Marrakesh, Marokko

Yves Saint Laurent ja Jacques Majorelle

Alkujaan Majorellen puutarha on taidemaalari Jacques Majorellen luomus, mutta muotisuunnittelija Yves Saint Laurent teki sen tunnetuksi suurelle yleisölle. Jacques osti alueen vuonna 1923 ja siitä alkoi vuosikymmenien puutarhaprojekti. Jacques matkusti paljon ja toi matkoilta mukanaan kasveja ja puita. Valtaviksi kasvaneet bambut varjostavat ja kehystävät käytäviä, palmut huojuvat korkeuksissa ja erilaiset kaktukset levittäytyvät kivipuutarhoihin. Kasvien värimaailma on vihreä sen kaikissa sävyissään, kukkivia kasveja puutarhassa ei juurikaan ole. Väriläiskinä toimivat kirkkaan keltaisiksi, punaisiksi ja sinisiksi maalatut saviruukut. Suihkulähteet ja vesialtaat tuovat virkistystä muuten niin kuivaan ja kuumaan ilmastoon.

Vuonna 1947 Jacques avasi puutarhan yleisölle ja hänen kuoltuaan vuonna 1962 puutarha jäi heitteille. Ihastuttuaan Marrakeshiin Yves osti täältä villan vuonna 1966 ja Majorellen puutarhan vuonna 1980. Nykyään tontilla on myös Berberi museo, jossa esitellään Marokon alkuperäiskansan historiaa ja elämää mm. heidän vaatteittensa ja korujensa kautta. 

"Before Marrakech, everything was Black." -Yves Saint Laurent 

Tuota tumman sinistä väriä, jota puutarhasta löytyy paljon, kutsutaan Majorellen siniseksi. Samaa värisävyä Yves käytti myös muotiluomuksissaan. Tunisiasta lähtöisin oleva suunnittelija ihastui Marokon väreihin ja valoon. Hän vietti täällä aikaansa partnerinsa ja bisnesskumppaninsa Pierre Belgen kanssa. Pierren ansiosta tontille rakennettiin Yves Saint Laurent -museo vuonna 2017. Museossa on esillä Yvesin töitä 40 vuoden ajalta. Aluksi museon mustat seinät, katto ja lattia tuntuivat ahdistavilta. Huoneet olivat hämäriä ja valoja niukasti; aina ei tiennyt minne päin pitäisi mennä. Mutta kun näki Yvesin huikean kauniit iltapuvut tiukissa valokeiloissa, avautui myös pimeys ympärillä. Puvuissa oli kauniita yksityiskohtia, kankaat olivat upeita ja leikkaukset hienoja. Esillepano kaikessa yksinkertaisuudessaan oli mykistävä. Vaikka en mikään muotifriikki olekaan, oli museokierros aikamoinen elämys. 

Harper´s Bazaar -lehden juttu museon avajaisista.

Yvesin Marrkeshin kotiin pääsee kurkistamaan tämän Elle Decor -lehden jutun kautta.

Essaouira, Marokko

Essaouira, Marokko

Lomalla lomasta

Täällä tuntuu että pystyy taas hengittämään. Merituuli tuntuu ihanan raikkaalta ja se pyyhkii pois ilmansaasteet. Kauppiaatkin ovat keskipäivällä niin laiskoja, ettei kauppaa meinaa saada aikaiseksi. Pitää itse ruveta aktiiviseksi ja se tuntuu todella oudolta kun tähän saakka on joutunut väistelemään yliaktiivisia myyjiä. Bussilla Essaouiran pääsee Marrakeshistä kolmessa tunnissa ja menopaluulippu maksoi 19 euroa. Maaseudulla maisema oli kuivaa ja pellot kivisiä. Aamun vuoro oli ykkösluokka ja bussi oli todella siisti ja hieno - ja täynnä. Onneksi ostin lipun ennakkoon, muuten olisin jäänyt laiturille. Bussissa oli hyvä ilmastointi ja jopa nettiyhteys. Paluu onkin sitten kakkosluokassa.

Essaouira vaikuttaa rennolta paikalta Marrakeshin hulinan jälkeen. Lokit kirkuvat ja se kuulostaa kotoisalta. Satamassa on kymmeniä isoja kalastusaluksia ja ehkä sata pienempää. Sekä veneet että rakennukset ovat sinivalkoisia. Vanha kaupunki on muurien ympäröimä ja täynnä viehättäviä pikkukujia. Marrakeshin Medinan jälkeen tällä on suloinen pikkukaupungin tunnelma.

Matkan jälkeen käyn aamiaisella, vaikka kello onkin jo yli puolenpäivän. Sen jälkeen käyn kävelyllä merenrannalla ja lähden etsimään majapaikkaa. Päädyn Riad Casa Blancaan, yö + aamiainen täällä maksaa 30 euroa. Olen tyytyväinen. Rakennuksen keskellä on valopiha, josta luonnonvalo pääse sisälle. Huoneet ovat  kolmessa kerroksessa ja neljäs kerros on kattoterassia, jossa on viihtyisä oleskelupaikka sekä grilli. Täällä on sitä 'marokolaista' tunnelmaa, joka on tuttua mainoksista ja lehtikuvista. 

Nyt suihkuun, ettonet ja sitten illalliselle.

Marrakesh, Marokko

Valkoinen länsimainen nainen Marokossa

Kun lähden kotoa ulos, täytyy minun tsempata ja valmistautua henkisesti, että jaksaisin. Tietenkin blondina erotun joukosta ja saan katseita osakseni. Mutta huutelu, ikävä kommentointi ja rumat eleet ottavat voimille. Pukeudun peittäviin vaatteisiin, en meikkaa enkä käytä näyttäviä koruja. Yritän olla kohtelias, provosoimatta ketään. Mutta enää en hymyile. Täällä minusta on tullut se huonompi versio itsestäni. Mitä tylympi olen, sitä paremmin pärjään. Tuntuu, että Marrakesh imee kaiken energian minusta. On raskasta olla kokoajan varuillaan. Ehkä Egyptin jälkeen Marokko on seksistisin ja rasistisin maa missä olen ollut. Ja likaisin. Ja epäluotettavin.

Vaikka haluaisin tehdä ostoksia, ovat myyjät niin aggressiivisia, että en saa katsottua tuotteita rauhassa, enkä kykene siinä tykityksessä tekemään päätöksiä. Myös tinkiminen on hankalaa. Tiedän, että maksan aina ylihintaa. Paikalliset tuttavani ovat valistaneet minua hintatasosta, enkä koskaan tinkimisessä pääse ns. normaaliin hintaan. Toki voin länsimaalaisena maksaakin tuotteista hieman enemmän, mutta en kaksin- tai kolminkertaista hintaa. Ja taksikuskit. Yrittävät veloittaa 15 dirhamin matkasta 50 dirhamia. Ja kun pyydän laittamaan mittarin päälle, eivät he suostu siihen. Yleensä joudun kysymään 3-5:ltä taksilta, ennen kuin saan kohtuuhintaisen kyydin. Yleensä vanhemmat taksikuskit laittavat mittarin päälle pyynnöstä, nuoret eivät koskaan. Muutenkin taksilla ajaminen on uhkapeliä. Turvallista, mutta koskaan et tiedä minne päädyt. Yleensä kuski sanoo tietävänsä paikan, minne haluan mennä, mutta usein he kilauttavat kaverilleen tai kysyvät kolleegaltaan ohjeita. Kahdesti minut on jätetty tien varteen kun oikeaa osoitetta ei etsimisestä huolimatta ole löytynyt. Ja muutaman kerran kuljettaja on yrittänyt jättää minut ties minne, väittäen pokkana että tämä on oikea paikka - vaikka tiedän, ettei ole. Ja jos en maksa tasarahalla, on ihan varmaa, etten saa vaihtorahoja takaisin. 

Valokuvaamisen suhteen ole ollut erittäin varovainen. Ihan jo senkin takia ettei kameraani varastettaisi (kuten kännykälleni kävi), mutta en myöskään halua loukata paikallisia. En edes yritä kuvata ihmisiä vaikka se niin antoisaa olisikin. Olen tyytynyt kuvaamaan ovia, rakennuksia, puistoja yms. Jos kuvaan ihmisiä, pyydän heiltä siihen luvan. Täällä en jaksa, joten olkoon kuvaaminen. Kun otin kuvaa alla olevasta ovesta, kulki keski-ikäinen, ihan normaalin näköinen nainen ohitseni, sylkäisi klimpin kengälleni ja huusi minulle päin naamaa samalla elehtien halveksivasti. En jaksanut reagoida. Paikallinen persu - ajattelin.

Ymmärrän, että rikkaat länsimaalaiset turistit ärsyttävät osaa paikallisista. Turisteja täällä ei kuitenkaan ole riesaksi asti. Ja väitän, että tänne ei tulla ryyppäämään ja rellestämään, vaan turistit ovat aika rauhallista ja keskiluokkaista porukkaa. Toki turistimiehiä kunnioitetaan, kuten myös paikallisia naisia. Vain naisturisti, varsinkin jos vielä liikkuu yksin, saa kuulla kunniansa. Mutta mieluummin olen täällä, kun istun kotona yksin sohvallani. Olen yhtä kokemusta rikkaampi ja ehkä maailmankuvanikin laajenee, vaikken sitä juuri nyt osaakaan arvostaa. Ja olenhan tavannut täällä ihaniakin ihmisiä, jotka loppujen lopuksi jäävät mieleeni ja elämääni.

Usein iltaisin tuntuu siltä, että en ole saanut mitään aikaiseksi, mutta silti olen montaa kokemusta rikkaampi. Tosin nuo kokemukset alkavat toistaa itseään. Kun täällä tuntuu että päivä on ollut täydellinen pohjanoteeraus, voi sitä kutsua täydelliseksi päiväksi.

Marrakech, Marokko

Bahian palatsi

Bahian palatsi on Marrakeshin suurin palatsi. Bahia tarkoittaa kaunista ja sitä palatsi todella on. Sisäänpääsymaksu oli noussut viime vuodesta radikaalisti; 10 dirhamista 70 dirhamiin. Eihän seitsemän euroa vielä paljon ole turistille, mutta kyllä se hieman laittaa harkitsemaan, mitä nähtävyyksiä käy katsomassa. Onneksi paikalliset maksavat vain 20 dirhamia sisäänpääsystä. 

Bahian palatsissa pääsi näkemään perinteistä marokkolaista, turistikuvien tarjoamaa, värikästä mosaiikkimaailmaa. Katukuva Marrakeshissä on - tietenkin punainen - mutta myös likainen ja rähjäinen. Paratiisit löytyvät sisäpihoilta, kuten myös riadieista. Riadit ovat vanhoja asuintaloja jotka on muutettu hotelleiksi. Ne tarjoavat rauhallisen keitaan kaiken melun ja ruuhkan keskellä upeine terasseineen ja puutarhoineen. Monilla sisäpihoilla on myös istuskeluryhmiä ja ihanasti lorisevia kaivoja ja suihkulähteitä.

Mutta Bahiassa yllättäen tunsin olevani välillä kuin Suomessa. Vanhat puuovet ja -maalaukset olivat kuin suoraan Hvitträskistä tai jostain kansallisromanttisesta maalauksesta. Tummasävyisissä maalauksissa oli kasviaiheita ja erityisesti kasvien köynnöksiä. Hyvin hämmentävää perinteisen islamilaisen arkkitehtuurin, kirkkaitten värien ja abstraktien aiheiden, seassa. Vaikka palatsissa on 160 huonetta, tuntui se kuitenkin pieneltä ja viihtyisältä. Tosin vierailijat pääsevät tutustumaan vain osaan palatsista, sillä osa siitä on Marokon kuningas Mohammed VI:n käytössä. 

Bahian tarina on kuin suoraan klassisesta Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Sulttaani Si Moussa Ba Ahmed rakensi palatsin yksityiseen käyttöönsä vaimonsa Bahian kunniaksi 1800-luvulla. Rakentaminen kesti 14 vuotta ja sinne tuotiin taidokkaimmat käsityöläiset ja taiteilijat Fez´stä. Ba Ahmed asusti palatsissa neljän vaimonsa ja 25 jalkavaimonsa kanssa, eunukkien palvellessa heitä. Palatsissa oli koulu sulttaaniin lapsille ja moskeija päivittäisiä rukoushetkiä varten. Lisäksi palatsialueella on useita kauniita, varjoisia puutarhoja.

Marrakesh, Marokko

Hamamissa

Koskaan ei ole ollut näin puhdas keho ja siloinen iho. Painokin varmaan tippui puoli kiloa pelkästään kuoriutuneen ihon muodossa. Makoilin kuumalla marmoripedillä ja yritin rentoutua parhaani mukaan. Lämpötila oli arviolta noin +50 astetta. Pesijäni Pati käsitteli minua varmoin ottein, ja pesun ja kuorinnan lisäksi sain vielä hieronnan ja hiustenpesun. Kinnas, jolla Pati minua käsitteli oli todella karkea ja tuntui kuin ihoani olisi kuorittu raastinraudalla. Kummasti vaan siihenkin tottui. Kuten myös kutinaan; aluksi piti hammasta purra, että pystyin olemaan paikallani, varsinkin kun jalkapohjiani ja kylkiäni pestiin. Jossain vaiheessa Pati peitti minut vaahtovuoreen ja hieroi minua `tyynyliinalla` joka oli täytetty ilmalla - aivan uudenlainen kokemus! Selällään, mahallaan, kyljellään, istualtaan. Pati käänteli ja väänteli minua kuin taikinaa ja asetteli sopiviin asentoihin. Tuntui kuin olisin ollut ensiapukurssilla opettelemassa kylkiasentoa. Hamamissa tuoksui eukalyptus. Tuoksu tuli sekä lyhdyistä että saippuasta. Marokossa käytetään mustaa saippuaa, jossa on eukalyptuksen lisäksi myös argonöljyä, eikä se kuivata ihoa. Käsittely kesti tunnin ja sen jälkeen olin sekä rentoutunut että helpottunut kun välillä kidutukselta tuntunut käsittely oli ohi.

Kieltämättä tuli hieman ikävä suomalaista tervan ja koivun tuoksuista saunaa. Aivan kuten sauna meille, hamam on marokkolaisille kokoontumispaikka. Naisilla ja miehillä on omat vuoronsa ja hamamissa käydään puhdistautumassa erityisesti perjantaisin ennen moskeijaan menoa. Naimisiin mentyään naiset jäävät kotiin - ja kotihan on yleensä miehen vanhempien luona - ja heidän elämänsä pyörii siivoamisen ympärillä (kuten eräs juuri naimisiin mennyt marokkolainen nainen asiaa kuvasi). Hamam on heille tärkeä paikka tavata muita naisia ja paeta hetkeksi arkea.

Marrakesh, Marokko

Perjantai on Marokossa pyhäpäivä ja se on myös kuskuspäivä. Ihan kuin meillä torstai on hernekeittopäivä ja Gentissä, Belgiassa, torstai on kasvisruokapäivä. Yleensä kuskusiin laitetaan kanaa tai lammasta, kasvisversioon kikherneitä. Kuskus on valmistettu durumvehnästä ja se on alkujaan berberien keittiöstä. Berberit ovat Marokon alkuperäiskansaa, ja kuten muuallakin, syrjittyjä omassa kotimaassaan. 

Taginet ovat marokolaista perusruokaa. Niitä tarjoillaan joka ravintolassa ja nimensä pataruoka on saanut keraamisen valmistusastian mukaan. Eli pohjana on laakea keraaminen lautanen ja sen päällä keraaminen tötterö, joka kerää höyrystyvän nesteen takaisin lautaselle. Marokolainen ruoka on miedon makuista, mausteina käytetään suolaa, pippuria, kuminaa, sahramia ja persiljaa. Chiliä täällä ei juurikaan käytetä. Marrakeshissa on todella paljon pikaruokapaikkoja: pizzaa, pastaa, sandwichejä, creppejä.... perinteiset ravintolan alkavat jäädä niitten jalkoihin. 

Oliiveja ja leipää tarjotaan joka aterialla ja usein lisäksi tulee myös tuoreita taateleita. Välipalaksi katukojusta voi ostaa pähkinöitä ja manteleita. Tällä hetkellä sesongissa ovat mm. granaattiomenat, appelsiinit ja mansikat. Mansikat ovat valtavan kokoisia ja maukkaita. Kadulta en niitä tohdi ostaa, sillä yleinen siisteyskäsitys on aika heikkoa ja katupöly sekä liikenteen saasteet leijuvat sakeana ilmassa.

Juomaksi tuorepuristettua appelsiinimehua tai Marokon kansallisjuomaa, berberien viskiä eli överimakeaa minttuteetä. Tee tarjoillaan hopeakannusta pieniin laseihin ja olisi epäkohteliasta kieltäytyä tarjoilusta. Vieraalle kaadetaan ensin ja isäntä huolehtii, ettei lasi pääse tyhjenemään. Tuoreista mintunlehdistä tehty tee on hyvää, varsinkin jos onnistut vakuuttamaan valmistajan jättämään siitä sokerin pois. Jotkut sekoittavat juomaan myös mustaa teetä.

Konditoriat taitavat olla täällä ranskalaista perua, onhan Marokko ollut Ranskan siirtomaa vuosina 1906-1956. Hanncha on perinteinen marokolainen mantelileivonnainen, joka on maustettu kanelilla ja appelsiinikukkavedellä. Myös ruusuvettä käytetään leivonnaisten maustamiseen. Suomalaiseen makuun myös leivonnaiset ovat turhan makeita.

Marrakesh, Marokko

Djemaa El F-na

Niinhän se on, että ne asiat joita eniten odottaa, aiheuttavat usein suurimman pettymyksen. Kuvittelin matkani kohokohdaksi Marrakeshin öisiä ruokamarkkinoita Djemaa El F-Naan aukiolla. Mielessäni ne olivat isot, värikkäät, tuoksuvat - täynnä höyryä. Mutta toisin kävi. Ruokakojuja on suht vähän ja kaikissa oli tarjolla samat grillatut lihavartaat. Muissa kojuissa myytiin hedelmämehuja 10 dirhamilla eli eurolla sekä taateleita, pähkinöitä ja mausteita. Aukiolla oli myös musiikki- ja tanssiesityksiä ja niissäkin oli vain rahastuksen maku. Olipa siellä apinoitakin häkeissä jos joku turisti haluaisi ikuistaa itsensä niitten kanssa pientä maksua vastaan. Varsinaista sirkusmeininkiä.

Kävely torilla oli vielä ahdistavampaa kuin kiertely Medinassa. Ihan jatkuvasti joku oli hihassa kiinni - ihan kirjaimellisesti. Kun en pysähtynyt kuuntelemaan kaupustelijoita, tarttui yksikin poika hihaani kiinni ja repi kimononi rikki. Arabiaa osaavani tuttuni, amerikkalainen tyttö, kertoi, että kun hän kulkee Medinassa eikä huomioi kaupustelijoita, huutelevat he rivouksia hänen peräänsä. Ihan käsittämätöntä. Tuskin huutelevat moisia paikallisille naisille, miksi sitten turisteille? Ihan kuin minulla ei olisi mitään ihmisarvoa täällä, ainoastaan jokin ihmeellinen välineellinen arvo.

Tulipahan käytyä ruokatorilla. Eikä toista kertaa tarvitse mennä. Mutta matka jatkuu kohti uusia pettymyksiä (siis pessimistihän ei pety, joten nyt ei nyt aseteta rimaa liian korkealle).

Marrakesh, Marokko

Ensivaikutelmia Medinasta

Vaikka kotoani Medinaan eli vanhaan kaupunkiin on vain parin kilometrin matka, taittuu se mukavimmin taksilla. Päivällä aurinko on polttavan kuuma, liikenne meluisaa ja ilmassa on paljon saasteita ja pölyä. Taksin saa helposti lennosta ja usein siellä istuu jo muita matkustajia. Kuljettaja ottaa asiakkaita kyytiin, mikäli kaikilla on sama suunta. Samaan aikaan voi olla kolmekin taksamittaria raksuttamassa. Pyrin sopimaan hinnan etukäteen ja yleensä yksi suunta Medinaan maksaa 15-20 dirhamia eli noin 1,5-2 euroa. Jos kyydissä on muita turisteja, juttua riittää, mutta paikalliset ovat mieluummin hiljaa. Englannilla täällä pärjää kohtalaisen hyvin ja vähäinenkin ranskan kielen taito auttaa huimasti.

Medina on UNESCOn suojelukohde ja se on valtavan laaja alue. Karkeasti arvioituna sillä on sekä pituutta että leveyttä noin 4 kilometriä. Siellä on toreja ja aukioita sekä satoja kilometrejä pieniä kujia. Tunnelma on ajoittain kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoissa. Kauppiaat ovat ryhmittyneet tuotteitten mukaan: yhdeltä kadulta löydät mausteet, toiselta nahkatuotteet ja kolmannelta korut. Myyjät ovat varsin aggressiivisia eikä eteenpäin pääse montaakaan metriä, etteikö joku huutelisi perään. Täällä ei parane olla ystävällinen, silloin on pulassa eikä matka etene. Tänään laitoin aurinkolasit silmilleni välttääkseni katsekontaktien syntymisen. Muutenkin vaaleana suomalaisena täällä on kuin huutomerkki; aina erotun joukosta. Ärsyttävää. Suomalainen mielellään haluaisi vähän tyhjää tilaa ympärilleen ja välttää turhan keskustelun vieraitten kanssa.

Tänään minut ryöstettiin ensimmäistä kertaa ikinä. Ja ihan klassisesti. Olin ottamassa valokuvaa kännykälläni ja takaa tuleva moottoripyöräilijä - tai oikeastaan takana istunut nuori mies - nappasi kännykän kädestäni. Eipä siinä mitään ehtinyt tehdä. Hetkessä mopo oli kaasuttanut tiehensä ja kadonnut nurkan taakse. Lähellä ollut taksi nappasi minut kyytiinsä ja lähti ajamaan poikien perään. Ihan kuin olisin ollut James Bond -elokuvan takaa-ajokohtauksessa. No, eihän siellä kapeilla ja ruuhkaisilla kujilla autolla pääse moottoripyörän perään. Mutta kaunis ele kuljettajalta ja kyydissä olleelta vanhalta rouvalta. He luovuttivat ja jättivät minut poliisilaitoksen eteen, jonne menin tekemään rikosilmoituksen.

Marrakesh, Marokko

Leo ja Saddam Hussein

Kuinka olinkaan kaivannut sinistä taivasta Suomen harmauden jälkeen! Myös lämpö helli ihanasti hipiääni kun astuin lentokentältä ulos. Marrakeshin lentokenttä oli erittäin rauhallinen, siisti ja kaunis. Tosin rauha loppui lyhyeen kun lähdimme ajamaan kohti kaupunkia. Liikenne miljoonakaupungissa vaikuttaa hieman luovalta, ei kuitenkaan täysin kaoottiselta. Rakennukset ovat punasävyisiä; laki kuulemma määrää niin. Kukaan ei enää muista mistä moinen laki on saanut alkunsa, mutta talot näyttävät satumaisilta. Marrakeshiä kutsutaankin Punaiseksi kaupungiksi. Asun Guelizissa - vaaleanpunaisessa kerrostalossa - keskustan uudella puolella, jota Villa Nouvelleksikin kutsutaan. Ikkunoista näkyy kaunis (punainen) rakennus, jossa on upeat takorautaiset parvekkeet ja ihastuttavan koristeelliset ikkunat. Saddam Husseinin omistama talo kuulemma. Kuten viereinen valtava hotellikin. Saddamin kukistumisen jälkeen talot ovat jääneet tyhjilleen ja nyt niitä vartioi koiralauma, joka haukkuu yöt ja nukkuu päivät. Marokko on kuulemma varsinainen paratiisi rahanpesijöille. Lait ja käytännöt mahdollistavat rikollisen toiminnan ja se näkyy katukuvassa yhä enenevässä määrin.

Minun koirani, Leo, on varsinainen diiva. Se tuo minulle vaatteitansa ja pyytää pukemaan ne ylleen. Sitten se patsastelee ylpeänä ja onnellisena ympäriinsä valitsemassaan asussa. Aamukävelyn perusteella marokkolaiset eivät ole koiraihmisiä. Monet aikuiset pelkäävät pientä havannankoiraa ja kiertävät sen kaukaa. Pienet lapset ihailevat sitä, mutta aikuiset vetävät heidät pois Leon läheltä. Länsimaissa olen tottunut ihaileviin katseisiin koiraa ulkoiluttaessani, mutta täällä katseet kuvastavat enimmäkseen inhoa. Koirat kuuluvat maaseudulle ja sielläkin ne ovat paimen- tai vahtikoiria. Mutta onneksi lähikahvilan La Focusin omistaja pitää koirista ja Leo on siellä tervetullut vakioasiakas.

Oli muuten todella kylmä aamu. Vaikka eilen päivälämpötila lähenteli kolmeakymmentä, aamulla asteita oli kymmenisen. Yöllä lämpötila voi laskea nollaan.