Marrakesh, Marokko

Valkoinen länsimainen nainen Marokossa

Kun lähden kotoa ulos, täytyy minun tsempata ja valmistautua henkisesti, että jaksaisin. Tietenkin blondina erotun joukosta ja saan katseita osakseni. Mutta huutelu, ikävä kommentointi ja rumat eleet ottavat voimille. Pukeudun peittäviin vaatteisiin, en meikkaa enkä käytä näyttäviä koruja. Yritän olla kohtelias, provosoimatta ketään. Mutta enää en hymyile. Täällä minusta on tullut se huonompi versio itsestäni. Mitä tylympi olen, sitä paremmin pärjään. Tuntuu, että Marrakesh imee kaiken energian minusta. On raskasta olla kokoajan varuillaan. Ehkä Egyptin jälkeen Marokko on seksistisin ja rasistisin maa missä olen ollut. Ja likaisin. Ja epäluotettavin.

Vaikka haluaisin tehdä ostoksia, ovat myyjät niin aggressiivisia, että en saa katsottua tuotteita rauhassa, enkä kykene siinä tykityksessä tekemään päätöksiä. Myös tinkiminen on hankalaa. Tiedän, että maksan aina ylihintaa. Paikalliset tuttavani ovat valistaneet minua hintatasosta, enkä koskaan tinkimisessä pääse ns. normaaliin hintaan. Toki voin länsimaalaisena maksaakin tuotteista hieman enemmän, mutta en kaksin- tai kolminkertaista hintaa. Ja taksikuskit. Yrittävät veloittaa 15 dirhamin matkasta 50 dirhamia. Ja kun pyydän laittamaan mittarin päälle, eivät he suostu siihen. Yleensä joudun kysymään 3-5:ltä taksilta, ennen kuin saan kohtuuhintaisen kyydin. Yleensä vanhemmat taksikuskit laittavat mittarin päälle pyynnöstä, nuoret eivät koskaan. Muutenkin taksilla ajaminen on uhkapeliä. Turvallista, mutta koskaan et tiedä minne päädyt. Yleensä kuski sanoo tietävänsä paikan, minne haluan mennä, mutta usein he kilauttavat kaverilleen tai kysyvät kolleegaltaan ohjeita. Kahdesti minut on jätetty tien varteen kun oikeaa osoitetta ei etsimisestä huolimatta ole löytynyt. Ja muutaman kerran kuljettaja on yrittänyt jättää minut ties minne, väittäen pokkana että tämä on oikea paikka - vaikka tiedän, ettei ole. Ja jos en maksa tasarahalla, on ihan varmaa, etten saa vaihtorahoja takaisin. 

Valokuvaamisen suhteen ole ollut erittäin varovainen. Ihan jo senkin takia ettei kameraani varastettaisi (kuten kännykälleni kävi), mutta en myöskään halua loukata paikallisia. En edes yritä kuvata ihmisiä vaikka se niin antoisaa olisikin. Olen tyytynyt kuvaamaan ovia, rakennuksia, puistoja yms. Jos kuvaan ihmisiä, pyydän heiltä siihen luvan. Täällä en jaksa, joten olkoon kuvaaminen. Kun otin kuvaa alla olevasta ovesta, kulki keski-ikäinen, ihan normaalin näköinen nainen ohitseni, sylkäisi klimpin kengälleni ja huusi minulle päin naamaa samalla elehtien halveksivasti. En jaksanut reagoida. Paikallinen persu - ajattelin.

Ymmärrän, että rikkaat länsimaalaiset turistit ärsyttävät osaa paikallisista. Turisteja täällä ei kuitenkaan ole riesaksi asti. Ja väitän, että tänne ei tulla ryyppäämään ja rellestämään, vaan turistit ovat aika rauhallista ja keskiluokkaista porukkaa. Toki turistimiehiä kunnioitetaan, kuten myös paikallisia naisia. Vain naisturisti, varsinkin jos vielä liikkuu yksin, saa kuulla kunniansa. Mutta mieluummin olen täällä, kun istun kotona yksin sohvallani. Olen yhtä kokemusta rikkaampi ja ehkä maailmankuvanikin laajenee, vaikken sitä juuri nyt osaakaan arvostaa. Ja olenhan tavannut täällä ihaniakin ihmisiä, jotka loppujen lopuksi jäävät mieleeni ja elämääni.

Usein iltaisin tuntuu siltä, että en ole saanut mitään aikaiseksi, mutta silti olen montaa kokemusta rikkaampi. Tosin nuo kokemukset alkavat toistaa itseään. Kun täällä tuntuu että päivä on ollut täydellinen pohjanoteeraus, voi sitä kutsua täydelliseksi päiväksi.