San Francisco, Kalifornia, USA

 

 

Yöllinen valokuvauskeikka leikkipuistoissa

 

Sunnuntai-iltana lähdin valokuvaaja Sylvia Paretin ja hänen assistenttinsa Saran kanssa kuvaamaan San Franciscon leikkipuistoja. Sylvia on kuvannut leikkipuistoja neljä vuotta ja ensimmäistä kertaa kuvat olivat esillä edellisviikonloppuna SF Open Studios 2017 -tapahtumassa. Sylvian kuvat ovat kuin karkkeja; todella herkullisia. Sylvia oli itse hyvin epävarma kuvistaan ja ihasteluni tuntui valavan häneen uskoa. Jäimme juttelemaan ja Sylvia kutsui minut mukaansa seuraavalle kuvauskeikalle. Vaihdoimme sähköpostiosotteita, mutta en uskonut enää kuulevani hänestä. Pari päivää myöhemmin sain kuitenkin meiliä ja sovimme kuvauskeikan seuraavalle sunnuntaille.

Illan hämärtyessä Sylvia ja Sara tulivat hakemaan minut kotoa. Ensiksi suuntasimme Fultonin leikkikentälle, Richmondin kaupunginosassa. Heti alkajaisiksi sain käteeni pippurisuihkeen ja ohjeen juosta - ja kovaa - jos vartijat tulevat paikalle. Kaikki kalusto pitää jättää paikalleen ja "pelastaa" itsensä. No huh huh! Eipä luulisi leikkikenttien kuvaamisessa mitään rikollista olevan. Leikkikentillä ei saa oleskella yöaikaan ja vartijat käyvät iltaisin lukitsemassa alueen portit. Joskus he saattavat ylireagoida ja siihen on hyvä varautua. Mielessäni näin jo kuvia, miten minut karkoitetaan maasta. No, onneksi kaikki sujui rauhallisesti eikä pippurisuihkeelle ollut käyttöä. Illan aikana tapasimme yhden naispuolisen vartijan, joka ystävällisesti kehotti meitä poistumaan leikkipuistosta ja tottelimme häntä kiltisti. Pääsimme kuvaamaan kahteen paikkaan, Fultonin ja Alamon leikkipuistoon. Kahteen muuhunkin tapauduimme, mutta ne oli jo lukittu yöksi.

Kuvaaminen oli kuin performanssi. Sara huolehti kamerasta ja Sylvia ikäänkuin maalasi taskulamppujen värillisillä valoilla leikkikentän välineitä. Ensimmäiseksi kuvasimme ison liukumäen ja seuraavaksi keinuankan. Pimeällä kuvatessa tausta jää tummaksi ja pitkällä valotusajalla, pari minuuttia, valaistut laitteet piirtyvät upeasti esiin kuvasta. Ilta oli tuottoisa; Sylvia sai kolme jotakuinkin täydellistä kuvaa. Vain yksi yritys kuvata leikkiautoja epäonnistui. Jokaisen kuvaussession päätteeksi oli meidän aikamme leikkiä. Riensimme keinumaan kuunsirpin loistaessa kirkkaalla taivaalla ja kikatimme kuin pikkulapset.

Alla pari kuvaa prosessista. Sylvian kuvia voi nähdä täältä, hänen kotisivultaan. Yömaisema on otettu Alamo Square -puistosta, Painted Ladies -talorivistön edestä.

 

 

San Francisco, Kalifornia, USA

 

Taiteilija Annie Gavinin printti Love what you love.

 

Open Studios 2017, Biking tour 

Tänä viikonloppuna  on toinen SF Open Studios 2017 -viikonloppu. Yhteensä niitä on siis viisi. Nyt tapahtuma sijoittuu San Franciscon länsiosiin, johon asuinalueeni, Richmond kuuluu. Lauantaina järjestettiin pyöräilykierros, jossa vierailtiin yhdeksässä galleriassa Richmondin ja Sunsetin alueilla, Golden Gate -puiston molemmin puolin siis. Richmond on hyvin rauhallinen ja keskiluokkainen asuinalue, Sunset puolestaan on vilkkaampi ja siellä asuu paljon sinkkuja. Mutta molemmista löytyi vierailun arvoisia gallerioita.
  
Kierros alkoi Avenue 12 Gallery ´stä, jossa galleristi Vince Meyer kertoi innostuneesti taiteilijoistaan ja heidän teoksistaan. Hänen innostuksensa tarttui mutta samanaikaisesti ryhmä latisti tunnelmaani. Päätin ottaa fillarin alleni ja jatkaa yksin matkaa. En tiedä olenko sopeutumaton vai itsenäinen - ehkä molempia niin hyvässä kuin pahassakin. Sain paljon kommentteja upeasta Orla Kiely -fillaristani, mm. avoauton kuljettaja huusi ohittaessaan minut "nice bike!" eli hieno fillari. Myös gallerioiden edessä fillari herätti ihastusta ja se oli oikein hyvä keskustelun avaus. Paljon oli taiteen ja designin ystäviä liikkeellä. Yksin kulkiessani sain myös galleristien ja taiteilijoiden jakamattoman huomion. Paljon mielenkiintoisia keskusteluja mielenkiintoisten ihmisten kanssa!

Kierrokseni loppui 3 Fish Studios -painotaloon ja myymälään. Ja mahtava lopetuspaikka olikin: takapihalla puutarhassa oli grilli kuumana ja amerikkalaiseen tapaan tarjolla oli hampurilaisia - myös vegeversioita - ja hot dogeja. Ja tietenkin juomaa ja hyvää seuraa. Naapurit olivat tulleet auttamaan tarjoiluissa ja yhteisöllisyys oli suorastaan liikuttavaa.

Tunsin itseni onnekkaaksi: aurinko paistoi ja tuuli tuiversi hiuksissani, kun ihanalla fillarillani viiletin galleriasta toiseen katsomassa paikallista taidetta ja juttelemassa muiden taidefriikien kanssa. Tänään oli erityisen hyvä päivä.

The Great Highway Gallery´n galleristi John Lindsey.

Taiteilija Stephanie Steiner Jacobi.

Taiteilija Sean Hipkin.

Yonder shop + studio, taiteilija Natasha Dikareva.

Yosemiten kansallispuisto, Kalifornia, Yhdysvallat

Aikainen herätys aamulla ja neljän tunnin ajomatka Yosemiten kansallispuistoon. Puistoon kannattaa lähteä heti aamusta, sillä päivittäinen kävijämäärä on rajattu "vain" 18 700:aan vierailijaan päivässä ja kesällä, huippusesongin aikaan, 21 000:een vierailijaan. Lääniä tosin riittää, kansallispuiston pinta-ala on yli 3 000 neliökilometriä. Tänään puistossa oli kuulemma todella hiljaista, mutta suomalaisen mielestä - joka siis on tottunut tyhjään tilaan - puistossa oli liikaa ihmisiä. Talvikaudella puistoon on vaikea päästä, sillä tiet on usein suljettu lumen takia. Kesäaikaan kunnostustyöt sulkevat teitä. Viime viikolla iso lohkare oli irronnut kalliosta ja tukkinut laaksoon johtavan tien. Vyöry oli ollut valtaisa; ääni oli kaikunut kauas laaksoon ja pölyn laskeutuminen oli kestänyt 15 minuuttia. Mutta vyöryjä onneksi tapahtuu harvoin. Sen sijaan metsäpalot ovat alueella tavallisia. Tänäkin vuonna kansallispuistossa on ollut jo kuusi metsäpaloa. Visuaalisesti mustiksi hiiltyneet puunrungot ovat kauniita vihreää, jo uudistunutta aluskasvillisuutta ja sinistä taivasta vasten. Onneksi palot ovat olleet suht suppeilla alueilla ja ne ovat olleet hallinnassa. Sen sijaan Napan ja Sonoman metsäpalot tuntuivat Yosemiten kansallispuistossa saakka. Aamulla ilma oli sakeana savusta ja maisemat olivat utuisia. Onneksi tuulen suunta muuttui ja iltapäivällä oli jo helpompi hengittää.

Kapeat serpentiinitiet Yosemite Valleyssä saivat aikaan pientä pelon tunnetta ja matkapahoinvointia, mitä ei kyllä usein tapahdu. Kansallispuisto on rakennettu hyvin amerikkalaiseen tapaan: autolla pääsee joka paikkaan. Yosemite Valleyssa liikennöi myös shuttle-bussi, joka pysähtyy 21:ssä kohteessa. Toki näin pääsee näkemään paljon hienoja paikkoja, mutta kokemus jää vajaaksi, sillä et kuitenkaan pääse kokemaan paikkoja. Myös monet puiston poluista on asfaltoitu, joten luontokokemus jää varsin vajaaksi. 

Parhaiten näppituntuman puistoon ja massiivisiin vuoriin saa kiipeilemällä. Kiipeilijöiden suosituin kohde on "The Chief" eli El Capitan -kalliomuodostelma, joka kohoaa melkeinpä pystysuorana kilometrin korkeuteen. Vuoret ovat niin massiivisia, että kiipeilijät näyttävät pienenpieniltä muurahaisilta rinteillä. Kuulemma kiipeilysessiot saattavat kestää muutamankin päivän ja silloin kiipeilyyn liittyy omat haasteensa. Tässä Ylen jutussa selviää, kuinka kiipeilijät yöpyvät ja tekevät tarpeensa seinämillä.

Puistossa yöpyminen on kallista ja varaus kannattaa tehdä etukäteen. Yleensä leirintäaluepaikat täyttyvä heti, jopa muutamassa sekunnissa siitä, kun ne tulevat hakuun. Joihinkin paikkoihin haku on kerran kukaudessa ja silloin pitää olla skarppina.  Retkeilijöiden pitää olla skarppeina myös ruokiensa suhteen, sillä Yosemitessa asustaa mustakarhuja. Kaikki ruoka pitää laittaa yöksi lukollisiin bokseihin. Tämä sekä ihmisten että karhujen turvallisuuden vuoksi. Yleensä ruuanhakumatkoilla olevat karhut vaan hätistellään takaisin metsään, mutta joskus niitä valitettavasti joudutaan lopettamaan, mikäli ne koetaan ihmisille uhkaksi.

Onneksi tielleni ei osunut kuin mustahäntäpeuroja ja oravia. Ja muutama turisti. Yhden päivän aikana sain vain jonkinmoisen aavistuksen Yosemiten kansallispuiston kauneudesta ja Sierra Nevadan vuoriston massiivisuudesta. Kotimatkalla sain napattua yömaiseman San Franciscon siluetista. Kuva on otettu Yerba Buenan saarelta ja kuvassa vasemmalla näkyvä silta on Bay Bridge.

 

San Francisco, Kalifornia

 

Mission District ja pyjamapäiviä

 

Pari viime päivää on ollut hiljaiseloa, flunssankarkoitusta. Metsäpaloista aiheutuva savu ja tuhka eivät auta tilannetta, aina en ole ihan varma onko kyseessä flunssa vai allerginen reaktio. Pyöräillessä hengitys on hankalaa, savu tuntuu kurkussa ja keuhkoissa saakka. Myös silmiä kirvelee ja ne vuotavat herkästi. Iltaisin on tunne, kuin olisin syönyt tuhkaa ja savua, tuntuu vatsassa asti. Eli siis metsäpalot riehuvat edelleen Kaliforniassa. Tänään naapurini sanoi, että San Franciscon sumu on aivan oudon värinen. Normaalisti sen on valkoinen mutta tänään se on keltainen. 

Bean, rodesiankoiran, emäntä tuli tänään Lontoosta ja jatkaa matkaa ylihuomenna Teksasiin. Koiranhoitopestini jatkuu, mutta huomenna minulla on vapaapäivä. Olen lähdössä Yosemiten kansallispuistoon päiväretkelle, aamulla on aikainen ylösnousu. Eväitten tekoa ja sitten nukkumaan.

Ohessa kuvia Mission Districtiltä, joka on San Franciscon meksikolaisaluetta. Välillä tuntui kuin olisin kävellyt eteläamerikkalaisessa telenovellassa. Alueella on paljon halpoja vaatekauppoja ja vaatteet ovat kuin suoraan sambakarnevaaleista.

 

 

San Francisco, Kalifornia

 

SF Open Studios 2017

 

Viikonloppuna alkoi SF Open Studios 2017, joka on lajissaan maan suurin ja laajin taidetapahtuma. Viitenä viikonloppuna yleisö pääsee tapaamaan taiteilijoita heidän työhuoneilleen. Kaikkiaan mukana on yli 800 taiteilijaa ja paikalle odotetaan 90 000 vierailijaa. Tarkoituksena on koota yhteen taiteilijat, keräilijät ja taidefriikit. Taiteilijan työ on usein varsin itsenäistä ja yksinäistäkin. Yhteisöllisyys ja yleisön tapaaminen on tervetullutta vastapainoa heidän arkeensa. Tuli oikein kotoisa olo kun tapasin kaksi taiteilijaa, joiden töitä löytyy täältä Bean kotoa.

Joka viikonloppu tapahtuma sijoittuu eri alueelle, aloitusvuorossa olivat San Franciscon kaakkoisosassa sijaitsevat Hunters Point Shipyard ja Islais Creek. Hunters Point Shipyard on Yhdysvaltojen laivaston entinen telakka ja nyt jo ränsistyneissä rakennuksissa työskentelee 250 taiteilijaa. 180 heistä avasi ovensa yleisölle ja esitteli töitänsä. Samana viikonloppuna alueella oli myös jokavuotinen taidehuutokauppa. Ilahduttavan monet ostivat teoksia suoraan työhuoneilta. Oikein harmitti, kun ihmiset kävelivät vastaan taulu kainalossa, enkä päässyt näkemään, mitä he olivat ostaneet. 

 

San Francisco, Kalifornia

Bean kanssa olemme vihdoinkin päässeet yhteisymmärrykseen kuka taluttaa ketä. Ensimmäisinä päivinä Bea kieltäytyi kävelemästä, mutta muutama päivä sitten tapahtui käännekohta. Ollessani ulkona, Bea oli varastanut keittiönpöydältä puolikkaan patongin ja mennyt syömään sitä olohuoneen matolle. Kun tulin kotiin, oli Bea häpeissään ja minä vihainen. Löysin sisäisen pomoni ja äänensävyni kertoi Bealle että olen tosissani. Sen jälkeen minun ei ole tarvinnut kun vilkaista Beaa ja hän tietää heti mitä tehdä. Nyt minä määrään lenkin suunnan ja pituuden.

Tänään aamulla lähdimme lenkille Golden Gate -puistoon. Sain kyllä shokkiherätyksen kun vastaamme käveli kojootti. En tiedä kumpi pelästyi enemmän, kojootti vai minä. Pelkäsin, että se hyökkää Bean kimppuun tai toisin päin. Molemmat pysähdyimme. Kojootti jähmettyi paikalleen, minä ja Bea peräännyimme hitaasti. Pelkäsin, että jos juoksisimme, kojootin metsästysvaistot heräisivät ja se lähtisi peräämme. En katsonut taaksepäin, rämmin vain metsästä tielle päin. No, eihän meillä mitään vaaraa ollut - kuulemma. Kojootit metsästävät laumoissa ja yksinäiset vaeltajat ovat pelokkaita. Mutta jatkossa pysymme Bean kanssa tien läheisyydessä, yksi kohtaaminen kojootin kanssa riitti minulle.

Suurpalot jatkuvat Kalifornissa ja ilmanlaatu San Franciscossakin on huono. Tänään näkyy sininen taivas, mikä on hyvä merkki. Palot ovat laajimmat ja pahimmat 85een vuoteen. Palomiehiä ei ole tarpeeksi taltuttamaan paloja ja he ovat nyt keskittyneet evakuoimaan ihmisiä Sonoman, Napan ja Yuban alueita. Kokonaisia asuinalueita on palanut maantasalle ja alueet näyttävät sotatantereilta. Viimeisten uutisten mukaan yli 3 000 asuintaloa on palanut ja 300 ihmistä on kateissa. Todella surullista.

Eilen  lähdin bussilla numero 28 keskustan suuntaan. Bussi pysähtyi Golden Gate Station -pysäkille, josta oli upea näkymä sillalle. Hyppäsin ulos bussista, otin kuvan sillasta ja takaisin bussiin. Vosiko enää tehokkaammin toimia! Mutta kuten kuvastakin näkyy, ilma on sakeana savua.

 

San Francisco, Kalifornia

 

Chinatown

San Franciscon Chinatown on maailman toiseksi suurin kiinalainen kaupunginosa Kiinan ulkopuolella. Vain New Yorkin Chinatown on suurempi. Täällä on todella vilkasta, alueella asuu 15 000 aasialaista ja suurin osa kylteistä on kiinaksi eikä ravintoloitten ruokalistoista ei saa mitään tolkkua. 

Hain lounaan kiinalaisesta pikaruokapaikasta, jossa oli tarjolla kaikenlaisia höyrytettyjä mykyjä ja nyyttejä. Paikan täytyi olla hyvä, sillä jono ylsi kadulle saakka. Takanani jonottava amerikankiinalainen mies yritti valistaa minua kiinalaisesta ruuasta. Hän selitti mitä mikäkin annos listalla tarkoittaa ja antoi omat suosituksensa. Tiskin takana ollut  nainen oli kiinalaisen tyly, mikä hieman huvitti minua - tosin se ei auttanut asioimistani. Myös jono takanani aiheutti hieman paineita, enkä voinut kysyä jokaisesta ruokalajista erikseen, kuten olisin halunnut. Siispä ostin kaksi katkarapunyyttiä (kalavaihtoehto on aina hyvä jos ei halua syödä lihaa) ja yhden bambunlehteen käärityn riisikasvisnyytin ja yhden riisitaikinapullan. Löysin mukavat rappuset, joilla nauttia lounastani ja katsella ihmisvilinää Chinatownissa. Kun avasin bambunyytin, sisällä oli kyllä riisiä ja kasviksia, mutta myös porsaanlihaan. Samoin riisipullassa. Ei mennyt tämäkään tilaus niinku Strömsössä kasvissyöjän näkökulmasta.

Olen oppinut yhden sanan kiinaa ja se on "xing". Tai ainakin luulen oppineeni. Sana on kirjoitettu katuun, suojateitten kohdalle "stop" - sanan viereen. Esimerkikisi keskiluokkaisella Richmondin alueelle, jossa siis majailen, on asukkaista enemmistö aasialaistaustaisia. Ja täytyy kyllä sanoa, että hienosti yhteiselo täällä sulatusuunissa sujuu, vaikka kulttuurierot ovat selkeästi nähtävillä. Täälläkin aasialaiset asuvat suurperheissä ja isovanhemmat huolehtivat lapsenlapsistaan. Eivätkä aasialaiset ikinä hymyile tai tervehdi kadulla, mikä muodostaa aikamoisen kontrastin perusamerikkalaiseen pepsodenthymymentaliteettiin.

Olen oppinut myös yhden sanan urdua; jaana on urdua ja tarkoittaa rakasta.