Saint-Pierre, Martinique.

Siesta. Lounaan jalkeen vene autopilotille ja paikkarit.



Tarkoituksenamme oli viipya Saint-Pierressa kaksi yota, mutta nyt yksi kapteeneistamme on sairastunut ja jaamme tanne huilaamaan viela muutamaksi paivaksi. Onneksi joka kylasta loytyy laakari ja apteekki. Yhden sairaan lisaksi matkassamme on kaksi toipilasta. Toinen toipuu denguekuumeesta ja toinen myrkyllisen kalan pistosta. Kukaan ei ole ollut merisairas ja aikaerorasituskin alkaa kohdallani hellittaa. Aika hyvin pitaa paikkaansa laskelma, etta yhden tunnin aikaero vaatii yhden paivan eli minulla kesti noin viisi paivaa paasta kiinni paikalliseen rytmiin.


Eilen vierailin paikallisessa tiedekeskuksessa Centre de Decouverte des Sciences et de le Terressa, jossa tutkitaan tulivuoria ja maaperaa. Sen lisaksi taalla on yksi museo, Musee Volcanlogique et Historique Franck Perret, jonne suuntaan tanaan. Alueella on tulivuorenpurkauksen jaljilta mm. teatterin, kirkkojen ja vanhojen asuintalojen raunioita. Osa porukkaamme kiipesi eilen Peleen tulivuorelle. Nousua heille kertyi 500 metria ja huipulle kiipeamiseen kului aikaa nelja tuntia.

Ei ihan Titnic, mutta M/S Goma Rota kuitenkin.

Uusin hankinta, pikkuruinen M/S Amadis, joka myos aikoo ylittaa Atlantin myohemmin kevaalla.

Aamiaaisvalmisteluja M/S Shalomilla.

Le Marin > Les Anses d'es Arlet > Saint-Pierre, Martinique.


Nyt olen tehnyt ensimmäiset solmut, nostanut purjeen ja ollut ruorissa. Osaan lukea kompassia  ja laittaa veneen autopilotille. No, ainakin sain jonkinlaisen käsityksen purjehduksen perusasioista, jos en nyt ihan ammattilainen vielä olekaan. Lähtömme Le Marinista viivästyi moottorivian vuoksi reilun tunnin. Onneksi porukassa on useampi, jotka osaavat sähkö- yms. hommat, joten pian pääsimme jatkamaan matkaa. Tuulta meillä ei ollut juuri nimeksikään, joten nostimme vain pienen purjeen ja ajoimme moottorilla. Matkaa tänään kertyi parikymmentä kilometriä ja aikaa moiseen matkaan kului kuusi tuntia. Huh huh, hidasta on matkanteko, mutta pysyypähän mieli mukana -lentämällä kroppa ehtii ennen mieltä perille.


Yövyimme Les Anses d'es Arlet'ssa ja aamulla meillä oli muutama tunti aikaa käydä maissa. Olin käynyt jo aamureippailulla seitsemän aikaan ja nyt lähdin uudelleen maihin aamiaisen ja tiskien jälkeen. Ensiksi nettikahvilaan lukemaan sähköpostit ja sitten pelaamaan rantalentopalloa ja lopuksi uimaan. Ennen veneelle lähtöä ehdin vielä vierailemaan paikallisessa kirkossa. Katolisuus on täällä Ranskan peruja ja valtauskonto. Tosin myös paikalliset pienet luonnonuskonnot ovat vielä voimissaan.


Yhdeltä iltapäivällä nostimme purjeet ja suuntasimme keulamme kohti Saint-Pierren pikkukaupunkia, jota myös pikku-Pariisiksi kutsutaan. Täällä vietämme kaksi yötä. Saint-Pierren lähistöllä sijaitsee aktiivinen Pelée -tulivuori, joka purkautui vuonna 1902 tuhoten koko kaupungin. Vain kaksi henkilöä selvisi tulivuorenpurkauksesta hengissä: räätäli sekä vanki, jota vankilan paksut seinät suojasivat kuumuudelta. Uskomatonta kyllä, ennen tuhoa Saint-Pierre oli paikallisen talouselämän keskus suuren satamansa ansiosta. Kaupungissa oli mm. raitiovaunuja ja sähköiset katuvalot. Vanhoista valokuvista voisi tosiaan luulla olevansa Pariisissa.


Aikaero rasittaa vieläkin kroppaani, sitkeästi se elää edelleenkin Suomen ajassa. Herään aamuyöllä, eikä uni enää tule. Veneessä eläminen on hyvin intensiivistä. M/S Shalom on 36 jalkaa eli 11 metriä pitkä eikä veneessä ole minkäänlaista yksiyisyyttä. Mutta kaikkeen tottuu. Kummasti sitä vaan käy vessassa ja vaihtaa vaatteita, vaikka aina on joku vieressä. Täällä ei passaa turhia ujostella. Eilen joukkoomme liittyi kanadalainen 35- vuotias pappismies, virkistävä poikkeus porukkaamme. Tosin henkevät keskustelut tyssäsivät alkuunsa voimakkaitten kommenttien ja mielipide-erojen takia - todella harmi.

Noin puolella porukasta on vähän tai ei yhtään purjehduskokemusta. Purjehduksen aluksi yritin vaan pysytellä poissa tieltä ja tehdä mitä pyydettiin. Oli kiva huomata, että kokemuksen puutteesta huolimatta pystyin auttamaan oikeissa asioissa. Porukka oli jo odottanut malttamattomana liikkeellelähtöä ja oli mukavaa huomata, kuinka ihmiset rentoutuivat kun pääsivät taas purjehtimaan.

Fort de France, Martinique.

Aikaero vaivaa viela ja heraan aamulla aikaisin. En jaanyt odottelemaan aamiaista vaan hyppasin dingiin kun Silvia lahti maihin aamulenkillensa. Kavelin Le Marinin paatielle ja kyselin ihmisilta huonolla ranskallani bussia kaupunkiin. Vastaukseksi sain, ettei siçnne kulje bussia, ota taksi. No, taksia en halunnut ottaa, yksi kerta riitti. Taksi nimittain maksoi lentokentalta 87 euroa ja Fort de France on suunnilleen yhta kaukana kuin lentokentta eli 35 kilometrin paassa. Lopulta selvisi, etta kaupunkiin kulki jonkinlainen taksibussi. Hinta oli onneksi vain 7,40 euroa ja matkaan meni vajaa tunti. Istuin etupenkilla ja hauskuutin kuskia huonolla ranskallani. Perilla, ainoana matjustajana, sain viela esittelykierroksen kaupunkiin ja opastuksen, mista nousta bussiin takaisin lahtiessa.

Fort de France vaikutti varsin rauhalliselta pikkukaupungilta. Rakennukset ovat ihanan voimakkaan varisia, osin tosin vqlitettavan rahjaisia. Muutamia narkkareuta nain kerjaamassa, taalla lienee varsin avoin ja salliva huumeilmapiiri. Turistit, enimmakseen ranskalaiset, erottuivat joukosta shortseineen ja valkoisine saarineen. Meno taalla on rentoa ja siina on paljon oppimista tasmalliselle ja tehokkaalle luterilaiselle. Kenellakaan ei ole kiire minnekaan, hieman manana -meininkia. Kovasti yritan ottaa paikallisista mallia ja rentoutua, eihan tassa ole kiire minnekaan - valmiissa maailmassa.

Le Marin / Sainte-Anne, Martinique.

Le Marin, Martinique.

M/S Joshua.

Sunrise in Martinique.

Claes, M/S Joshuan kapteeni. Claes, the captain of M/S Joshua.

Chewie, laivakoira. // Chewie, the boat dog.

Le Marin, Martinique.


(Kuvien lataaminen ei vieläkään onnistu. Ilmeisesti on/off toimiva nettiyhteys on vaan liian hidas kuvien lataamiseen.)

M/S Shalomissa nukkuu lisäkseni neljä henkilöä: hollantilainen pariskunta, nuori tanskalainen mies ja kapteenimme Silvia. He kaikki ovat parikymppisiä, kapteenimmekin vain 25-vuotias. Porukan keski-ikä lienee 25 vuotta, vain minä ja veneiden omistaja, Claes, olemme hieman vanhempia. Aamut alkavat noin 6.30, kun Silvia herää ja lähtee maihin juoksulenkillensä. Joskus joku liittyy hänen seuraansa, mutta porukka tykkää istua iltaa pitkälle yöhön, joten aamuisin ei veneellämme ole ollut tungosta. Kahdeksan aikoihin alamme porukalla valmistaa aamiaista veneessämme ja porukka alkaa pikkuhiljaa valua M/S Joshualta ja M/S Goma Rotalta. Aamuisin on tarkoitus keskustella ja tehdä yhdessä päätöksiä päivän (ja tulevista) tapahtumista. Keskustelua on kyllä paljon, mutta päätöksiä syntyy vähän - ja nekin vähät sitten muuteetaan tai kumotaan jossain vaiheessa.

Päivisin, aamutiskien jälkeen kukin saa tehdä mitä haluaa. Veneemme on ankkuroitu satama-alueen ulkopuolelle, näin meidän ei tarvitse maksaa satamamaksuja. Ikävä puoli tässä on se, että tarvitsemme veneiltä poistumiseen dingin, pienen kumiveneen, joita jokaisella veneellä on yksi. Eli menemään ja tulemaan ei pääse miten vaan, vaan aina täytyy neuvotella ja ottaa muitten menot huomioon. Yleensä joku heittää sinut rannalle ja kun haluat takaisin veneelle, huutelet rannalla, kunnes joku huomaa sinut ja tulee noutamaan - jos dingi sattuu on paikalla.

Auringon laskiessa laitamme illallista yhdessä. Yksi toimii kerrallaan pääkokkina ja muut auttavat parhaansa mukaan. Illallisen jälkeen porukka jää (valitettavasti) hengailemaan veneellemme, joten nukkumaan ei pääse koskaan ajoissa. Kroppani on vielä Suomen ajassa ja vaikka menisin vasta puolilta öin nukkumaan, herään kolmen maissa aamuyöllä eli aamukahdeksalta Suomen aikaa ja olen aivan pirteä, eikä uni enää tule.

Eilen lähdimme koko porukka M/S Joshualla Sainte-Annaan. Kävimme katsomassa pientä venettä, jonka kaksi miehistömme jäsentä aikovat ostaa. Martinique on suosittu Atlantin yli purjehduksen päättämispaikka. Täällä monet myyvät veneensä ja lentävät kotiin. Tämä onkin paratiisi veneenostajalle; tarjontaa on paljon ja hinnat ovat alhaiset. Esimerkiksi em. kahden hengen purjevene maksaa vain 500 euroa. Tosin luulen, että veneen kunnostaminen ja varustaminen maksavat huomattavasti enemmän kuin itse vene.

Le Marin, Martinique.

(English text below)

Lennän taas, olen juppihippipunkkari ja vaihdan paikkaa.
Lennän taas, turha meikäläistä yrittääkään kategoriin laittaa.
Hei mä lennän taas.

Vaikka lensinkin toiselle puolelle maapalloa, olen silti vielä EU:n alueella ja valuuttana on euro. Martiniquella puhutaan ranskaa, onhan alue ollut viimeksi Ranskan alusmaa. Nimensä saari sai Kolumbukselta ja tunnetuin vientituote taitaa olla rommi. Martinique on ollut myös Britannian alaisuudessa ja sieltä tulee kuulemma lainkuuliaisuus ja bohemisuus tulee Ranskasta. Elämä täällä vaikuttaa leppoisalta; kenelläkään ei näytä olevan kiire minnekään ja marketissakin kassoilla on aikaa vaihtaa kuulumisia asiakkaiden kanssa, vaikka jono takana kasvaisikin.

Seuraavien viikkojen aikana kotinani tulee olemaan yksi kolmesta veneestä: M/S Shalom, M/S Joshua tai M/S Goma Rota. Suurista suuntaviivoista vastaa ruotsalainen Claes ja hänen oikeana kätenään toimii M/S Shalomin kapteeni Silvia. Molemmille purjehtiminen on pitkäaikainen elämäntapa ja Karibia saarineen on heille tuttu. Yhteensä veneisiin mahtuu nukkumaan 18 henkilöä. Tällä hetkellä meitä on 12 ja ylihuomenna saadaan vielä vahvistusta yhdestä henkilöstä. Matkustajat toimivat myös miehistönä ja periaate on että kaikki tekevät kaikkea. Mitään ei tarvitse ennakkoon osata, täällä kyllä neuvotaan mitä pitää tehdä. Porukkaa on monesta maasta: Hollannista, Ranskasta, Kanadasta, Saksasta, Espanjasta, Ruotsista, Suomesta... Kaikkien nimiä ja kansalaisuuksia en vielä muista. Laivakoirakin meillä on, Chewie, espanjalainen löytökoira, joka tottelee ruotsinkielisiä käskyjä.

Satamassa netti toimii hyvin, mutta siitä huolimatta en onnistunut lataamaan kuvia tähän päivitykseen. Toivottavasti lataaminen onnistuu seuraavalla kerralla. Maisemat ovat sen verran kauniita, että mielelläni jakaisin ne kansanne.   
 
                                            * * *
Even I flied to the other side of the world, I'm still in EU area. The currency is also euro. Here in Martinique they speak French, after all Martinique is colonised by France for hundreds of years. Martinique got the name from Columbus and the best known export product is probably rum. Martinique has been coloniced also by Brittish and they say that the obedience comes from Brittish and bohemian life style comes from French. The life seems to be very easy going here. Nobody is in a hurry and the cashier in a market has time to talk to clients, no matter how long the line is.

Next few weeks my home is going to be one of these boats: M/S Shalom, M/S Joshua or M/S Goma Rota. The main boss is Swedish Claes and his right hand is Spanish girl Silvia, the captain of M/S Shalom. Sailing is a style of life for both of them and they know Carribean and all the islands very well. All together there can be 18 people in these three boats. At the moment there is 12 of us and day after tomorrow there will be one more passanger. All the passangers are the crew at the same time and everyone does everythng. You don't have to have any skills, our captains will teach us all that is needed. There are people on board from many countries; Holland, Germany, Canada, France, Spain, Sweden, Finland... I don't remember all the names yet. We also have a dog on board, Chewie. He is a Spanish rescue dog, who follows Swedish orders.

There is a good internet connection in a harbou. Unfortunatelly I couldn't load photos to this update. I hope to manage it next time, the landscape here is really beautiful.  

Joensuu, Suomi.

Sielunmaisemani Polvijärvellä // My soul landscape in Polvijärvi.

(English text below)

Pikainen piipahdus kotimaassa ja lapsuuteni maisemissa Joensuussa ja Polvijärvellä. Pikkupakkanen tuntui ihanan virkistävältä ja aavistuksenomainen lumipeite näytti kauniilta muuten niin harmaana päivänä. Joensuuhun palaaminen on aina tunnepitoinen kokemus, täynnä muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Sitä kaupunkia, josta lähdin, ei ole enää olemassa. Joensuu on kasvanut ja muuttunut aivan toiseksi paikaksi. Ihmiset kuitenkin ovat ja pysyvät. Karjalainen luonteenlaatu on niin tuttu ja helppo; asiat sanotaan suoraan, suurempia kiertelemättä. Myös murre tarttuu; vaikka sitä puhunkin, voimistuu se aina täällä ollessani. Olo on kotoinen, mutta paikka ei kuitenkaan ole enää koti.

Siispä matka jatkuu ensi viikolla kohti uusia seikkailuja; ehkä se kotikin vielä joskus löytyy - olkoon se sitten paikka, aika, ihminen, ideologia... Se jää nähtäväksi.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA JA KIITOS KAIKILLE USKOLLISILLE BLOGINI LUKIJOILLE! 

* * * 

A quick visit back to childhood landscape in Joensuu and Polvijärvi. It felt wonderfully refreshing with little frost in the air, and a light snow cover looked beautiful on a gray day. It is always an emotional journey to come back to Joensuu, full of memories and history. The city I once left no longer exists. Joensuu has grown and changed completely. However, the people are still the same. Karelian turn of mind is so familiar and easy for me; things are said directly, no nonsense or small talk at all. Also dialect sticks; even I normally talk North-Karelian dialect, it becomes always stronger when I visit my home town. I feel homy here but the place is no longer home.

So the journey continues next week towards new adventures; maybe the home will be found - whether it is a place, person, time, ideology ... We will see.

 
HAPPY NEW YEAR AND THANK YOU ALL FOR READING MY BLOG!