Funchal, Madeira

Tänään lähdin MAMMAan mutta päädyin NINIin. Tarkastin ennen lähtöä että modernin taiteen museo avautuu sunnuntaina kello 10.00. No ei avautunut, on koko sunnuntain kiinni. Uusi suunnitelma. Netin mukaan NINI design center on avoinna joka päivä klo 11.00-00.00. Tuo aika tuntui uskomattomalta, mutta totta se oli. 

NINIssä on ravintola, kahvila ja kokoustiloja sisustustoimiston ja designmyymälän lisäksi. NINI on yhtä kuin sisustussuunnittelija Nini Andrade Silva. Tai oikeastaan Nini on sisustussuunnittelija, kuvanveistäjä, maalari, kalustesuunnittelija, korusuunnittelija, keraamikko, ravintoloitsija, luennoitsija, hyväntekijä... Siis varsinainen renessanssipersoona. 62-vuotias NINI on kotoisin Madeiralta ja asuu edelleenkin täällä, pienessä merenrantakylässä Funchalin ulkopuolella. On hänellä toimisto Lissabonissakin ja työmailta ympäri maailmaa. Hänet on palkittu useaan otteeseen ja Portugalin presidentti myönsi hänelle vuonna 2011 kunnianimen Grau Oficial da Ordem Infante D Henrique, joka voisi suomennettuna olla Pyhän Henrikin ritarikunnan arvonimi. Aikamoinen daami, ei mikään turha täti.

NINIä on inspiroinut työssään meren sileiksi ja pyöreiksi hiomat pienet kivet, englanniksi pebble. Suomeksi ei ole oikein olemassa sanaa kuvaamaan tuota tietyn tyyppistä kiveä. Tuo muoto ja pinta näkyvät niin hänen maalauksissaan ja veistoksissaan kuin huonekaluissakin. NINI design center sijaitsee upealla paikalla Funchalin satamassa kallion päällä. Aivan loistava sijainti, joka omalla tavallaan kuvastaa myös NINIn filosofiaa. Täältä voi käydä katsomassa lisää kuvia ja kertomuksia  http://www.niniandradesilva.com/en.

Ravintolasta on huikea näköala satama-altaan yli Funchaliin. Vastakkaisella rannalla näkyvä matala ruskea laatikkomainen rakennus on CR7 eli Christiano Ronaldon hotelli, ravintola ja museo.

Sun pebble eli Aurinkokivi. Tuossa voi ihanasti loikoilla joko pehmeällä kankaalla tai sileällä kivellä.

Keraaminen banaanirasia.

Näkymä NINIn aulasta.

 Camara de Lobos, Madeira

Päiväni turistina 

- kuinka sitten kävikään kun päätin lähteä Monteen

Sain töistä ilmaisen bussilipun hop on/hop off-bussiin. Yksi reitti kulki Monteen, joka on kaunis kaupunginosa Funchalissa. Tarkistin että sininen linja menee sinne ja bussi olisi pysäkillä numero 11 siinä kymmenen aikoihin aamulla. Puoli tuntia odotin, ei tullut sinisen linjan bussia. Tuli punainen linja. Kysyin kuljettajalta että missähän sinisen linjan bussi mahtaa viipyä. Tulee kuulemma tunnin päästä. Aha, selvä. Nopea pähkäily ja päätin hypätä punaisen linjan bussiin. Monten sijaan olinkin nyt menossa Camara de Lobosiin No, ei se mitään, sielläkin oli tarkoitus jossain vaiheessa käydä. Kuljettajan lukulaite ei huolinut sähköistä ilmaislippuani, ei vaikka kuljettaja kuinka yritti. Hän soitti toimistolle, mutta sieltä ei apua herunut. Lopulta hän otti kuvan lipustani ja sanoi selvittävänsä asian myöhemmin. Menin kaksikerroksisen bussin toiseen kerrokseen, jossa myös kaikki muut matkustajat olivat. Ihmiset istuivat bussin takaosassa, tyytyväisen näköisinä kuulokkeet korvillaan. Jäin bussin etuosaan, koska se oli katettu ja näin saisin auringonsuojaa. Yllättäen selostustuksissa oli myös suomen kieli valikoimassa, ei kun kuuntelemaan. Paitsi ettei kuulunut mitään. Ei suomeksi, englanniksi eikä portugaliksikaan. Seuraavalla pysäkillä kävin sanomassa kuljettajalle ettei kuulu mitään kuulokkeista. Hän käski siirtymään bussin toiselle puolelle - ei kuulunut vieläkään. Kuljettaja yritti korjata vikaa, soitti taas pari puhelua ja arvatenkin kiroili kaikkia laitteita. Ei auttanut kiroilu, laitteet eivät toimineet bussin etuosassa. Viimeinkin siirryin bussin takariville, siellä laitteet pelitti ja sain kuulla suomeksi banaanien kasvatuksesta ja Ronaldon stadionista. 

Camara de Lobosissa oli tunti aikaa ennen seuraavan vuoron tuloa - tosin kylä oli nähty kymmenessä minuutissa. Camara de Lobos on vanha kalastajakylä ja nykyään sieltä löytyy saaren parhaat kalaravintolat. Vierailin kauppahallissa ja kiertelin kylällä. Kahvin ja välipalan kävin nauttimassa pienessä paikallisessa, kahdeksan paikallisen papparaisen kanssa. Tuli mieleen -70-luvun Esson baarit Suomen maaseudulla; baarissa on kaikki tarpeellinen mutta ei mitään ylimääräistä. Mietin, uskaltaisiko täällä käydä vessassa. Hätä ei lue lakia, joten olihan se mentävä. Odotin ankeaa vessakokemusta, mutta minut ohjattiin "tyttöjen vessaan". Ovi oli lukossa - miesten vessan ovi ei ollut - ja minut päästettiin sisään summerin painalluksella. Vessa oli todella siisti ja aivan eri maailmasta kun baari. Ja paperiakin siellä oli. Ihan huippupäivä!

Tunnin kuluttua hyppäsin taas bussiin ja kuuntelin tarinoita maailman aatelisista, jotka lomailivat 1800-luvulta lähtien Madeiralla. Hyppäsin bussista Funchalin keskustassa ja päätin käydä päheästi lounaalla hotelli RItzin ravintolassa. Tilasin eksoottisen salaatin ja ottaessani kuvaa ruuasta, huomasin olevani Golden Gate-ravintolassa, Ritz oli vieressä. Mutta väliäkö sillä, molemmissa paikoissa on historian siipien havinaa ja hienostunut tunnelma. Istuin terassilla, aurinko meni pilveen ja sää viileni. Aina painotan asiakkaille että sää Madeiralla muuttuu nopeasti ja aina täytyy varautua sateeseen ja ilman viilenemiseen. Nyt itse palelin terassilla t-paita päällä. Ei auttanut kun lähteä kotiin lämmittelemään suunniteltua aiemmin.

Ei ihan mennyt suunnitelmien mukaan tämä päivä. Mutta oikein mukava päivä siitä huolimatta.

 Madeira, Portugali

Jännitin matkaan pääsyä jo monta päivää ennen h-hetkeä. Maailmassa tapahtuu tällä hetkellä hurjia asioita ja kun yksi kriisi loppuu, toinen alkaa. Kaikesta huolimatta elämä  jatkuu ja vaikka itse taas lähden reissuun, en unohda hädässä olevia. Autan oman kykyni mukaan ja samalla huolehdin myös omasta hyvinvoinnistani. 

Tietenkin korona edelleenkin mietityttää vaikka en passia tai testejä nyt tarvinnutkaan. Myös terveystietolomakkeen täyttäminen oli vapaaehtoista, mutta vastuullisena matkailijana sen täytyin. Maskeja vielä pidetään sisätiloissa niin lentokentällä kuin koneessakin. Varsinaiseksi aloittelijaksi tunsin itseni kun huomasin että koneessa tarjoiltiin ruokaa. Korona-aikaan ei tarjoiluja ole ollut, joten en ennen matkaa tajunnut laittaa ruokatilausta vetämään. Helsinki-Vantaalla oli valtavat ruuhkat. Normaalisti ruuhkaisena aikana turvatarkastukseen joutuu jonottamaan 15 minuuttia, nyt jonotin 50 minuuttia. Hiihtolomat olivat juuri alkaneet ja Ukrainan sota sotki myös tilannetta. Monet venäläiset, jotka vastustavat Putinin toimia, poistuivat Venäjältä Suomen kautta muualle Eurooppaan. Olipa kentällä pari Suomessa työskentelevää ukrainalaista, jotka lensivät Puolaan ja sitä kautta sotimaan - tai oikeammin - puolustamaan kotimaataan. Tuntuu täysin käsittämättömältä että nykypäivänä vielä soditaan, eikö me olla opittu mitään aiemmista sodista!

Kaikesta tästä huolimatta kone pääsi lähtemään ajallaan ja 5,5 tunnin lento kohti Madeiraa alkoi. Seuraava jännityksen aihe oli laskeutumien. Edellisellä viikolla Madeiralla oli tuullut ja myrskynnyt, useampi kone oli joutunut kääntymään pois ja laskeutumaan muualle. Aika usein koneet noissa tilanteissa laskeutuvat Las Palmasiin, Kanariansaarille. Viimeisen vuoden aikana Finnair on myös joutunut laskeutumaan Kanarialle pari kertaa. Onneksi nyt sää oli tyyntynyt ja laskeuduimme Funchaliin, Christiano Ronaldon kansainväliselle lentokentälle. Kun ensimmäistä kertaa kuulin lentokentän nimen, luulin sitä vitsiksi. Mutta totta se on, lentokenttä vaihtoi nimeä vuonna 2017 Madeiralta lähtöisin olevan jalkapalloilijan mukaan.

Ensivaikutelma Madeiralta oli rauhallisuus. Paljon vihreää luontoa ja vähän ihmisiä. Katsotaan kuinka ensivaikutelma muuttuu seuraavien kuuden viikon aikana.

 Costa del Sol., Espanja

Fuengirolan maamerkki on tuo härkä, joka teiden varsilla toivottaa matkailijat tervetulleiksi. Alkujaan härät ovat olleet paikallisen konjakin valmistajan mainoksia, mutta ajan kanssa ne ovat vakiutuneet Costa del Solin tunnuksiksi. Niitä on jossain vaiheessa yritetty poistaa alkoholimainonnan kieltoon liittyen, mutta huonolla tuloksella. Nykyään härkiä on teiden varsilla 90 kappaletta, ne ovat 14 metriä korkeita ja painavat 9000 kiloa.    

Toimisto sijaitsee Benalmadenassa, jossa jaan huoneen Aurinkojopon kanssa. Työmatkaa tulee kymmenen kilometriä suuntaansa ja se taittuu pienellä Fiat Pandalla. Ajan rantatietä pitkin ja yritän aina muistuttaa itseäni siitä, kuinka upea työmatka minulla on. Eikä työpaikkakaan ole hullumpi. Yleensä tulostin ja sosiaalisten kontaktien tarve vie minut toimistolle, muutoin työskentelen kotona. Autovuokraamo oli valinnut autoni rekisterinumeroksi saman numerosarjan kuin lentosarjamme on eli 1671 (Finnairin lento ay1671 Helsingistä Malagaan). Kylläpä ilahduin kun huomasin heidän jipponsa, hauskaa että jollekin oli tullut moinen mieleen.

                                                                             

Fuengirolassa on ihana leikkipuisto, jossa on kymmenisen pronssipatsasta. Tunnistin joukosta kolme pientä porsasta, Saapasjalkakissan ja Pillipiiparin. Sekä kuvassa olevan Punajilkan ja Susihukan.  Puisto sijaitsee moskeijan takana Fuengirolan keskustassa.

Kotinurkilta löytyi hyvä tapasbaari, jossa tuli käytyä usein iltapalalla, kun ei jaksanut kauppaan mennä. Paras paikka on kuitenkin Bar 55, jossa tapas+juoma maksoivat 1,80 e ja seuraavat tapakset maksoivat euron kappale. Ja valikoimaa riitti. Aika usein salaatit olivat majoneesin peittämiä eikä tuoreita vihanneksia juuri ollut. Merenelävät, lihapullat, omeletti ja leipäviipaleet täytteineen olivat peruskamaa tapastiskissä.   

              

Hotellirakennukset ovat korkeita ja massiivisia. Valon ja varjon rytmit olivat kauniita ja mielenkiintoisia muuten aika rumissa rakennuksissa. Valon sävyt täällä ovat lämpimiä ja pehmeitä, rumakin näyttää kauniilta. Mutta eiväthän ne luonnonvaloa voita; aamuaurinko värjää taivaanrannan kirkkaan siniseksi ja ilta-aurinko sävyttää vuoret joka ilta erivärisiksi.

Kadut ovat siistejä Fuengirolassa, ne huuhdellaan joka aamu vedellä ja roskat siivotaan pois. Roskikset ovat kauniita kadun varrella, tuossa yllä pöntöissä on kuvia kaupungista. Usein ne ovat kuitenkin yksivärisiä; harmaa sekajätteelle, keltainen muoville ja kartongille ja vihreä lasille. Puitten edessä on muistolaattoja edesmenneille, liekkö puut istutettu heidän kunniakseen.

Caminito del Rey, Espanja

Ajattelin että voin hyvillä mielin lähteä patikoimaan  Caminito del Reyn. En pelkää korkeita paikkoja enkä reippailua. Pelkään kuitenkin ahtaita paikkoja ja enpä arvannutkaan mikä yllätys minua odotti reitin alussa; pitkä ja pimeä tunneli. Aluksi opas sanoi että tunneli on 1,2 km pitkä. Apua, ei ikinä! Sitten pituus muuttui 800 metriksi ja lopulta se oli "ihan lyhyt". Tässä vaiheessa en enää luottanut häneen ja emmin kykenenkö ollenkaan tähän hommaan. Mutta olisihan se noloa luovuttaa ennen kuin on ehtinyt aloittaakaan. Hieno paikka jäisi näkemättä ja joutuisin tulemaan yksin bussilla pois. Tärisin, hikoilin ja salaa tirautin pari kyyneltä. Tanskalaiset Anneline ja Lotte, äiti ja tytär huomasivat ahdinkoni ja tarjosivat seuraansa. Heidän kanssaan voitin pelkoni ja pääsin tunnelin läpi, joka mielestämme oli sittenkin  "aika lyhyt" ehkä 400 metriä pitkä. Heistä tuli hetkeksi uudet parhaat ystäväni.

Caminito del Reyistä tuli suomalaisten kisa. 60:nen hengen porukassa oli lisäkseni yksi suomalainen, nelikymppinen mies. Lähdin vauhdilla liikkeelle ottaen välimatkaa pääjoukkoon. Ensimmäisellä valokuvauspysähdykselläni tämä tyyppi porhalsi ohitseni. Hetken päästä oli hänen vuoronsa pysähtyä kuvaamaan ja siinä oli minulla ohituksen paikka. Yhden eväspysähdyksen pidin ja silloin hän kiri kauaksi edelleni. Kuitenkin hän löysäsi lopussa ja voitto häämötti jo minulle. Yhtäkkiä kaksi hahmoa reippaili rinnalleni; uudet tanskalaiset ystäväni. Rinnakkain saavuimme maaliin = vessaan ja appelsiinimehulle. Tyyppi tuli hissukseen perässä eli tämä oli nelosvoitto meille suorittamaan tottuneille skandinaaveille. Espanjalaiset ja ranskalaiset tulivat kun tulivat, he ottivat rennosti eivätkä pitäneet kiirettä. He ovat oppineet nautiskelun jo äidinmaidosta ja se kyllä näkyy heidän elämäntyylissään. Kadehdittava taito.

Caminito del Rey oli alkujaan padon rakentajien polku työmaalle. Sillä polulla on moni heittänyt henkensä ja loukannut itsensä. Nyt polulle on kuitenkin rakennettu kunnon pitkospuut ja kaiteet joten patikointi on nyt turvallista. Kypäräkin piti päähän laittaa, tippuvien kivien varalta. Kerran pää kopsahti matalaan kallion seinämään, onneksi oli kypärä. Hienot oli maisemat, kuvat puhukoot puolestaan.

 Sevilla, Espanja

Mulla taitaa olla huono retkikarma. Onneksi aamulla pysäkillä oli muitakin lähtijöitä, muuten bussi olisi taas huristanut ohi pysähtymättä. Nimeäni ei nimittäin ollut retkilistalla eikä mulle näin ollen ollut hankittu pääsylippua Sevillan katedraaliinkaan. Onneksi bussissa oli tilaa ja pääsin kyytiin. Rannikolla on lämmintä aamulla, +20 astetta. Sisämaahan ajaessamme ilma viileni ja välillä suorastaan paleli. Lämmintä oli 18 astetta. Päivän mittaan lämpötila kohosi 30 asteeseen ja silloin jo hikoilutti.

Matkan varrella näimme maailman suurimmat oliiviviljelmät bussin ikkunasta. Andalusia tuottaa 60% maailman oliiviöljystä. Suurin osa viljelijöistä on pienviljelijöitä ja tiluksien keskikoko on viisi hehtaaria. Yhdelle hehtaarille mahtuu noin 130 puuta eli keskimäärin viljelijällä on 650 oliivipuuta. Keskimäärin viljelijä saa tuottoa sadostaan noin 12 000 euroa vuodessa ja toisen mokoman EU-tukina. Harva elättää itsensä oliivinviljelyllä mutta ihan tuottoisa harrastus se on.

Viimeksi olen käynyt Sevillassa muistaakseni -90-luvulla. Siltä reissulta jäi mieleeni vuonna -92 ollut maailmannäyttely, jossa Suomea edusti menestykkäästi rakennus nimeltä Helvetinkolu. Tänä päivänäkin se on Sevillassa, tosin aika huonossa kunnossa. Sevillan kaupunki osti sen maailmannäyttelyn jälkeen mutta ei ole löytänyt sille järkevää käyttöä. Niinpä voittoisa luomus seisoo tyhjillään ränsistyen. Ensimmäinen maailmannäyttely oli Sevillassa vuonna 1929 ja siltä ajalta on kuvassa oleva Plaza de Espana ja Espanjan upea paviljonki. joka toimii nykyään virastotalona. Ulkoa pääsimme sitä ihailemaan, hulppea on! 

Tänään aloitimme kävelykierroksemme Maria Louisan puistosta. Aikanaan hän oli kuninkaan vaimon sisko ja sai näin osakseen varallisuutta ja etuoikeuksia. Hän rakensi Sevillaan palatsin ja 34 hehtaarin puutarhan. Palatsin hän testamenttasi Sevillan yliopistolle ja puutarhan Sevillan kaupungille. Puisto on kaupungin keuhkot ja avoin oleskelu- ja virkistäytymispaikka sekä kaupunkilaisille että vierailijoille.

Sevillan sydän on mahtava katedraali - ja onneksi minullekin järjestyi sisäänpääsylippu. Se on maailman kolmanneksi suurin kirkko Vatikaanin Pietarinkirkon ja Lontoon St Paulin katedraalin jälkeen. Sevillan katedraalissa saa mennä naimisiin (ja kulkea pääovista) vain kolme sukua mm. kuninkaallinen suku ja Alban suku. Alban edesmennyt kreivitär oli maailman aatelisin ihminen, hänellä oli eniten arvonimiä maailmassa. Kun hän oli vierailulla Buckinghamin palatsissa Lontoossa, avasi kuningatar Elisabeth II hänelle oven, alempiarvoisempi kun oli. Edellisen kerran katedraalissa on vihitty Espanjan prinsessa Elena vuonna 1995. Tuokin avioliitto on sittemmin kariutunut.

 Fuengirola, Espanja

Laattoja, laattoja, laattoja...