Ihan joka päivä on satanut vettä. Normaali tammikuu Lissabonissa. Yleensä sateet tulevat kuuroina tai sitten sade alkaa vasta illalla ja jatkuu yöhön. Aamulla kun katsoin ikkunasta ulos, ei (olevinaan) satanut. Koiran kanssa ulos astuessani kaipasin jo sateenvarjoa. Tavallaan ei satanut, mutta ilma oli täynnä tiivistä tihkua - kuin sumua mutta vetistä. Tätä jatkui koko päivän.
Sunnuntai ja sadepäivä. Päätin lähteä ostoskeskus Vasco da Camaan. Ostoskeskukset on ostoskeskuksia kaikkialla maailmassa. Same same but different. Pääasia minulle ostarilla oli saada lounasta.
Vasco da Cama oli se seilaaja, joka löysi merireitin Intiaan. Da Caman innoittamana Pedro Álvares Cabral "löysi" Brasilian ja siitä tuli Portugalin siirtomaa yli 300:ksi vuodeksi. Portugalilaisia muutti Brasiliaan lähinnä virkamiehiksi ja kauppiaiksi. Tämän myötä portugalinkieli ja katolinen uskonto rantautuivat Brasiliaan. Nyt muuttoliike on kääntynyt päinvastoin: Brasiliasta muutetaan paremman elämän toivossa Portugaliin.
Toinen lemmikkiperheeni vanhemmista on brasilialainen. Hän kertoi kuinka rasismi rehottaa Portugalissa erityisesti brasilialaisia kohtaan, vaikka samaa kieltä puhuvat ja samalta näyttävät. Rasismi on päivittäistä, asiat eivät hoituisi ilman hänen kanadalaista puolisoa. Sinisilmäisenä ja vaaleaihoisena maahanmuuttajana hänellä ei koskaan ole ollut ongelmia virkamiesten tai muittenkaan kanssa - asiat hoituvat aina helposti ja nopeasti. Brassipuolisolta asiat jäisivät hoitamatta.
Viihdyn hyvin yksin, mutta välillä on kiva rupatella tuntemattomien kanssa - siihen koira on oikein oiva jäänmurtaja. Kävin lounaalla pastapaikassa. Istuin yksin neljän hengen pöytään, joka muodostui kahdesta pöydästä. En olisi pannut pahakseni lounasseuraa. Mukavan näköinen mies lähestyi ja kysyi portugaliksi (luultavasti) onko tässä vapaata tms. Nyökkäsin, si si. Mies kiitti, kaappasi pöydän syliinsä ja käveli pois. Nauratti. Jatkoin ruokailua, seuraava mies lähestyy minua; onko tässä vapaata? Si si. Mies ottaa vapaana olevat tuolit kainaloonsa ja kävelee pois. Aina ei voi voittaa.
Iltapäivällä sain toistamiseen viranomaistekstiviestin puhelimeeni runsaista sateista ja tulvan uhasta. Erityisesti jokialueilla oleskelevia kehotettiin varovaisuuteen. Nyt sadesumu on yltynyt varsinaiseksi hernerokkasumuksi, en näe ollenkaan naapuritaloa noin viidenkymmenen metrin päässä. Mielelläni olisin sisällä, Keta kaipaa kuitenkin jossain vaiheessa iltapissalle.
Päivä päivältä lemmikit ilahtuvat enemmän ja enemmän kun palaan reissuiltani kotiin. Ne kerjäävät rapsutuksia ja kyhnäävät kyljessäni sohvalla. Iltaisin kissat saattavat minut sänkyyn mutta heti kohta lähtevät omille teilleen. Keta sen sijaan kuorsaa vieressäni illasta aamuun. On kiva lähteä huomenna omaan kotiin. Lähteminen on katkeransuloista; jotain kaunista jää aina taakse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti