Bryssel

"En haluaisi luopua siitä tunteesta, kuinka tutuksi kaupunki tuli." Näin totesi ystäväni Brysselistä ja kiteytti hyvin myös omat tuntemukseni. Kaupungin kartta on päässäni monelta osin ja kuvittelen tuntevani edelleen kadut ja reitit kuin omat taskuni. Kun kaupunkikuva on muuttunut, tuntuu kuin minut olisi petetty; minun kaupunkiani ei enää ole. Mutta olenhan itsekin muuttunut kuudessa vuodessa, siitä kun viimeksi Brysselistä lähdin. Edellisenä iltana ennen lähtöä, vuonna 2016,  kävin Jordanin aukiolla. Siellä taiteilija Guillaume Bottazzi aloitteli maalaamaan suurta muraalia kerrostalon kylkeen. Tietenkin minun piti nyt käydä katsomassa miltä valmis muraali näyttää, kuva yllä.

Kun vierailin Merimieskirkolla, tuntui kuin kotiin olisin mennyt, vaikka ulko-ovi olikin uusittu. Oudosti kaikki tilat näyttivät pienemmältä kuin muistin - miksiköhän? Vanhassa kämpässäni oli tehty keittiö- ja kylppäriremppa, silti tunsin olevani taas kuin kotonani. Tämä sama tunne tulee harvassa paikassa, Brysselin lisäksi Kreetalla minulle tulee tuo tunne: kuin kotiin tulisi. Toivottavasti pääsen ensi kesänä käymään töitten tiimoilta Kreetalla ja nimenomaan Haniassa.

Bryssel on taas näyttänyt todelliset kasvonsa, vettä on tainnut sataa joka päivä viimeisenä kymmenenä päivänä. "Se sopii Brysseliin" totesi samainen ystäväni, enkä voinut olla enempää samaa mieltä.

Bryssel, Belgia

En enää muistanut miten vanha, ahdas ja hidas Brysselin metro on. Tänään piti antaa periksi ja hypätä kyytiin. Paljon olen kävellyt ja paljon olen taas nähnyt. Kaupungin parasta antia arkkitehtuurin lisäksi on katutaide, siitä ei vaan saa tarpeeksi. Bonom eli Vincent Glowinski tuntuu olevat nyt huudossa. Hän on ollut hyvin tuottoisa viime vuosina ja hänen rujo tyylinsä on helppo tunnistaa. Hän aloitti tyypillisesti maalaamalla laittomia graffiteja ja muraaleja yöaikaan, jäi kiinni ja sai tuomioksi yhdyskuntapalvelua. Nykyään hän on enimmäkseen 'kunniallinen' taiteilija ja tekee valtavia muraaleja kaupunkiin ihan laillisesti. Yllä kuvia hänen töistään.

Eilen satoi vettä ja lämmintä oli vain kolme astetta. Tyydyin kiertelemään Saint Gillesissä, kodin lähellä, ja bongailemaan täällä katutaidetta. Törmäsin useampaan kettuun sähkökaapeissa - ainakin seitsemään. Kaikissa sähkökaapeissa oli eri kuva mutta sama teksti: je ne suis pas un nuisible eli minä en ole haitallinen. 

Useassa kohtaa, eri puolilla kaupunkia on pieniä mosaiikkeja. Ilmiön aloitti taiteilija Ingrid Schreyers, joka teki ensimmäisen mosaiikin kotitalonsa edustalle. Ihmiset ottivat idean omakseen ja halusivat myös oman kotinsa edustalle persoonallisen mosaiikin. Brysselin kaupunki lähti hankkeeseen mukaan ja kuka tahansa voi tilata tai tehdä itse mosaiikin ja kiinnittää sen kadulle, kotinsa edustalle.

Nämäkin ovat eräänlaista katutaidetta, holokaustin muistomerkkejä. Jalkakäytävällä, talojen edustalla on pronssilaattoja, joihin on kaiverrettu taloissa asuneiden juutalaisten nimet, syntymäaika, pidätysaika ja kuolinpäivä. Lisäksi laattaan on kirjoitettu heidän viimeinen olinpaikkansa ennen Auschwitzia.  Viimeinen sana "assassine" tarkoittaa salamurhattua. Marollesin alueella näitä laattoja näkyi erityisen paljon. Taiteilija Gunter Deming teki ensimmäiset laatat vuonna 1996 Berliniin, nyt niitä on noin 60 000 ympäri Eurooppaa.

Myös liikennevalot ja -merkit käyvät taiteesta. Vaikka ne ovatkin hyvin universaaleja, eläköön pienet erot!

 Bryssel, Belgia

Sunnuntaiaamu. Aamutoimien ja koirien ulkoiluttamisen jälkeen lähdin kävelemään kohti keskustaa, matkaa sinne on noin kolmisen kilometriä. Pienet kala-, liha- ja vihanneskaupat olivat auki ja jonot olivat kadulle saakka - yllättävää. Parvis Saint Gilles-kävelykadulla oli sunnuntaitori ja sielläkin pitkät jonot, erityisesti kanakojulle. Myös leipää, juustoja, oliiveja ja vihanneksia oli kaupan. Avokadot maksoivat 1,39 euroa/kilo. Tunnelma oli leppoisa, aurinko paistoi ja lämmintä oli 12 astetta. Täällä on normaalia luoda katsekontakti vastaantulijoihin. Vaikka hymyilet, sinua ei pidetä hulluna. Aamiaista en tänään kotona nauttinut, siispä piipahdin cappucinolle ja jogurtille Maison de Peuple-kahvilaan torin laidalle, hyvää oli.

Kävelin Saint Geryn kaupunginosaan ja antiikkitorille. Tällä alueella on paljon kirppareita ja antiikkikauppoja. Täällä näkyy Belgian siirtomaahistoria, tarjolla on runsain mitoin afrikkalaista taidetta. Brysselin ravintolatarjonnassa on avoinna koko maailma, pelkästään omassa korttelissani voisin tehdä maailmanympärysmatkan! Sadan metrin säteellä on ainakin italialainen, espanjalainen, portugalilainen, thaimaalainen, intialainen, japanilainen, argentiinalainen ja afrikkalainen ravintola. Vain belgialainen ruokaravintola taitaa puuttua, mutta sen korvaavat belgialaiset baarit.

Keskustaan tultuani, Grand Palacen tuntumassa, oli joulutori viimeistä päivää avoinna. Tungosta ei ollut, taitaa joulu olla jo takanapäin monen mielestä. Luistelukenttä joulutorin vieressä taasen toi mukavan talvisen tunnelman niin syksyisen oloiseen kaupunkiin. Yllätyin, kun keskusta-alue oli mielessäni selkeänä, mutta kuuden vuoden jälkeen en osannutkaan liikkua siellä. Paljon oli tuttua mutta paljon oli myös uutta. Ehkä isoin muutos oli Anspach-kadulla; isosta ja vilkkaasta tiestä oli tullut osittain kävelukatu. Aivan loistavaa kaupunkisuunnittelua, vain bussi kulkivat katua pitkin ja ohikulkuliikenne on ohjattu kauemmaksi keskustasta.

Vertailin vohveleitten hintoja keskustassa. Halvin, pelkkä vohveli ilman täytettä, maksoi 3,50 euroa. Kallein täytetty vohveli maksoi 8,90! No, kerran on vohveli täällä syötävä, sehän kuuluu kulttuuriin. Tosin paikalliset syövät vohvelinsa vain kanelin kera, täytetyt kermavaahtounelmat ovat turistiversioita. Omastani maksoin 4,50 euroa ja täytteenä siinä oli kermavaahtoa ja karamellikastiketta. En edes uskalla arvailla annoksen kalorimäärää mutta oli jokaisen kalorin ja euron arvoinen.

Bryssel, Belgia

Victor Horta

Bryssel on rumankaunis kaupunki - tai kaupungissa on ruma ja kaunis rinnakkain. Täällä on rähjää ja tuhrua, mutta perinteiset kaupunkitalot - kapeat ja korkeat - ovat upeita. Katukuvasta ruman tekee roskapussit, jotka illalla heitetään jalkakäytävälle. Tämä aiheuttaa lisähaasteen kun ulkoiluttaa koiria; jokaista roskapussia täytyy käydä haistelemassa. Monet taloista ovat tyyliltään art decoa ja julkisivut ovat täynnä hienoja yksityiskohtia. Ensimmäisen art deco-rakennuksen tänne piirsi - ja samalla aloitti uuden trendin 1800-luvun lopulla - arkkitehti Victor Horta. Eilen kävelin vahingossa Victor Horta-museon ohi täällä St Gillesin kaupunginosassa, jossa nyt majailen. Sisään en päässyt, sillä vierailu täytyy varata etukäteen. Mutta nyt mulla on vierailu varattuna tälle päivälle ja museolle kotoa matkaa on vain 900 metriä.

Kello 11.45 talsin sisään Victor Horta-museoon. Ovesta en päässyt sisälle ennen kun esitin varaukseni. Puhelin piti jättää säilöön, kuvia sisällä ei saanut ottaa - miksiköhän? Mutta Hortan museon kotisivulta voi katsoa kuvia Hortan entisestä kotitalosta ja toimistosta. Horta oli siis johtava arkkitehti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla, ja hänen jälkensä näkyy Brysselin katukuvassa. Tunnistin monta hänen suunnittelemaansa taloa kuten Kuninkaalliset kasvihuoneet ja Taidemuseon. Monet hänen luomuksensa on valitettavasti tuhottu art decon mentyä pois muodista 1900-luvun puolivälin jälkeen.

Koirien kanssa on pientä edistystä tapahtunut. Cadburyn kanssa päästiin eilen ja tänään puistoon saakka, hitaasti mutta varmasti. Mischan kanssa edetään pienin askelin, ulkona käydään pikaisesti kääntymässä. Se pitää päästää välillä takapihalle pissalle. Sinnekään Mischa ei halua vapaaehtoisesti mennä mutta kannan sen sinne ja odotan että ainakin pissat tekee. Eilen Mischa oksensi ja pissasi sisälle. Olen jo kolmas koiravahti täällä parin viikon sisällä. Varmasti koiratkin vähän stressaavat ja testaavat uutta ihmistä. Kissa ehkä sopeutuu helpommin. Kaikki eläimet ovat sisällä kuitenkin rentoja ja tunkevat syliini kun sohvalle istahdan. Tungosta riittää mutta mukavalta tuntuu.

Museosta kotiin kävelin talojen julkisivuja tutkien ja art deco-vaikutteita etsien. Paljon niitä löytyikin, alla muutamia kuvia.

Bryssel, Belgia

Edellisestä Brysselin-vierailusta on jo kuusi vuotta vaikka täällä aikanaan hyvin viihdyinkin. Pitkä aika. Mietin, että ainakin kerran syön ranskalaiset majoneesilla ja vohvelin kermavaahdolla. Ehkä simpukoita voisi myös testata, belgialaisen oluen kera. Ja kun täällä nyt ollaan, täytyy ostaa myös maailmankuulua belgialaista suklaata. Noitten ruokien lisäksi rakastan belgialaisia vaatesuunnittelijoita. Onneksi alennusmyynnit ovat nyt meneillään, ehkä teen täältä löytöjä. Ja kaupungissa on ihan mielettömiä kirppareita ja vintageputiikkeja!

Mutta tuo kaikki on bonusta. Tulin tänne Mischan, Cadburyn ja Amanden seuraksi. Kovasti suunnittelin aamukävelyjä koirien kanssa lähipuistoissa mutta Mischa ja Cadbury päättivät toisin. Hyvä kun edes ovesta ulos päästiin, kun alkoivat vongata takaisin sisälle. Vaikka ovat suht pieniä, ranskanbulldoggeja, ovat ihan älyttömän painavia! Kun päästiin vaivalla kulman taakse, molemmat koirat tekivät stopin, eivät suostuneet liikkumaan eteen- eivätkä taaksepäin. Kiva. Raahaa siinä sitten kahta koiraa takaisin kotiin, toista sylissä kantaen. Tästä viisastuneena ulkoilutan yhden koiran kerrallaan ja otan herkkuja mukaan. Välillä Cadbury suostuu pidemmälle lenkille mutta Mischalle riittää pissat ja kakat ulko-oven tuntumassa - ja äkkiä kotiin takaisin. Onneksi Amanden-kissa on vähään tyytyväinen. Rapsutus silloin ja toinen tällöin pitää sen tyytyväisenä. Tosin jos rapsutan väärästä paikasta, tassua tulee.

Aika kevyellä vaatetuksella lähdin liikenteeseen. Viime viikonloppuna täällä aurinko paistoi ja lämmintä oli +16°C. Nyt taivas on harmaa ja vettä sataa. Lämpötila siinä +10 asteen molemmin puolin. Mutta näillä mennään. Vähän pääsin joulun rääppiäisiinkin; keskustassa on vielä hienoja jouluvaloja ja -koristeita. Harmi että tänään joulutorit purettiin. Voin vaan kuvitella St. Katelijnen aukion jouluisena, aukio on yksi lempipaikkojani Brysselissä. Sinne tänäänkin suunnistin ja join kahvin terassilla auringon pilkistäessä talojen välistä. Ei yhtään hullumpaa tämä lemmikkivahtina olo.

 Vathi, Kalymnos

Olen käynyt Vathin kylässä Kalymnoksella joka viikko viimeisen kuuden viikon aikana. Tai oikeastaan en ole päässyt satamalaituria paljon pidemmälle koska aina on pitänyt huolehtia asiakkaista ja käydä lounaalla. Nyt päätin jättää lounaan väliin ja käydä vihdoinkin kävelemässä Vathin kylässä. Kylä on pikkuruinen, oikeastaan vaan yksi tie rantaraittin lisäksi. Sheila, joka on käynyt kiipeilemässä Kalymnoksella kahdenkymmenen vuoden ajan, pitää Vathia Kalymnoksen kauneimpana paikkana. Eikä varmasti kovin väärässä ole. Tänään kylässä oli maalareita, eipä ole hullummat maisemat heillä maalata.

No, nyt sitten kävi niin että kaikki Vathin kylästä otetut kuvat ovat työkännykässä - tai olivat; puhelin on jo tyhjennetty ja palautettu tehdasasetuksille. Työsuhde päättyi juuri. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, eikä varmadti viimeinen. Kuvia katoaa mutta muistot jää. Siispä kaivelen omasta kännykästäni kuvia kreikkalaisista tuoleista, olkaapa hyvät.

 Kalymnos, Kreikka

Onnittelin taas tänään itseäni. Usein itsekehitetyt esteet, laiskuus ja pelko, estävät uusien asioiden tekemisen ja kokemisen. Aamuisin halu nukkua pitkään ja päivällä lähikuppila juustokakkuineen houkuttelee enemmän kuin reissuun lähteminen. Mutta nuo edellä mainitut palkitsevat vain hetkeksi, kun taas esim. päiväreissu palkitsee yleensä loppuelämäksi. Taputtelin itseäni siis olalle kun sain lähdettyä matkaan.

Aamulla vaivasi laiskuus ja Masticharin satamassa pelko meinasi ottaa vallan. Meltemi eli pohjoistuuli läimäyttää autonoven kiinni voimalla kun yritin avata sitä. Tiesin, ettei tästä ole myrskyksi mutta silti arvoin noustako Kalymnosin lauttaan vai kääntyäkö lähikuppilaan juustokakulle. Ei hitsi, matkaan vaan! Eihän merimatka kestä kun puolisen tuntia.

Kalymnoksella oli silmiinpistävää sporttiset ja hoikat turistit, toisin kuin Kosilla, jossa suuri osa ihmisistä on ylipainoisia. Ilmeisesti Kosille tullaan rantalomalle ja Kalymnokselle kalliokiipeilemään. Satamatavernassa kalastaja oli tullut tuopille ja laittanut kalasaaliinsa naulaan eli puunoksaan. Isäntä tarjoili kahvit ja oluet pienten naposteltavien kera - jämät hän heitti mereen. Kissat norkoilivat pöytien alla odottaen saavansa osansa. On se aina vaan ihmeellistä; vaikka yhteistä kieltä ei olekaan, ymmärrät ihmisten sydämellisyyden ja hyväntahtoisuuden pienistä eleistä. Perikreikkalainen tunnelma.

Kävelin satama-altaan päästä päähän, kiipesin ylös ja jatkoin kaupungin laitamille. Jonkin ajan päästä katsoin kartasta sijaintiani ja olin "lähellä" Chrysocherian linnaa. Lähellä siis linnutietä katsottuna mutta patikoimalla useamman mutkan ja nousun takana. Hikoilu kannatti, linnoituksesta oli huikea näkymä alas kaupunkiin. Matkalla olin ostanut fetapiirakan pikkuleipomosta ja nyt istahdin linnoituksessa olevan kirkon pihalle syömään eväitäni ja nauttimaan maisemista. Linnoituksen vieressä oli nunnaluostari ja siellä oli portit auki. Aina tuntuu vähän tunkeilemiselta mennä luostariin mutta nyt nunna oli portilla viittoilemassa minua sisälle. Hän päästi minut puutarhaan ja kehoitti lepäämään siellä hetken. Olikin varsinainen keidas, siellä sopii rentoutua ennen kun matka taas jatkui alas kaupunkiin. Ennen lähtöä kävin kiipeämässä luostarin kellotorniin. Vähän hitchcockmainen tunnelma tuli kun lintu pyrähti edestäni lentoon kapeita rappuja kiivetessäni. Kaupungissa vielä fiilistelyä ja tuorepuristettua appelsiinimehua ennen lautan lähtöä.

Vähänpä tiesin tulevasta. Satamassa lippuluukku oli kiinni ja ikkunassa lappu, jossa luki että klo 13.30 lautta on peruttu kovan tuulen vuoksi. Olin menossa klo 17.30 lautalle, uskoin vielä tuolloin sen kulkevan. Luukulle tuli kolme muuta reissaajaa mutta luukku pysyi kiinni. Oli selvää ettei 17.30 lautta tule kulkemaan tänään. Yksi seurueestamme lähti kysymään keskustan lippumyymälästä tilannetta ja siellä kerrottiin että klo 19 kulkee iso lautta Kosille. Kello tuli seitsemän mutta lauttaa ei näkynyt. Nyt sitten kysyttiin satamaviranomaisilta tilanteesta ja heidän mukaansa lautta lähtee klo 20. No ei lähtenyt. Onneksi en ollut yksin, seuranani oli kolme brittiä: Simon, Karen ja Sheila. He kaikki olivat olleet kalliokiipeilemässä Kalymnoksella, saari on tästä kuuluisa. Vuosittain täällä käy noin 10 000 kiipeilijää ja pari viikkoa sitten täällä oli vuosittaiset kiipeilyfestarit. Sheila on 86-vuotias, langan laiha ja kävely tuottaa hänelle vaikeuksia. Mutta hän on peto kiipeilemään! Aikamoinen teräsmummo. Mutta takaisin satamaan. Lautat eivät siis enää tänään kulje, seuraava lautta lähtee aamulla klo 7.00 - ehkä. Päätämme lähteä etsimään kimpassa hotellia ja jakaa huoneet. Majoitun Sheilan kanssa, huone maksaa 17,50/lärvi. Illallisella käyn Karenin kanssa ja olen oikeastaan aika tyytyväinen. Kalymnos on kaunis illalla, sain hyvää seuraa ja hyvää ruokaa; perunamuusia ja tuoretta, friteerattua turskaa. Täydellä mahalla on hyvä mennä nukkumaan.

Aamulla Simon koputteli ovelle klo 6.15, aika lähteä satamaan. Tällä kertaa lautta lähti Kosille, ajallaan.  Kotimatka kesti kaikkinensa 18 tuntia. Ehdin just ja just töihin aamulla eli kaikki hyvin.