Riika, Latvia

Riian vanhassa kaupungissa oli varsinainen markkinameininki, suorastaan sirkusmainen tunnelma. Tuntui, että koko vanha kaupunki on pyhitetty turismille ja liiketilat ovat vallanneet suuret (amerikkalaiset) ketjut ja matkamuistomyymälät. Kauniilla, kapeilla keskiaikaisilla kujilla oli vilinää ja ääntä ihan liiaksi asti, vaikkei huhtikuussa vielä sesonki ollutkaan. No, onneksi turistit tuovat kaupunkiin rahaa, kunhan vaan eivät valtaisi sitä kokonaan.

Yllä oleva kuva on otettu Stalinin hampaasta l. Stalinin syntymäpäiväkakusta l. Latvian tiedeakatemian näköalatasanteelta 108 metrin korkeudelta. Kuvassa näkyy hienosti vanhat zeppelinhallit, jotka nykyään toimivat kauppahalleina. Rautatiesilta toistaa upeasti vanhojen hangaarien muotoja. Kuvassa ylävasemmalla, sillan kupeessa näkyy Riian uusi kirjasto. Kun kirjasto valmistui vuonna 2014, osallistuivat kaupunkilaiset muuttotalkoisiin: 12 asteen pakkasessa 14 000 ihmistä muodosti kaksi kilometriä pitkän ketjun Dagauva-joen yli. 2 000 kirja siirtyi vanhasta kansalliskirjastosta uuteen kirjastoon kädestä käteen systeemillä.

Riikassa on paljon kirkkoja ja moneen niistä liittyy legenda tai tarina. Mm. Pyhän Jaakobin katedraalin kellon kerrotaan soivan aina, kun uskoton aviovaimo kulkee kirkon ohi. Aivan; aviovaimo. Aviomiehestä ei puhuta mitään.

Vilna, Liettua ja Republic of Uzupis (the beautiful land of nevermind)

Viron jälkeen voikin luontevasti fiilistellä muita Baltian maita. Aika tarkalleen vuosi sitten, huhtikuussa, reissattiin Leilan kanssa Liettuassa ja Latviassa. Vilna, Liettuan pääkaupunki on maineeltaan tuttu minulle jo lapsuudesta, onhan se Joensuun - synnyin kaupunkini - ystävyyskaupunki. Vilnan vanhakaupunki on kaikessa elävyydessään todella viehättävä ja elämänmakuinen. Ilmeisesti hintataso siellä on vielä maltillinen, sillä kapeilta kujilta löytyy paljon pieniä ravintoloita ja käsityöläisiä mm. useita vaate- ja kultasepän liikkeitä. Suuria kansainvälisiä ketjuja siellä ei vielä onneksi näe. Vanhakaupunki edustaa arkkitehtuu-
riltaan sulavaa sekamelskaa: on renessanssia, goottilaista, uusklassismia... ja tietenkin neuvostoajan betoniarkkitehtuuria ja moderneja pilvenpiirtäjiä. Kirkkoja kaupungissa on todella paljon: ortodoksisia, luterilaisia,  juutalaisia, islamilaisia.... kaikki sulassa sovussa. Suurin osa keskustan taloista on kunnostettuja ja kauniita, toisin on lähiöissä. Ei tarvitse mennä kauaksi keskustasta, kun toisenlainen todellisuus iskee vasten kasvoja: rähjäisiä, huonokuntoisia ja romahtamaisillaan olevia vanhoja puutaloja, jotka näyttävät täysin asumiskelvottomilta. Kuitenkin siellä on pyykit narulla ja kasvimaat pihoissa, joten asukkaitakin taloissa varmasti on.


Vilnan keskustan liepeillä sijaitsee taiteilijoiden perustama Republic of Uzupis ´n tasavalta. Alue on varsin boheemi ja siellä sijaitsee monia gallerioita ja työhuoneita sekä kahviloita ja ravintoloita. Kyseinen tasavalta viettää itsenäisyyspäiväänsä 1.4 eli aprillipäivänä. Uzupisillä on myös oma perustuslaki, joka on luettavissa myös suomeksi Paupio-kadun varrella olevasta metallilaatasta (kuvassa). Perustuslaissa on 41 artiklaa, tässä muutamia esimerkkejä:

-  2. Jokaisella on oikeus lämpimään veteen, lämmitykseen talvella ja tiilikattoon.
- 12. Koiralla on oikeus olla koira.
- 16. Ihmisillä on oikeus olla onnellisia.
- 17. Ihmisillä on oikeus olla onnettomia.
- 41. Älä luovuta.

    

Tallinna, Viro

Perinteinen Tallinnan matka; skumppaa, shoppailua, kakkua, kukkia, kenkiä, kasvohoitoa, fiilistelyä vanhassa kaupungissa..... Hannele piti huolen shoppailusta, minä keskityin kakkuihin ja hoitoihin. Kaubama-
jassa oli ostu ralli eli paljon tuotteita ja tarjouksia. Vaatemerkit ovat samoja kuin Suomessa, mutta täällä vaatteet ovat paljon rohkeampia, naisellisempia, hauskempia, paljon paljon mielenkiintoisempia kuin koto-Suomessa. Ja huomattavasti edullisempia.

Vanhan kaupungin kaduilla on ihanaa kävellä - vaikka vesisateessa - ja päästää irti arjesta. Tuntuu kuin olisin tullut ajassa satoja vuosia taakse-
päin. Jaksan aina ihmetellä sitä, kuinka lähellä Tallinna on ja kuinka erilaista ja erinäköistä täällä on kuin esimerkiksi Helsingissä. Rakennuksissa on paljon värejä ja yksityiskohtia, jotka Suomen tasapäistävä lainsäädäntö kieltäisi heti. Kaduilla on vielä varsin rauhallista, joitakin turisteja siellä täällä. Suomalaisiakin hieman, ei kuitenkaan riesaksi asti.

Lounastimme gruusialaisessa ravintolassa.  Viehättävä, hieman rustiikkinen ympäristö ja houkuttelevan kuvaileva ruokalista. Tilasin vihanneksilla ja gruusialaisilla yrteillä maustetun papumuhennoksen, sain lämmitettyjä tölkkipapuja purjon kera. Pettymys. No, aina ei voi voittaa. Paikallisen ruokakaupan Rimin mehevät ja maukkaat sushit maistuivat iltapalaksi.

Alexandria, Egypti

Pikavuoron Afrikan osuus on päättynyt. Olemme Väilmeren rannalla, Egyptin Alexandriassa. Matka alkoi virallisesti Etelä-Afrikasta, Kapkaupungista ja alusta loppuun on ollut mukana kuusi matkustajaa: Jani, Pöke, Tomi, Teemu, Anne ja Anu. Kilometrejä heille on kertynyt noin 18 000 - aika huikeaa! Aikaa tähän suoritukseen on mennyt reilut kolme kuukautta. Kaikkiaan matkassa on ollut laskujeni mukaan 26 henkilöä, jotkut kaksi viikkoa, jotkut vähän pitempään. Nuorin pikavuorolainen on 22-vuotias ja vanhimmat ovat  yli 70-vuotiaita. Miehiä ja naisia. Opiskelijoita, duunareita, yrittäjiä, eläkeläisiä, virkamiehiä, luovan työn tekijöitä, elämäntapamatkaajia - ihan kaiken näköistä ja -oloista.

Minun Afrikan matkani alkoi Etelä-Afrikasta joulukuun puolivälissä. Pikavuoron kyytiin hyppäsin Livingstonesta, Sambiasta joulukuun lopulla. Alku oli aikamoinen shokki, meno bussissa ja sen ulkopuolella oli sen verran railakasta, kuin teinien ryyppyreissulla. Tuossa vaiheessa matkaajia bussissa oli 23 henkilöä eikä hetken rauhaa. Erimielisyyksiltä ja riidoiltakaan ei vältytty. Pitkät matkat pienessä tilassa väsyneinä, nälkäisinä, likaisina - kyllä siinä monen pinna kiristyi. Onneksi porukkaa tippui matkan varrella ja menokin rauhoittui. Loppumatkasta kyydissä oli enää seitsemän reissaajaa ja bussissa oudon hiljaista. Nyt porukka hajaantuu, osa palaa Suomeen ja osa lähtee Turkkiin odottelemaan Euroopan pikavuoron alkua. Haikea olo, kaikesta huolimatta.

Mitä Afrikka minulle antoi? Uusia ystäviä, niin suomalaisia kuin afrikkalaisia. Upeita, uskomattomia kokemuksia.  Kauniita maisemia, hienoja värejä ja valoja. Hieman enemmän ymmärrystä erilaisista kulttuureista ja elämäntavoista. Uskonnoista. Köyhyydestä. Korruptiosta. Rentoudesta. Kiireettömyydestä. Ihmisten hyvyydestä.

Toivottavasti pystyn joskus antamaan edes hiukan takaisin. Tiedän olevani onnekas. Kaikesta huolimatta on lottovoitto syntyä Suomeen.

Giza, Egypti

Pikavuoro on joskus - tai oikeastaan jatkuvasti - varsinaista säätämistä. Eilen olin jo Gizan pyramidien lippuluukulla rahat kourassa, kun yhdelle pikavuorolaiselle tuli ylitsepääsemätön ruuan ja juoman tuska. No, heitto kavereille ja heti kaikilla muillakin oli nälkä. Ei kun syömään ja juomaan, ehtiihän ne pyramidit nähdä myöhemminkin. Tai joo, tulihan ne  pyramidit jo nähtyä, kaukaa tosin, sanoi joku.

Yleensä pikavuoron suunnitelmat muuttuvat monta kertaa päivän aikana. Yksi syy tähän on se, ettei asioita pysty Afrikassa aina ennakoimaan ja muutoksia joudutaan tekemään lennosta. Joustavuutta siis. Usein mennään perse edellä puuhun - kuten kipparimme asian niin osuvasti ilmaisi - eli asioista ei kukaan vaivaudu ottamaan etukäteen selvää. Mutta aina asiat ovat järjestyneet, vaikkakin monen mutkan kautta. Matkaan päästään tuskin koskaan ajallaan, yleensä ollaan vähintään 20 minuuttia myöhässä, normaalisti 45 minuuttia.  Täällä ollaan siis Afrikan ajassa. Hakuna matata.

Myös kameran kanssa on ollut jatkuvaa säätämistä, siksi tästäkin postauksesta puuttuvat kuvat. Milloin kamera ei lataudu, muistikortti on täynnä tai sitten jotain muuta mystistä on tapahtunut...

Tulihan ne pyramidit lopulta nähtyä, seuraavana päivänä tosin. Pyhä paikka oli muuttunut markkinahumuksi, kuten niin useat muutkin vastaavat paikat.

Hurghada, Egypti

Vaikka Qena oli varsin suuri kaupunki - itseasiassa ensimmäinen "oikea" kaupunki Kapkaupungin jälkeen, ei sieltä löytynyt meille hotellia. Tai sitten meitä ei haluttu paikallisiin hotelleihin. Kahdessa ensimmäisessä hotellissa oli vain yksi huone vapaana ja meitähän on seitsemän henkeä. Kolmannessakin oli yksi huone vapaana ja päätimme ottaa sen kahdelle hengelle, muiden nukkuessa bussissa. Annoimme huoneen kipparille (ja yhdelle pikavuorolaiselle), halusimmehan kaikki hänen olevan hyvin nukkunut ja virkeä aamulla. Mutta, mutta... Pojat olivat ehtineet pestä hampaansa ja ruveta nukkumaan, kun puhelin soi. Jotain selitystä arabiaksi, se siitä. Seuraavaksi oveen koputettiin ja poikia pyydettiin elekielellä poistumaan paikalta - viitattiinpa jopa poliisin kutsumiseen paikalle. Koskaan heille ei selvinnyt mistä oikein oli kyse, mutta palautettujen rahojensa kanssa he hipsivät takaisin bussiin nukkumaan.

Aamulla saimme dieseliä tankkiin ja suuntasimme Hurghadaan. Kuvittelimme, että turistikohde olisi helppo ja mukava paikka viettää pitkää iltaa, mutta todellisuus osoittautuikin toisenlaiseksi. Hurghada näytti aavekaupungilta. Se oli kuin kesken jäänyt rakennustyömaa; ei rakentajia, ei asukkaita, ei turisteja. Keskustasta löysimme kelpo hotellin, hiljainen sekin. Turisteja täällä ei enää ole, vain muutamia venäläisiä siellä täällä. Onneksi matkamme jatkuu yhden yön jälkeen, aika ankea paikka tämä ns. lomakeidas.

Kaikkialla egyptiläiset kertovat samaa tarinaa: vuoden 2010 vallankumouksen ja levottomuuksien jälkeen turistit ovat kadonneet, eivätkä ole tulleet takaisin. Monet perheet ovat menettäneet työnsä ja toimeentulonsa. Tosin he itsekin myöntävät, ettei Egypti ole turvallinen paikka, vaan pommi-iskut ovat täällä jo osa arkea. Surullista.
 

Mutta meri ei petä, turkoosin sävyt ovat uskomattomia!

Luxor - Qena, Egypti

Lähtömme Assuanista viivästyi pitkälle iltapäivään. Janilla kului aikaa paikallisessa virastossa hoidellessa Ajokin laivaus-papereita kuntoon. Bussi siis laivataan Alexandriasta Mersiniin, Turkkiin, josta (tai siis virallisesti Istanbulista) pikavuoro jatkaa Euroopan taivaltaan huhtikuun alusta. Myöhäisestä lähdöstä johtuen emme päässeet Military roadille eli armeijan hallinnoimalle tielle. Tiellä saa ajaa vain 6.00-18.00 välisenä aikana ja  emme millään olisi ehtineet Luxoriin - ja pois tieltä - ennen kuutta. Jouduimme siis kulkemaan pikkuteitä pitkin, joka oli kipparille varsin tuskaista, mutta joillekin matkaajille maisemien katseleminen oli nautinto. Kyliä ja hidastetöyssyjä oli tiuhaan, eikä vauhtiin päästy kunnolla koko matkan aikana. 180 kilometrin matkaan kului reilut seitsemän tuntia. Tunti vielä hotellin etsimiseen, toinen illalliseen ja pääni painoin tyynyyn yhden aikoihin yöllä.

Kuninkaidenlaakso Luxorissa näytti vain suurelta soramontulta. Ihmetyttää, kuinka haudat on alun alkaen löydetty, sen verran vaatimattomia ja piilossa sisäänkäynnit olivat. Vuonna 1979 ne hyväksyttiin UNESCO:n maailmanperintökohteeksi. Suurimmat haudat Ramsess II rakennutti pojilleen ja itselleen. Harmi, että suurin hauta eli Sons of Ramsess oli restauroinnin alla ja siten suljettu. Suurin osa 65:ta haudasta oli yksihuoneisia, kun suurimmassa haudassa huoneita oli yli 120. Sisältä seinät olivat täynnä maalauksia ja kirjoituksia, toiset enemmän, toiset vähemmän haalistuneita ja lohkeilleita.

Joissakin haudoissa vartijat olivat todella valppaina tai vain rahanahneita. Alueella ei saanut kuvat ja kun joku jäi kiinni kuvaamisesta "takavarikoivat" vartijat kameran ja pientä maksua vastaan kameran sai lunastettua takaisin. Yksi vartija antoi meille myös epävirallisen kuvausluvan maksua vastaan. Kuvat kyllä otimme, maksu jäi maksamatta.

Dieselin metsästys on ollut Afrikassa varsin haastavaa. Usein diesel - jos sitä edes huoltoasemilla on - on loppu. Egyptissä diesel on halpaa, vain 0,30 euroa/litra. Yhdeksänneksi halvin maa dieselin suhteen maailmassa. Venezuela on kuulemma halvin, siellä diesel maksaa vain sentin/litra. Malawissa, joka on Afrikan köyhin maa, diesel oli samoissa hinnoissa kuin Suomessakin. Egyptissä huoltoasemille on kymmenien autojen jonot. Autot jäävät jonoon yöksi, ehkä dieseliä tulee taas aamulla.