Mzuzu, Malawi

Se oikea pikavuorolainen. Joku määritteli oikean pikavuorolaisen: hän ei valita, ei arvostele, eikä tuomitse muita. Harvaan tämä määritelmä osuu yhtä hyvin kuin joensuulaiseen Pirkkoon. Malawi oli Pirkolle 115 maa, jossa hän on vieraillut. Ja Pirkolle ei riitä vain leima passiin, vaan hän haluaa todella tutustua maahan ja vierailla useammalla paikkakunnalla. Suuressakaan kaupungissa  häneltä ei jää kiveäkään kääntämättä, sen verran laajalla alueella hän liikkuu - ja aina kävellen. Vain kerran hänet on ryöstetty ja silloin häneltä vietiin kaikki. Matka kuitenkin jatkuu ja Pirkon usko ihmisten ystävällisyyteen säilyi. Eksoottisin paikka, missä hän on vieraillut, on Etelämanner. Grönlannissa hän on käynyt hiihtämässä ja pikavuoron mukana hän on ollut useampaan otteeseen.

Suomessa Pirkon tavoitteena on pyöräillä kaikissa Suomen kunnissa - aakkosjärjestyksessä! Enää on 40 kuntaa käymättä. Ehkä ensi kesänä sekin tavoite tulee täyteen. Suomessakin hän koluaa kaikki museot, kirkot ja patsaat, ja hän tietää kaiken tietämisen arvoisen. Monella nuoremmallakin olisi vaikeuksia pysyä Pirkon tahdissa ja Pirkko on jo 70+ vuotta!

Pikavuoron kyytiin Pirkko tuli tällä kertaa Kapkaupungista, Etelä-Afrikasta ja hyppäsi pois kyydistä Mzuzussa, Malawissa. Mzuzusta matka jatkui yöbussilla takaisin Lilongween ja sieltä lentäen Johannesburgiin ja mahdollisesti myös Zimbabween. Vaikka matka on vielä kesken, on Pirkolla jo uudet matkasuunnitelmat tekeillä. Seuraavat kohteen voisivat olla Iran ja Saudi-Arabia. Hyvää matkaa, Pirkko!

Nkhata Bay, Malawi

Aamulla matkalla pankkiin vanha toyotan rämä pysäytti meidät ja ihanan hersyvä ja hyväntuulinen Mary rupesi kyselemään mistä tulemme. Hän kutsui meidät vierailemaan kouluunsa, Mkonde Primary Schooliin, sillä hän halusi esitellä oppilaillensa erilaisia kulttuureja. Seuraavana aamuna kuski tuli hakemaan meidät hotelliltamme ja lähdimme kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan kouluun. Kuvittelin koulun pieneksi kyläkouluksi, mutta yllätyksekseni siellä oli luokat 1-8 ja oppilaita 650. Opettajia oli vain 15 ja sehän on aivan liian vähän. Luokat olivat suuria ja puolet oppilaista joutui istumaan lattialla. Mary kierrätti meidät kaikissa luokissa ja oppilaat esittivät lauluja ja leikkejä meille. Myös me pääsimme kertomaan itsestämme ja Suomesta. Onneksi koulusta löytyi yksi kartta, josta näytimme Euroopan ja Suomen. Kovin kaukaisia asioita heille.

Mary kutsui meidät kotiinsa lounaalle. Mary asui poikansa ja kolmen orvoiksi jääneen sukulaislapsensa kanssa. Kolme poikaa ryhtyi laittamaan lounasta ja Mary lähti esittelemään meille riisipeltoja ja omaa kasvimaataan, jossa hän viljeli mm. kassavaa. Olimme maistaneet edellisiltana öljyssä paistettua kassavaa torilla, oli hyvää, vähän kuin perunaa, mutta jauhoisempaa. Pelloilla oli kastelukanavat ja loistavat olosuhteet, mm. riisiä korjataan kolme satoa vuodessa. Peltotöitä tehtiin sekä ihmis- että härkävoimin.

Lounaaksi saimme riisiä, kananmunia tomaattikastikkeessa ja paistettuja bataatin lehtiä. Ruoka oli ihanan yksinkertaista ja maukasta. Pois lähtiessämme huomasimme tienvarressa banaaniviinitehtaan ja pääsimme tutustumiskierrokselle, saimme maistiaisia ja mahdolliisuuden osta viiniä tukkuhintaan. Banaaniviini oli 12 % ja aika makeaa, kuin jälkiruokaviinä. Pullo viiniä maksoi 1 000 kwachaa eli 1,60 euroa. Lähtiessäme saimme laittaa nimemme ja arviomme maistiaisista vieraskirjaan.

Mary toivoo saavansa ystäväkoulun Suomesta. Maryn koulu on valtion koulu, mutta se toimii suurelta osin yksityisten lahjoitusten turvin. Jos joku haluaa lisätietoa, antaa lahjoituksia tai ryhtyä kummikouluksi/luokaksi, minulta saa Maryn yhteystiedot. Koulussa on ollut länsimaalaisia vapaaehtoistyöntekijöitä, 1-6 kuukautta kerrallaan.

Nkhata Bay, Malawi

Lähdimme Annen kanssa yökalaan Njassa- eli Malawijärvelle. Järven keskisyvyys on 279 metriä ja syvin kohta huikeat 709 metriä. Oppaanamme oli entinen kalastaja, Samuel. Hyppäsimme tukevaan moottoriveneeseen, joka ei juurikaan keikkunut laineilla. Hämärä oli jo laskeutunut kun lähdimme illalla seitsemän aikoihin matkaan. Oli täysikuun jälkeinen ilta ja silloin ei kuulemma kalaonnea juurikaan ole, mutta maisema olisi sitäkin kauniimpi. Normaalina iltana lahdella olisi ollut parisataa venettä, mutta tänään niitä oli vain viitisenkymmentä. Suuntasimme kohti valoja, jotka tulivat veneissä olevista kaasulampuista. Kalastajat työskentelivät venekunnittain,  kolme venettä per venekunta. Yhdessä veneessä kalastaja houkutteli kaloja pintaan ja verkkoon (vai nuottaan?) valojen avulla ja kaksi muuta venettä keräsivät kalat välissään olevalla verkolla. Saalis jäi tänä iltana pieneksi, mutta meille ilta oli silti mielenkiintoinen.

Kalastajat alkoivat koota verkkojaan ja lähteä kohti rantaa. Samuel sanoi, että kohta alkaa sataa ja meidän olisi parasta lähteä. Sanoimme kuitenkin, että ei lähdetä vielä, täällä on niin mukavaa. Samuel sanoi, että kastuisimme, mutta se ei meitä haitannut. Olisi kannattanut uskoa entistä kalastajaa; tuuli yltyi ja sade alkoi piiskata kasvojamme todella rajusti. Hetkessä olimme likomärkiä, mutta onneksi ilta oli kuitenkin lämmin. Kännykkäni sain pelastettua sateelta vanhaan muoviseen mehupurkkiin. Rantauduimme ja lähdimme juoksemaan pimeässä Samuelin perässä. Tulimme talolle ja Samuel ohjasi meidät sisään. Seisoimme hölmistyneinä ja vettävaluvina keskellä Samuelin olohuonetta lasten tuijottaessa meitä suut auki. Samuelin vaimo toivotti meidät tervetulleiksi sadetta pitämään ja tutustumaan heidän kotiinsa. Mikäpä reissussa sen mukavampaa, kun vierailla paikallisessa kodissa! Juttelimme elämästämme, erilaisista kulttuureistamme, haaveistamme - ja sateen lakattua jatkoimme matkaa takaisin hotellillemme.

Illalla söimme ravintolassamme grillattua butterfishiä eli voikalaa - herkullista oli, vaikkei ollutkaan meidän pyytämäämme.

Nkhata Bay, Malawi

Lilongwestä lähdimme vesisateen saattelemana kohti pohjoista, Lake Malawia. Kaikkiaan kilometrejä kertyi reilut 400 ja matka jakaantui kahdelle päivälle. Yövyimme Nkhotakotassa neljän euron vaatimattomassa majoituksessa - ja hintaan kuului vielä aamiainenkin. Nkhotakotan pikkukaupunki oli siisti ja siellä oli paljon isoja tiilitaloja peltisine harjakattoineen. Matkan varrella on yleensä näkynyt joko savimajoja tai vaatimattomia/keskeneräisiä rakennuksia. Keskustassa oli paljon polkupyöräilijöitä, erikoisuutena polkupyörätaksi. Aamulla lähtö kello 10 ja tällä kertaa oltiin melkein ajallaan, vain kymmenen minuuttia myöhässä. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla kaksi pikavuorolaista ei saapunut paikalle sovittuun aikaan. Kipparimme päätti kuitenkin lähteä ajamaan ja yksi pikavuorolainen jäi odottelemaan mattimyöhäisiä hotellille. Illansuussa he saapuivat uuteen paikkaan, Nkhata Bayhin, paikallisbussilla.

Lapset ovat kaikkialla samanlaisia. Aina on joukossa joku pelleilijä, joka uskaltaa ottaa kontaktia ensimmäisenä vieraisiin. Tien varressa lapset - ja aikuisetkin - vilkuttavat bussille ja se tuntuu aivan tervetulotoivotukselta. Mistäköhän vilkuttaminen on saanut alkunsa? Varmaankin kaikkialla maailmassa vilkutetaan samalla lailla. Joskus matkaajat haluavat antaa lapsille karkkia, kun pysähdymme kylissä. Silloin homma meinaa ryöstäytyä käsistä, lapsia ilmestyy aina vaan lisää ja lisää, ja aina joku jää ilman. Lapset ovat aivan innoissaan jo pelkästä kohtaamisesta ja valokuvaamisesta, joten herkkujen antaminen tuntuu turhalta.

Liikennettä on vähän. Päivän aikana kohdattiin vain muutama rekka ja bussi. Traktorit on harvassa ja koko reissulla olen nähnyt ehkä kolme traktoria ja muutamat härkävankkurit. Tänään nähtiin kolme länsimaalaista matkapyöräilijää, muuten turisteja täällä ei paljoa näe. Eläimiäkin näkee vähän. Kylissä näkee vuohia ja kanoja, metsässä olen nähnyt vain muutaman kauriin.

Tänään olen näköjään kuvannut malawilaisia miehiä.

Lilongwe, Malawi

Illalla kun saavuimme Lilongween, Malawin pääkaupunkiin, kaupunki näytti siistiltä, modernilta ja valoisalta. Jopa jouluvaloja näkyi katujen varsilla. Aamulla karu todellisuus kuitenkin paljastui: ukkosen ja sateen jäljiltä muutenkin huonokuntoiset kadut olivat mutalöllöä ja heti hotellimme ulkopuolella oli kerjäläisnainen kahden lapsen kanssa. Köyhyys iski vasten kasvoja. Ihmiset olivat likaisia ja risaisissa vaatteissa, ja kadut ja pihat olivat roskakasoja täynnä. Ylitimme sillan vanhaan kaupunkiin ja kaukaa katsottuna torialue näytti aivan slummilta. Torielämä oli vilkasta ja kaikkea oli kaupan, elävistä kanoista kännyköihin. Kaupunki vaikuttaa pieneltä, vaikka täällä on arviolta 700 000 asukasta. Suurin osa väestöstä asuu maaseudulla ja puolet asukkaista on alle 15-vuotiaita.

Kaikkialta löytyy ihania ja avuliaita ihmisiä. Tosin täällä, kuten Sambiassakin, ihmiset eivät pidä valokuvaamisesta, vaikka kuvaisin vain ystäviäni. Osa käskee laittamaan kameran pois ja osa pyytää rahaa. Ja aina mahtuu joukkoon linssiluteita, jotka pyytävät päästä kuvaan. Katukuvassa näkyy paljon muslimeja, ehkä he ovat tulleet Pohjois-Afrikasta, ulkonäöltään he poikkeavat valtaväestöstä. Intialaisia ja kiinalaisia kauppiaita täällä on runsaasti.

Kaupungissa näkyy ihmisten irrallisuus ja ehkä yksinäisyyskin. Malawilaisissa kylissä yhteisöllisyys elää vielä. Lapset juoksentelevat ympäriinsä, naiset laittavat ruokaa kylän yhteisessä keittiössä ja miehet kokoontuvat omiin porukoihinsa. Ihmiset kylissä olivat iloisia ja suhtautuivat vierailijoihin avoimemmin kuin kaupungissa. Tosin Lilongwessa pääsimme ex tempore vierailemaan paikalliseen Montessori-kouluun, Tiny Tots Montessori Pre-School & Sapitwa Junior Academyyn. Yksi opettajista, Wonder Chibisa, esitteli meille koulua ja sen toimintaa. Samalla saimme tietoiskun Malawista ja malawilaisen elämästä.

Petauke, Sambia

Pikavuoro muistuttaa välillä enemmänkin sikavuoroa. Aamuisin Ajokissa on aikamoinen döfis - hajuja sen enempää erittelemättä. Muutama tyyppi yöpyy bussissa, säästäen näin rahojaan. Tosin rahaa tuntuu riittävän yllin kyllin viinaan ja
vähän muuhunkin. Samalla bussi on vartioitu ja sinne voi huoletta jättää osan tavaroista. Myös vessa, joka bussissa on-
neksi on, tuoksahtaa - no, hieman. Eihän se tuoksu todellakaan ole mitään verrattuna muutamaan paikalliseen vessan,
joissa olen joutunut käymään. Sainpa jopa seurata bussin vessan tyhjennystä - uusi kokemus sekin. Bussin perään, likakerrokseen, on joku on kirjoittanut "Wash me, plz".

Meno bussissa on rentoa. Istuimet pursuavat tavaraa ja välillä tekee tiukkaa, että pääsee itse istumaan. Mukana pitää olla ainakin vettä, vähän evästä, jotain tekemistä kuten kirja tai lehtiä, tyyny ja vessapaperia. Lisäksi hyttysverkko ja makuupussi ovat löytäneet paikkansa penkiltä. Roskikset täyttyvät nopeasti ja kiitettävästi porukka ottaa ne mukaansa kun pysähdytään. Matkan varrella pidetään pissa- ja ruokataukoja ja silloin ihmiset yleensä ryntäävät Spariin ostoksille. Jokaisessa vähänkin isommassa kylässä on Spar, se tuttu ja turvallinen.

Uusi vuosi vaihtui Lusakassa. Uudenvuodenpäivänä matkaa jatkettiin Petauke -nimiseen kylään. Saavuimme perille pimeän tullen. Rankkasade oli katkaissut kylästä sähköt ja illallista syötiin kynttilänvalossa olkikaton alla. Aamulla oli aikaa käydä kävelyllä, ohessa muutamia otoksia kylältä.

Lusaka, Sambia

Eka reissu heitetty Ajokilla. Lähtö oli varsinaista säätämistä; yksi porukka tulee hotellista, toinen hostellista, kolmas Zimbabwesta ja neljäs Kapkaupungista Viktorian putouksien kautta. Suunnitelmat ehtivät muuttua useammankin kerran ja matkaan päästiin vasta iltapäivällä neljän jälkeen. Bussissa multa oli kadonnut vesipullo, yhden matkaajan tyyny oli vaihtunut likaiseen ja huonompaan, yhdeltä oli kirja kateissa.... lisäksi Pikavuoro oli ylibuukattu, yhdelle reissaajalle ei ollut paikkaa. Bussissa on jokaiselle varattu kaksi istumapaikkaa, minun paikkanumeroni ovat 9 ja 10.

Kaikenlaisia ihmisiä ja suhteita matkaan mahtuu. Joukossa on muutama pariskunta, kaveriporukoita, muutama yksinmatkustava ja taitaapa yksi romanssikin kukoistaa. Suurin osa, kymmenisen henkeä on "nuorisoa" eli kaksi-kolmekymppisiä, senioreita on kuusi ja meitä keski-ikäisiä muutama. Koska tulin kuukauden viiveellä kyytiin, olo on aika ulkopuolinen. Eihän se haittaa, kaikki ovat kivoja ja mukana kuljen, vaikka ihmisille on muotoutunut jo omat parit ja porukat.

Bussi herättää huomiota, missä tahansa liikumme. Ensimmäisenä päivänä ajoimme vain parisataa kilometriä, Choma-nimiseen kaupunkiin. Tie oli hyvässä kunnossa ja meidät pysäytettiin muutaman kerran rutiiniluonteiseen tarkastukseen. Perille saavuttuamme porukka hajosi etsimään yöpaikkaa ja hakemaan parasta mahdollista tarjousta. Pienessä kaupungissa se oli helppoa, sillä kaikki paikat sijaitsevat lähellä toisiaan. Ja kun koko porukka yöpyy samassa hotelleissa, saadaan huoneelle hyvä hinta. Lusakassa majapaikan etsiminen oli vaikeampaa. Nuoret menivät halpaan hostelliin, mutta vanhemmat halusivat jotain parempaa. Mulle olisi kelvannut hostellin taso, mutta halusin vilkkaammalle paikalle lähemmäksi keskustaa. Lopulta löytyi kiva hotelli, joka oli loppujen lopuksi saman hintainen kuin vaatimaton hostelli ja tähän kuuluu vielä aamupala.