selkkauksia. Tämä kirkko on siitä harvinainen, että kaikkien turvamiesten on pitänyt allakirjoittaa sopimus, etteivät kanna asetta kirkossa. Huh huh! taas päästiin aseisiin.

Kotiin tultuani avasin telkkarin ja kaikilla uustiskanavilla pyöri uutinen Kansasista, jossa asemies oli hyökännyt kirkkoon ja tappanut kaksikymmentä ihmistä. Tämä väkivalta tulee esille joka paikassa ja minua se alkaa ahdistamaan. Uutiset hekumoivat ja suorastaan mässäilevät koko pitkän illan katastrofeilla ja seuraavan päivänä ihmiset sitten puhuvat kauhistellen samoista asioista.

Tänään on aika jättää Denver ja suunnata Chicagoon. Lähtö on aina katkeransuloista. On vähän haikeaa jättää uusia tuttavuuksia taakse - varsinkin eläinystäviä - mutta samalla on mukavaa vaihtaa maisemaa ja lähteä uteliain mielin uuteen paikkaan.  

Red Rocks ja Golden, Colorado, USA.

 

Olipa mukava päästä kaupungista pois. Parinkymmenen kilometrin päässä Denveristä sijaitsee Red Rocks -puisto ja amfiteatteri. Ulkoilmateatterissa on kuulemma täydellinen akustiikka, eikä maisemissakaan ole valittamista. Teatteri on rakennettu 1930-luvulla kahden kallion, Ship Rock´n ja Creation Rock´n väliin. Kalliot ovat punaista hiekkakiveä ja ne muodostavat kauniin kontrastin ympäröiville vihreille kukkuloille. Lisäksi lavan takaa pilkistää Denverin siluetti. Puitteitten lisäksi itse teatterikin on hulpea; penkkirivejä on seitsemänkymmentä ja istumaan mahtuu 9 525 henkeä. Puiston parkkipaikka ei ollut kovinkaan suuri, joten ihmettelen suuresti, kuinka logistiikka toimii loppuun myytynä iltana. Ja julkista liikennettähän täällä ei ole. Lavalla ovat esiintyneet mm. Beatles, Sting, Bruce Springsteen, Dolly Parton....siellä esiintyminen on kuulemma jokaisen artistin unelma.

Kotimatkalla pysähdyin Golden -nimiseen kaupunkiin. Tuntui todella kuin olisin tullut villiin länteen. Pääkadulta puuttui vain saluuna heiluriovineen. Golden on on ollut 1800-luvulla Coloradon pääkaupunki ja kultaryntäyksen takia siitä muodostui alueen kaupankäynnin ja politiikan keskus. Vaikka siellä on asukkaita vain noin 20 000, sijaitsee siellä yksi Yhdysvaltojen parhaimmista yliopistoista, Colorado School of Mines. Moni muukin viikonlopun viettäjä oli suunnannut aurinkoisena päivänä Goldeniin, ravintolat ja kaupat olivat tupaten täynnä ihmisiä. Lauantai ei taida olla se paras päivä, jos haluaa olla rauhassa.

 

Denver, Colorado, USA 

Nyt sitten iski krapula. Kuherruskuukausi on ohi ja ärsytys Amerikkaa kohtaan sai eilen vallan. Varmaan kyse on osittain väsymyksestä ja Coloradon kylmyydestä, mutta nuo kodittomat tuolla kadulla ei vaan jätä minua rauhaan. Hyvinvointiyhteiskunnan kasvatille kodittomien ja sairaitten ihmisten (ja koirien) määrä kaduilla vaan on järkytys. Ja sen pitäisi olla järkytys myös amerikkalaiseille. Täällä kuitenkin vallitsee ajatus, että jokainen on oman onnensa seppä ja kodittomien tilanne on heidän omaa syytänsä. 

Minulla on jääkaappi täällä täynnä ruokaa, jota en syö. Päätin tehdä voileipiä ja viedä niitä kodittomille. Aluksi ajatus tuntui hieman hölmöltä, mutta vielä hölmömmältä tuntui heittää ruokaa roskikseen. Kodittomien lähestyminen tuntui vähän pelottavalta, enkä uskaltanut ottaa kontaktia ihmisiin, jotka näyttivät narkkareilta tai sekavan oloisilta. Mutta he ovat vain pieni osuus kodittomista. Tapasin mm. naisen, joka asui kadulla, sillan alla, pienen tyttärensä kanssa. Nainen kävi töissä ja toinen koditon hoiti hänen lastansa. Pienipalkkaisella vaan ei ole varaa yksityiseen vuokra-asuntoon, eikä kaupungilla ole tarjota riittävästi kohtuuhintaisia asuntoja. Kadulla on myös sairaita, jotka ovat menettäneet kodin saurauden takia. Eräs nainen sairastui leukemiaan ja hoito- ja lääkekulut veivät hänet kodittomaksi. Tällä hetkellä hänellä ei ole varaa asuntoon eikä lääkkeisiin. Jokaisen ihmisen taustalla on oma tarina - ja se tarina on aina erilainen.

Toinen suuri ahdistuksen aihe täällä Amerikassa on aseet. Eilen naapurin rouva, Janice, tuli moikkaamaan ja kertoi, että lähikoulu on suljettu aseselkkauksen takia. Tyytymätön isä oli tullut aamulla kouluun ja aseella uhaten hän oli ottanut yhden opettajan panttivangiksi. Onneksi tilanne saatiin rauhotettua ilman henkilövahinkoja. Illalla tapahtumasta kerrottiin paikallisuutissa. Uutisissa kerrottiin myös ampumisvälikohtauksesta, joka sattui illalla asuinalueemme ruokakaupassa, Walmartissa. Siinä menehtyi kolme ihmistä ja usea loukkaantui. Ja nämä uutiset ovat ihan jokapäiväisiä Amerikassa. Tämä suuri ja mahtava maa on todella sairas. Eivätkä ihmiset tunnu reagoivan siihen mitenkään. Heille tuntuu olevan tärkeää pitää huoli vain itsestään ja läheisistään. Ehkä itsekin reagoin samalla tavalla: lopetin uutisten katsomisen mielenrauhani säilyttämiseksi.

 

Denver, Colorado, USA

 

HAPPY HALLOWEEN!

 

 

Denver, Colorado, USA

Denveriin tuli eilen talvi. Lämpötila laski nollaan ja lunta leijaili hiljakseen. Yöllä oli ollut pakkasta. Tuntui kyllä aika kauhealta, vaikka suomalaisena minun luulisi tottuneen pakkaseen. Edellinen päivä - joka tuntuu nyt vain kaukaiselta muistolta - oli hellepäivä. Tänään onneksi taas aurinko paistaa ja lämpötilan pitäisi nousta 12 C asteeseen. Sään vaihtelut on tyypillistä Coloradossa. Kuitenkin se on yksi Yhdysvaltojen aurinkoisimpia kaupunkeja; vaikka välillä on kylmä, paistaa aurinko 300:na päivänä vuodessa. Ilma on erittäin kuivaa ja sen tuntee ihossa ja kehossa. Ollaan 1 609 metrin eli 1 000 mailin korkeudessa merenpinnasta. Siitä kaupungin lempinimi The Mile-High City. Pitäisi juoda paljon, mutta vesijohtovesi on pahan makuista, eikä nuo muovipullovedetkään taida olla täysin puhtaita.

Ihmiset ovat täällä konservatiivisempiä kuin länsirannikolla. Ainakin pukeutuminen on hillitympää ja käytännöllisempää. Tuntuu hassulta nähdä stetsoneita miehillä, mutta ollaanhan täällä Buffalo Billin jalanjäljissä ja Villin lännen maisemissa. Asiakaspalvelu on täällä loistavaa, niinkuin kaikkialla Amerikassa. Astuessani sisään kauppaan, myyjä tulee heti tervehtimään ja toivottamaan tervetulleeksi. Seuraavaksi he kehuvat minua: wau! onpa sinulla kauniit korvikset/silmälasit/hiukset ym. ym. En voinut olla nauramatta, kun myyjä (teennäisen) vuolaasti ihaili kulahtanutta Marimekon laukkuani. Vielä jaksan hymyillä heidän kommenteilleen, mutta vähän alkaa jo ärsyttämään. 

Denver on ensimmäinen paikka, missä minulla on telkkari. On kiva katsoa paikallisuutisia ja pitihän niitä Trumpin feikkiuutisiakin eli Fox -kanavaa vilkaista. Eilen illalla katsoin tuttua Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa. Olipa siellä tanssimassa tutunnäköiset remonttireiska ja joku juontajakin, joita olen nähnyt myös Suomen telkkarissa. Eilen teemana oli tietenkin Halloween, jota vietetään tänään Yhdysvalloissa. Minulla on varattuna illaksi kulhollinen karkkia karkki vai kepponen -kyselijöille. Toivottavasti on paljon keppostelijoita liikeellä niin ei tarvitse itse syödä kaikkia karkkeja.


 

 

Denver, Colorado, USA

Denverissä minulla on seuranani Charlie, kissa. Heti ensimmäisen yön Charlie nukkui sängyssäni, vaikka isäntäpari oli vielä kotona ja Charlie yleensä nukkuu heidän sängyssään. Charlie nukkui parisängyssä omalla puolellaan, pää tyynyllä. Kun unissani käännyin selälleni, tuli Charlie kehräämään vatsani päälle. Siitä lähtien se on seurannut minua joka paikkaan, vessasta lähtien. Ja kun istahdan sohvalle, tulee se heti syliini. Olen saanut uuden ystävän.

Charlie on kokenut elämässään kovia. Se on ilmeisesti hylätty ja jätetty oman onnensa nojaan. Vuosi sitten se alkoi vieraille isäntäparin luona. Iltaisin isäntäpari laittoi Charlien ulos ja ajatteli sen menevän kotiinsa. Viime itsenäisyyspäivänä, 4th July, he löysivät Charlien itkemästä puutarhastaan pensaitten alta. Raukka oli pelästynyt jatkuvaa ilotulitusta ja niinpä se pelastettiin metelistä sisälle. Se oli ensimmäinen kerta, kun Charlie vietti yön uudessa kodissaan. Sillä oli siru kaulassa (vai missä sen nyt onkaan) mutta sirulla ei ollut mitään tietoja omistajasta. Charlie oli hyvin laiha ja sen kynnet oli revitty pois - todella julmaa. Ehkä kynnettömyys vaikuttaa sen tasapainoon; Charlien laskeutuessa alas portaita, kuulostaa kuin siellä tömistelisi norsu.

Tänään oli aurinkoinen päivä, reilut kaksikymmentä astetta lämmintä. Kävin päiväkävelyllä keskustassa, tässä muutamia satunnaisia kuvia.

 

San Francisco, Kalifornia --> Denver, Colorado, USA

 

 

The California Zephyr

 

Zephyr tarkoittaa tuulenhenkäystä. Aika raflaava nimi hitaalle, kömpelölle ja äänekkäälle junavanhukselle. Reitti kulkee Amerikan mantereen läpi San Franciscosta Chicagoon ja matka kestää 2,5 päivää. Kilometrejä kertyy liki neljätuhatta. Ensimmäinen pätkäni johti Denveriin saakka. Junassa tuli vietettyä kaksi päivää ja yksi yö, yhteensä 31 tuntia. Juna oli ihan käsittämättömän h-i-d-a-s, laskujeni mukaan vauhti oli noin 70 kilometriä tunnissa. Mutta eipä minulla ollut kiire minnekään. Maisemat olivat mahtavia ja niitä oli mukavaa katsella toisen kerroksen näköalavaunusta.

Kaliforniassa vielä viimeinen silmäys San Franciscon lahdelle ja Golden Gate -sillalle. Tuntui että kuljimme vetten päällä, niin lähellä rantaviivaa välillä olimme. Vielä muutama - ilmeisesti manteliviljelmä, ennenkuin nousimme Sierra Nevadan vuoristoon. Nevadaan tullessamme maisema muuttui kuivaksi ja hiekkaiseksi autiomaaksi. Illan hämärtyessä Nevadan ylle alkoi ensimmäinen illalliskattaus. Ravintolavaunu (jossa oli myös tarjolla aamiainen ja lounas) oli pieni ja sinne piti tehdä pöytävaraus. Sain illallisseurakseni filippiiniläisen Jonin, amerikkalaisen Marien ja meksikolaisen isoäidin. Marie oli kuuro ja innokas opettamaan meille amerikkalaista viittomakieltä. Ruokailu meinasi välillä unohtua, niin innokkaasti kädet viuhtoivat. Myös mieli ja kieli menivät välillä solmuun: neljä henkilöä ja viisi kieltä.

Nukuin makeasti junan puksuttaessa Nevadasta Utahiin. Leveän istuimen sai melkein vaakatasoon ja jalatkin sai nostettua samalle tasolle. Välimatkaa edelläolevaan penkkiin oli riittävästi, eivätkä jalkani kunnolla yltäneet siellä olevalle jalkatuelle. Myös makuu- ja perhevaunuja on tarjolla, mutta istumapaikka oli riittävän mukava - mukavampi kuin mihin Suomessa olen tottunut. Heräsin kun juna pysähtyi Salt Lake Cityyn 3.30 aamuyöstä. Sen jälkeen unta saikin maanitella ja nousin ihailemaan auringonnousua kuuden aikoihin.

Matka Utahista Coloradoon on varmasti yksi maailman kauneimpia junareittejä. Juna kiipesi Kalliovuorille ja mateli pitkin Colorado -kanjonia. Kuljimme rinnakkain Colorado -joen kanssa; joki taisi kyllä kulkea länteen ja me itään.  Eagle-joella, joka on Colorado -joen sivujoki, pystyi nimensä mukaisesti bongaamaan kotkia. Ja nimenomaan valkopäämerikotkia, joka on Yhdysvaltojen kansallislintu. Se esiintyy mm. Amerikan passissa ja joissakin kolikoissa. Matkan varrelle osui monia tunneleita, pisin ja tunnetuin niistä on Moffat Tunnel. Se on kymmenen kilometriä pitkä ja lyhentää rataosuutta 270:llä kilometrillä. Denveriä lähestyessämme ohitimme talviurheilukeskuksia ja lumisia vuorenrinteitä. Hieman kauhistutti siirtyä Kalifornian lämmöstä Coloradon lumisiin maisemiin.

Mahtava kokemus. Kuvat kertovat vain aavistuksen autiomaan kauneudesta ja värien monista vivahteesta. Hullu se joka lentää, sielu kävelee - tai junailee.