Waihou-Hamilton-Auckland, Uusi-Seelanti

Aamulla oli tarkoitus lähteä ensiksi bussilla Waihousta Hamiltoniin ja vaihtaa siellä Aucklandiin menevään bussiin. Kävin aamulla tarkastamassa bussipysäkin, mutta en löytänyt sitä. Kysyin kulmakaupan rouvalta, missäköhän pysäkki mahtaa olla. Hän osoitti mustaa postilaatikkoa; tuossa. Tosin päivän ainoa bussi meni jo kello 7.15. Kerroin, että netissä oli tieto myös kello 10.10 bussista. En ole koskaan nähnyt sitä, vastasi rouva. No, tulen kuitenkin katsomaan. Kello tuli 10.10, mutta bussi ei tullut. Suunnitelma B - sitä ei ollut. Kuin taivaan lahjana paikalle saapui rouvan poika, Kelsey, joka kysyi minne olen matkalla. Hamiltoniin. Hänen kyydissään pääsisin. Jippiii, ei kun menoksi.

Kolme seuraavaa bussia Hamiltonista Aucklandiin olivat täynnä. Sain lipun kello 15.35 lähtevään bussiin.  Nyt sitten pitäisi viettää 4,5 tuntia aiemmin niin rumaksi toteamassani kaupungissa. Lounas, kampaaja ja pedikyyri. Hyvin meni aika. Ja hyödyllisesti. Ja sain vielä kehutkin kaupan päälle. Kampaajamies kysyi mistä olen. Suomesta, vastasin. Ihmekös olet noin kaunis. 🤣

Sitä aina unohtaa, että julkinen liikenne on suurimmassa osassa maailmaa surkeaa. Ja usein olematonta. Aucklandin bussi on yhtä paikkaa vaille täynnä. Tuo tyhjä paikka on vieressäni. Bussi on likainen ja roskainen; ihmiset eivät välitä. Ja myöhässä ollaan, mutta ei haittaa. Pääasia että liikutaan ja oikeaan suuntaan.

Kuuden aikaan ollaan Aucklandissa. Talsin väsyneenä hotellille. Käyn syömässä ja kävelen keskustan läpi eestaas. Keskustassa on paljon ravintoloita, sähkötupakkakauppoja ja kodittomia. Väsyneenä kaikki näyttää rumalta. Toivottavasti huomenna on kauniimpaa.

Morrinsville, Uusi-Seelanti

Viime viikolla unohdin uimapukuni Peterin autoon. En sitä silloin tarvinnut, enkä tarvitse nytkään. Meni useampi päivä ennenkuin huomasin kadottaneeni sen. Yleensä uimapuku kulkee mukana reissussa, varmuuden vuoksi. Tällä reissulla olen käyttänyt sitä kerran, yleensä en ollenkaan. Lähdin sateen saattelemana Morrinsvilleen, missä Peter asuu. Kaupunki on saanut nimensä ihmisen, Morrinin, mukaan. Kukaan ei tosin enää muista kuka Morrin oli. Googlettamalla selvisi, että Morrin oli 1800-luvun lopulla alueella elänyt rikas maanomistaja.

Morrinsvillen ja koko Waikaton alueella, Uuden-Seelannin pohjoissaarella, on paljon maitotiloja. Uuden-Seelannin lampaat laiduntavat eteläsaarella. Morrinsvillen kaupungissa silmiinpistävää on lehmäpatsaiden määrä, niitä on kymmenittäin (60 kaikkiaan!). Patsaat ovat normaalin lehmän kokoisia, joukossa kuitenkin yksi megalehmä, Mable, joka kohoaa 6,5 metrin korkeuteen. Jos Mablen lypsäisi, tuottaisi se 1000 litraa maitoa päivässä. 

Koirapuisto on tietotoimistoni. Tapaan siellä päivittäin samat ihmiset ja samat koirat. Heidän mukaansa Tapaninpäivä on normaali arkipäivä ja kaupat ovat auki. No ei ollut. Morrinsvillessä oli vain yksi marketti ja Pelastusarmeijan kirppari auki. Onneksi löydettiin kahvila, jossa saatiin juotua päiväkahvit: long black mulle ja long white Peterille. Eli ihan perus musta kahvi ja kahvi maidolla.

Mount Maunganui, Uusi-Seelanti

Aamulla lähdin merenrannalle, Mount Maunganui'hin. Heti kun pääsin autoon, alkoi satamaan vettä. Suurimman osan 90 kilometrin matkasta satoi ja rankasti. Vettä lainehti tiellä ja näkyvyys oli ajoittain huono. Myös joululiikennettä taisi olla, vaikka täällä ei mitään pahempia ruuhkia ole. Kadutti että lähdin, ajaminen oli stressaavaa. Mutta kun pääsin perille, sade lakkasi ja aurinko pilkisti pilvien raosta. 

Ensimmäiseksi keskustaan kahville ja paninille. Oli mukavaa istua terassilla, rauhoittua ja katsella ihmisiä. Kaupoissa oli jo alennusmyynnit alkaneet, jouluaattona, ja ihmiset kulkivat ostoskassiensa kanssa. Yritin etsiä parkkipaikkaa ostarilta, ei mitään toivoa. Kaikki paikat olivat täynnä ja autoja jonoksi asti odottamassa vapautuvia paikkoja. Ilmeisesti oli ruokaostosten aika, joulua kun vietetään täällä joulupäivänä.

Kaupungin vieressä kohoaa pikkuruinen Mauao-vuori. Oikeastaan se on uinuvan tulivuoren huippu mutta vuoreksi paikalliset sitä kutsuvat. Korkeutta sillä on vaivaset 232 mmpy. Sen ympäri kulki Te Ara Tūtanga, noin kolmen kilometrin pituinen polku, ei kun reippailemaan. Ilma oli kostea ja kuuma. Lämmintä arviolta 26°C. Mutta kiva oli kävellä rannan tuntumassa, kaikkialla oli kaunista.

Vielä fiilistelyä kaupungissa ja vähän uimarannalla kävelyä, varpaat hiekkaan ja Tyyneenmereen upottaen. Kun on aika lähteä takaisin kotiin, alkaa taas satamaan. Loistava ajoitus. Onneksi kotimatkalla vettä sataa vain vähän, eikä liikennettä enää iltapäivällä ole riesaksi asti.

Illalla vielä paikalliseen, Te Arohaan The Duck and Cover'iin, keikalle. Kun pikkukaupungissa jotain tapahtuu, se täytyy käydä tsekkaamassa. Keikka alkoi jo neljältä iltapäivällä, saavun paikalle kuudelta. Viivyn puolisen tuntia, vaikka tunnelma pubissa on katossa. Duo, joka esiintyy, on paikallinen ja ehkä huonoin kuulemani koskaan. Juttelen muutaman paikallisen kanssa. Ihmetystä ei herätä se, että olen Suomesta. Ihmetystä herättää se, että asun pari viikkoa Waihoun kylässä - keskellä ei mitään. Siitäkös naurua riittää.

Waihi beach, Uusi-Seelanti

Peter, 74 v., halusi viedä minut meren rannalle. Idässä on Tyynimeri - jonne suuntasimme - ja lännessä on Tasmanianmeri. Tie kiemurteli Karangahake-rotkon vieressä, näkymät olivat upeat. Liikennettä oli paljon, monet olivat menossa joulunviettoon Waihi beachin lomakaupunkiin. Rannalla kävimme kävelyllä ja kastamassa varpaamme kylmään veteen. Ilma oli pilvinen ja utunen, maisema oli unenomainen.

Jatkoimme matkaa ylös kukkulalle, jossa Uuden-Seelannin joulupuu, pohutukawa, kukki punaisen eri sävyissä. Puu kukkii joulun aikaan, noin kuukauden ajan. Kukkulalta oli näkymä Katikatiin ja sen valkohiekkaisille rannoille.

Waihin kaupungissa Peter halusi näyttää minulle, miltä näyttää hylätty kultakaivos, Martha Mine. Aika karu näky kaiken vihreyden keskellä. Syvyyttä kuopalla on huikeat 600 metriä. Osa kaivoksista on maisemoitu, mutta valitettavan suuri osa on jätetty heitteille. Kultaa täältä on kaivettu kaikkiaan 174,160 kiloa ja hopeaa 1,193,180 kiloa. Ja rahat ovat menneet muitten kuin uusiseelantilainen taskuun.

Kultakaivoksen myötä alueelle rakennettiin rautatieverkosto. Nykyään täällä kulkee ainoastaan museojuna. Vanhalla Waikinon juna-asemalle on tätä nykyä tunnelmallinen kahvila, Waikino station cafe, joka on suosittu sekä matkailijoiden että paikallisten keskuudessa. Täällä nautimme päiväkahvit pienten herkkujen kera.

Matkan varrella, tai oikeastaan pienen mutkan takana, oli upea Owaharoa-vesiputous. Joidenkin mielestä tämä on Uuden-Seelannin kaunein vesiputos, vaikka korkeutta sillä on alle kaksikymmentä metriä.

Te Aroha, Uusi-Seelanti

Pienellä paikkakunnalla on helppo tutustua ihmisiin. Naapurin Kyle oli piipahtanut kun olin ulkona. Hän jätti viestin että ota yhteyttä, terveisin Kyle, naapuri. Elättelin toiveita kutsusta jouluillalliselle, mutta minua kaivattiinkin koiravahdiksi kun heidän perhe lähtee jouluillalliselle. Mikäpä siinä. Joulupäivänä mulla on sitten viisi koiraa hoidettavana.

Toinen naapurini, Kim, toi minulle tervetuliaislahjaksi salaattia ja valkosipuleita, vastalahjaksi annoin hänelle kassillisen sitruunoita. Hän suositteli käyntiä kuumavesialtaissa. Kerroin yrittäneeni, mutta yksin en päässyt sisälle; pitää olla kaveri mukana. Tämä kuulemma siksi, koska jokunen vuosi sitten yksinkylpijä oli pyörtynyt  ja menehtynyt altaaseen. Kim sanoi tulevansa kaverikseni. Loistavaa! Hän innostui myös lähtemään vesiputoiksille oppaakseni.

Seuraavana aamuna matkaan. Hieman hermostutti pysynkö hänen tahdissaan Te Arohan rinteillä. Turhaan huolestuin: Tutumangaeon putouksille oli kävelymatkaa vain 20 minuuttia, tosin jyrkkää nousua koko matka. Putouksia oli kaksi; pienempi ja isompi. Vesi oli kylmää ja ilma ihanan viileää jo lämpenevässä päivässä. Kävellessä tuli hiki vaikka vauhti ei ollut kummoinen. 

Kim oli varannut meille kuumavesialtaan. Te Arohassa on kaksi kylpylää; kallis ja halpa. Kallis on se minne turistit menevät ja paikalliset menevät halpaan. Onhan se kallis hienompi mutta samaa vettä niissä on. Sisäänpääsymaksu halpaan paikkaan oli 6 $ eli 3,44 euroa. Kalliimpaan spaahan olisin joutunut pulittamaan 41 $. 

No 2 Bathhouse, The Piano Bath. Tällä paikalla on ollut kuumavesiallas vuodesta 1883 lähtien. Mineraalipitoinen vesi tulee vuorilta, kuumista lähteistä ja altaassa on lämpöä 40 °C. Välillä allas oli suljettuna veden epäpuhtauksien takia. Epäpuhtaudet ovat luultavimmin kultakaivosten perua, kullanhuuhdonnassa kun käytettiin myrkyllistä syanidia, jota vieläkin löytyy täällä maaperästä. Altaassa huljuttelun jälkeen ilma tuntui viileältä, vaikka lämmintä oli 26°C. Olo oli kuin saunan jälkeen. Uudestisyntynyt.

Edellisenä päivänä Peter, koiraperheeni ystävä, vei minut vuohifarmillensa. Ai että oli sulosia ja uteliaita vuohia! Näitten vuohien maito menee Kiinaan ja siitä valmistetaan äidinmaidonkorviketta. 

Hamilton, Uusi-Seelanti

En ole aikoihin, jos koskaan, nähnyt niin ankeaa paikkaa kuin Hamilton. Cityksi kutsuvat, toiset paskakaupungiksi. Kaupunki on ruma ja rähjäinen, jotenkin pysähtynyt. Keskustan vieressä kulkee joki, Waikato, eikä sekään kummoinen ole. Kaduilla on narkkareita, kerjäläisiä ja kodittomia, ulkonäön perusteella ovat maoreita. Ei mene hyvin heilläkään, kuten ei mene aboriginaaleilla. Taitaa kaikilla alkuperäisväestöillä ympäri maapalloa olla sama tausta ja samat ongelmat. Taide pelastaa kaupunkikuvan - onneksi. Täällä on muutamia isoja hienoja muraaleja, täältä viralliselta sivulta löytyy niistä enemmän kuvia.

Waikaton museo on pieni mutta monipuolinen. Alueen historian lisäksi siellä on vaihtuvia näyttelyitä. Pariskunta Lissy ja Rudi Robinson-Cole on virkannut hulppeita teoksia. Kuvassa näkyvään Wharenui Harikoa-teokseen eli Ilon taloon sai mennä pötköttelemään ja kuuntelemaan meditatiivista musiikkia. Lapset rakastivat kieriskellä pehmeällä matolla ja kelpasi se minullekin latautumispaikaksi.

Hamiltonin kaikki kauneus on tainnut mennä Hamilton Gardensin puutarhoihin. Täältä löytyy puutarhaa joka lähtöön. On kiinalaista, japanilaista, egyptiläistä, brittiläistä, surrealistista, modernistista, keittiöpuutarhaa - vain uusiseelantilainen puutarha puuttuu. Yllä kuva intialaisesta puutarhasta, alla artisokka.

Waihou, Uusi-Seelanti

Te Aroha - kaupunki

Kotoa kaupunkiin on matkaa noin viisi kilometriä. Onneksi on auto käytössä ja olen tottunut ajamaan vasemmalla puolella tietä. Te Arohassa on asukkaita noin 4 670 ja maorin kielinen nimi tarkoittaa rakkautta. Kaunista. Kaupunki on kukoistanut kultaryntäyksen aikaan 1800-luvun lopulla. Terveysturismi tuli heti kultaryntäyksen perässä, 15 kuuman lähteen myötä. Nykyään täällä käy retkeilijöitä, useimmiten päiväseltään.

Kaupunkiarkkitehtuuri edustaa yllättäen art deco-tyylisuuntaa. Talot ovat kauniita, vaikkakin hieman rähjäisiä.

Te Aroha - vuori

Te Arohan vuorella on muutamia vesiputouksia ja alhaalla on yksi toimiva soodavesi geysir, ainoa eteläisellä pallonpuoliskolla. Vuoren sisällä kulkee joki, mikäpä muukaan kun Te Aroha-joki. Huipulle, 952 metriin, pääsee noin 1,5 tunnissa, päätin kuitenkin tyytyä 45 mns reippailuun ylös ja toinen mokoma alas. Whakapipin näköalatasanteelta oli hienot näkymät kaupunkiin ja sen takana siintäville vuorille. Nousu oli jyrkkää kivikkoisella ja juurakkoisella polulla - koville otti! 

Reimoneincse - keikka Waihoussa

Päivän kohokohta oli Reminisce-bändin keikka Waihoun kylätalolla. Oikeastaan kyseessä on avoimet treenit, bändi treenaa täällä joka toinen maanantai ja kaikki ovat tervetulleita kuuntelemaan. Tänään meitä oli kuusi henkilöä hengailemassa ja minun, suomalaisen, läsnäoloni kiinnosti vähintään yhtä paljon kuin musiikki. Keskusteltiin kaamoksesta, yöttömistä öistä, kanteleesta ja sen uusista soittotavoista ja olipa bändin basisti käynyt Suomessa ja Linnanmäen puisessa vuoristoradassa.