Da Lat, Vietnam

Gaudi on saanut kilpailijan vietnamilaisesta Hang Nga´sta. Ja kuten Sagrada Familia myös Crazy House taitaa olla ikuisuusprojekti, sitä on rakennettu viimeiset 24 vuotta eikä vieläkään näy valmista tulevan. Crazy House koostuu useasta rakennuksesta ja toimii nykyään hotellina, jossa on kymmenen huonetta. Da Lat on sekoitus ranskalais-, neuvostoliittolais-  ja vietnamilaisarkkitehtuuria, iloinen sekamelska. Rinnakkain harmaa betonibunkkeri ja värikäs ranskalaistyylinen villa.

Täällä on yllättävän viileää, 20-24 astetta ja se tuntuu kylmältä 30 asteen jälkeen. Iltapäivällä satoi vettä ja mikäpä sen mukavampaa, kuin mennä sateen ajaksi kasvohoitoon. Mielenkiintoinen kokemus, varsinkaan kun ei ole yhteistä kieltä, eikä oikein tiedä rutiineja. Tähän kasvohoitoon sisältyi myös hiustenpesu. Hauskaa oli ja ihokin tuntuu nyt niin siloiselta.

Ja missäpä muualla torimuija tuntisi olonsa kotoisaksi kuin torilla :)

Da Lat, Vietnam

Makuubussilla vuoristoon. Bussissa on istuinsänkyjä kahdessa kerroksessa ja kolmessa jonossa. Ja kuten aina Aasiassa, ilmastointi täysillä! Da Latissa ilma on ihanan viileää, eka kertaa laitoin pitkähihaisen päälle.  Da Lat on epäaasialaisen siisti, rauhallinen, hallittu ja kaunis kaupunki. Yllättävää, ettei edes kaupungin reunamilla ollut slummia tai epäsiistiä aluetta. Kaupunki on vihreä ja joki halkoo keskustaa. Täällä näkyy kolonialismin ja Ranskan vaikutus erityisesti arkkitehtuurissa ja leivoskulttuurissa.

Bussista ulos astuttuani törmäsin Easyrideriin, paikalliseen moottoripyöräjengiläiseen. He tarjoavat turisteille kiertoajeluja ympäri maaseutua, päivän reissusta jopa kymmeneen päivän turneeseen. Heillä on kuulemma hyvä maine ja he ovat ylpeitä työstänsä. Täytyypä tehdä lähempää tuttavuutta heidän kanssaan.

Ho Chi Minh City, Vietnam

Ruokaa, ruokaa, ruokaa...

My Tho, Vietnam

Bussilla pari tuntia  HCMC:stä lounaaseen, My Tho`on, Mekong-joen varrelle. My Tho on unelias pikkukaupunki, joka on nopeasti nähty. Taidan itse olla täällä suurin nähtävyys. Ihmiset ovat positiivisen uteliaita, muuta eivät tungettelevia. Kävin myös Ben Tre´ssä, joka on alueen suurin saari. Ben Tre on moderni ja värikäs paikka, paikalliset kutsuvat cityksi, minä kyläksi.   

Halusin veneilemään ja fiilistelemään yhtä maailman pisimmistä joista, jota vietnamilaiset kutsuvat Cuu Longiksi. Aluetta kutsutaan myös riisikulhoksi sen viljavuuden takia. Ajattelin vuokrata veneen rannalta, mutta nähtyäni ne ja varoitukset, muutin mieleni. Miehistö ei puhunut englantia, joten homma tyssäsi aika nopeasti. Eli siis takaisin rivituristiksi. Menin turistitoimistoon ja siellä lyöttäydyin neljän singaporelaisen seuraan. Lähdimme oppaan ja kuskin kanssa veneilemään lähisaarille. Matka oli kuin vierailu huvipuistossa, kaikki vaikutti lavastukselta ja sitähän se tavallaan olikin. Meille turisteille esiteltiin kookoskarkkien ja hunajan valmistusta, esitettiin kansanlauluja, myytiin ja tyrkytettiin kaikenlaista ja lopuksi kerättiin tippejä. Huh huh! Rasittava reissu ja muistuipa taas mieleeni, miksi kuljen mieluummin yksin kuin massojen mukana.

Illalla My Thon rantabulevardi valoineen ja puistoineen toi mieleeni Pariisin - jos unohti aasialaiset ja talonrötisköt. Mutta yllättävän kaunis ja lumoava paikka. Illalla näin kaupungissa kaksi muuta länsimaalaista, kreikkalaiset Manoliksen ja Constantinin. Lyöttäydyin heidän seuraansa; lika barn lekar bäst.

Ho Chi Minh City, Vietnam

Tää on niin Vietnamia: skootteriruuhka, koko perhe satulassa ja hengityssuojain.

Vietnamilainen kahvi paahdetaan kuulemma voin kanssa. Hyvää.

Ho Chi Minh City, Vietnam.

Good morning, Vietnam!

No, saavuin Ho Chi Minh Cityyn myöhään illalla, 30 tunnin matkustamisen jälkeen. Edellisyön unet jäi vähiin, bussimatka oli töyssyinen ja vierustoveri oksensi tasaisin väliajoin. Ensimmäiset päivät HCMC:ssä menivät lepäillessä ja matkasta sekä Myanmarista toipuessa. Ensivaikutelma kaupungista oli positiivinen: kaoottinen, mutta siisti. Liikenteen täyttävät varmaankin miljoonat skootterit ja liikenne ei näytä noudattavan mitään logiikkaa.

Aasiassa on mahdotonta sulautua massaan, niin ihanaa kuin se olisikin. Länsimaalainen tuntuu olevan täällä vain kävelevä lompakko, jota yritetään huijata koko ajan, kaikin mahdollisin keinoin. Kaduilla ja toreilla ei voi kävellä montaakaan metriä, etteikä kuuluisi "madame!madame!" ja joku roikkuisi käsipuolessa ja työntäisi tavaroita ja esitteitä nenäsi eteen. Varsinkin tuo kosketteleminen on ärsyttävää, suomalainen tarvitsee omaa tilaa. Jos aion matkustaa mopotaksilla, varmistan etukäteen matkan pituuden kartalta ja hinnan hotellista. Kuskin kanssa neuvoteltaessa kolme kilometriä muuttuu kymmeneksi ja hinta vähintään kolminkertaistuu. Ja aina jostain tupsahtaa joku "ulkopuolinen" vakuuttelemaan, että joo, on kaukana ja hankala matka. Rasittavaa. Koko ajan pitää olla varuillaan.

Vietnamissa ollessa ei voi jättää käymättä museota, joka kertoo Vietnamin sodasta. War remnants museum. Vaikka museo oli täynnä kauhutarinoita, lohdullista oli se, että koko maailma vastusti Vietnamin sotaa. Siitä huolimatta sota kesti parikymmentä vuotta, tappoi 3 miljoonaa vietnamilaista, 2 miljoonaa haavoittui. Amerikkalaiset ampuivat 2 555 miljoonaa luotia, pudottivat 14 300 000 tonnia pommeja ja 72 miljoonaa litraa kemikaaleja. Ja tämä kaikki tuli maksamaan jenkeille 676 biljoonaa $. Sairasta.

Nyaung Shwe, Myanmar

Jäähyväiset Myanmarille. Viimeisenä päivänä vuokrasin fillarin ja kiertelin ympäri kaupunkia ja lähikyliä. Kävin mm. perinteisessä myanmarilaisessa hieronnassa, pienessä bambumajassa, joka sijaitsi Suen, hierojan kotipihassa. Samalla pääsin tutustumaan hänen kotiinsa ja perheeseensä: Sue, hänen miehensä ja kaksi lasta, hänen äitinsä, siskonsa + mies ja kaksi lasta, veli + vaimo ja neljä lasta..... Kaikki tapaamani myanmarilaiset ovat olleet todella ystävällisiä ja vieraanvaraisia, todella sydämellisiä.

Pienessä kylässä, Ywan Thit (asukasluku 620) päätin käydä lounaalla, kuvitellen saavani mitä aidoimman paikallisen aterian. Yllätyksekseni sain MAMA -nuudeleita, joita syön kotonakin pikaruokana :)

Paikallisessa luostarissa minut otti lämpimästi vastaan munkki U Kon Da La. Hän on asunut yksin luostarissa 35 vuotta ja oli todella mielissään saadessaan juttuseuraa. Vieraskirjan mukaan luostarissa käy vieraita 1-2 kertaa viikossa. U Kon Da La tiesi Suomesta Helsingin, Nokian ja Mannerheimin. Innokkaana hän esitteli omaa nokiaansa ja kertoi tarinoita euroopasta ja maailmansodista. Välipalaksi sain luostarin puutarhassa kasvaneita banaaneja.

Turistina olo on joskus vaikeaa. Sitä haluaisi tukea paikallisia, mutta kaikki tuntuu olevan kytköksissä hallitukseen ja valtaa pitävään eliittiin. Esim. kaikki hotellit ja bussifirmat, vaikka ovatkin yksityisiä, maksavat puolet tuloistaan valtiolle ja tarvitsevat erityisluvan toiminnalleen. Myös ristiriita perinteisen ja kehityksen välillä on kaksipiippuinen juttu. Turistien takia perinteitä pidetään yllä, vaikkei niillä ole enää merkitystä paikallisille ja näin turismi on kehityksen jarruna. Ja taas toisaalta: turistit haluavat mukavuuksia ja palveluita, joten kehitys kehittyy turistien ehdoilla eikä paikallisten. Usein luonto ja paikalliset erityisyydet jäävät nopean kehityksen jalkoihin. Turistien tuoma raha on varmaan tervetullutta, mutta se nyös kasvattaa paikallisia tuloeroja. 

Yöbussilla Yangoniin, taksilla lentokentälle ja sitten Vietnamiin. Farewell, Myanmar!

U Kon Da La ja Nokia.

Nuo eväsboxit on hienoja.

Bussiasema. Pojalla on perinteinen myanmarilainen laukku, jossa on alhaalla sivuilla pienet tupsut.

Satunnainen ohikulkija.