Koskinou, Kreikka

Koskinoun kylä on neljän kilometrin päässä kotoani. Nousin autosta kylän keskusaukiolla, aamu oli vielä aikainen. Vain messun äänet kantautuivat lähikirkosta. Suuntasin ääntä kohti ja seisahduin hetkeksi täpötäyden kirkon ovelle. Lapset oli puettu parhaimpiinsa ja tunnelma kirkossa oli harras. Kylänraitti oli ihanan rauhallinen ja tyhjä, kahvilat vasta availivat oviaan. 

Koskinoun vanha kylä on kuuluisa värikkäistä ovistaan. Ja kaunistahan täällä todella on. Taloja ei juuri ole myynnissä ja jos on, hinnat ovat korkeat. Kun talo jää perikunnalle, usein siihen tulee airbnb-majoitusta, joka tarkoittaa sitä että väki kylässä vähenee, eikä kylällä ole talvella paljon elämää. Kapean kujan varrella Elfi on aamukahvilla kotitalonsa edustalla. Tervehdimme toisiamme kohteliaasti ja Alex-koiran saattelemana aloimme juttelemaan. Saksalainen Elfi on myös työskennellyt saarella matkaoppaana. Kuitenkin Teneriffalla hän oli tavannut rodoslaisen miehensä ja muuttanut hänen perässään tähän kylään. Nyt jo eläkepäiviään viettävä pariskunta jakaa elämänsä Koskinoun ja Teneriffan kesken. Elfi viihtyy Koskinoussa sen rauhallisuuden ja autottomuuden vuoksi. Satunnaiset turistit eivät häntä haittaa.

 

 Rodos, Kreikka

Roskia ja road trippiä

Vapaapäivä, se ainoa viikossa. Suunnitelmissa lähteä aikaisin aamulla kohti Lindosta - koska jos et ole käynyt Lindoksessa, et ole käynyt Rodoksella. Mutta ensin roskat ulos ja sitten matkaan. Siirsin roskapussit valmiiksi oven ulkopuolelle ja pam! Ulko-ovi pamahti kiinni ja minä jäin ulos ilman avainta. No, ei hätää, vuokraisännän tytär asuu yläkerrassa, sinne siis. Soitin ovikelloa, ei vastausta. Aiemmin olin nähnyt yhden naapurin, päätin koputtaa hänen ovelleen. Onneksi hän avasi oven ja avuliaasti yritti soittaa vuokraisännälle, mutta tämä ei vastannut puhelimeen. Naapuri poistui hetkeksi sisälle ja tuli kohta takaisin ja kertoi, että parvekkeenoveni on auki, ja että hän voisi hypätä omalta parvekkeeltaan minun parvekkeelleni ja avata oven. Mies näytti vanhemmalta, tukevammalta ja väsyneemmältä kuin minä, joten en halunnut ottaa vastuulleni hänen putoamistaan toisesta kerroksesta. Niinpä kiipesin itse, hänen tukemanaan, parvekkeelleni. Kaikki hyvin taas.

Uudelleen ulos, nyt avain mukana ja valmiina lähtöön. Ensimmäinen etappi oli valkeaksi kalkittu Lindoksen kylä. Tiesin paikan turistirysäksi ja sitähän se olikin. Aivan älyttömästi ihmisiä. Pikaisesti kävelin kylän läpi ja äkkiä pois!

Suuntasin kohti sisämaata, Lardoksen kylään. Siellä kävin kävelyllä ja nauttimassa tuorepuristettua appelsiinimehua. Kahvilan vieressä maajussi myi hedelmiä ja vihanneksia lava-autostaan ja ostin häneltä jättivesimelonin kolmella eurolla. Jonottaessa juttelin kasikymppisen herran kanssa ja hän kertoi kuinka kylä on muuttunut vuosien saatossa liian vilkkaaksi. Alakylässä on isoja hotelleja, joihin mahtuu 2 500 vierasta kun kylässä on alle 1 500 asukasta. Ei hyvä, liika on liikaa.

Laerman kylästä on hulppea vuoristonäkymä. Tosin tämäkään maisema ei ole ennallaan, vuosia sitten maastopalo poltti vuoristometsän maan tasalle ja nyt vehreys kuulemma puuttuu kokonaan. Näin kertoi minulle baarinpitäjä Adonis, joka kertoi myös käyneensä 70-luvulla Helsingissä suomalaisen Sarin luona. Sari oli lomaillut Rodoksella ja silloin nuorten välille oli kehkeytynyt romanssi. Vieläkin Adonis haikailee Sarin perään eli jo Sari Härkönen luet tätä, Adonis odottelee sinua Laerman kylän baarissa.

Matka jatkui rauhallisia vuoristotietä eteenpäin. Yllättäen tulin aukiolle, jolla oli hieno iso kirkko ja kolme hylättyä rakennusta. Campochiaro eli nykyiseltä nimeltään Eleusa. Täällä on aikanaan ollut italialaisten sotilastukikohta ja nyt paikka on aavekaupunki. Toisen maailmansodan aikaan Italia piti valtaa Rodoksella ja Campochiarossa oli 20 000 italialaisen sotilaan tukikohta. Vuonna -43 saksalaiset syrjäyttivät italialaiset ja niin he poistuivat saarelta jättäen tukikohdan tyhjilleen. Vuonna 1945 Rodos vapautui Saksan vallan alta ja vihdoinkin se liitettiin osaksi Kreikkaa. Historia elää vahvasti Rodoksen saarella.

Ei kun eteenpäin. Hetken ajettuani näin tienposkessa käsinkirjoitetun kyltin "Art park". Ehdin jo ajaa ohi, mutta pakko oli kääntyä takaisin, sen verran kyltti jäi vaivaamaan. Taidepuistossa tapasin Damon Papakiriaoun, muusikko/kuvanveistäjän, joka oli opiskellut ja asunut Tanskassa 12 vuotta. Hän on rakentanut, ihan korpeen, vaimonsa kanssa kodin, studion ja gallerian. Galleria jatkuu pihalle ja studio toimii myös vierasateljeena, jossa käy työskentelemässä taiteilijoita ympäri maailmaa. Jotenkin maailmamme kohtasivat ja jäin viettämään iltapäivää Damonin ja hänen vaimonsa kanssa.

Arhipoliksen kylässä pidin myöhäisen lounastauon; kreikkalainen salaatti. Täältä löytyi Nina ja hänen ihastuttava myymälänsä. Arhipolis tarkoittaa kuulemma kaupunkia, jonka ohi tie kulkee ja siltä se tuntuikin: pikkutie, jonka varrella kylä ja ne perinteiset taverna ja kirkko. Siksi kaunis kauppa oli yllättävä näky kylänraitilla. Kannatuksen vuoksi tein pieniä ostoksia: Ninan tekemä lasinen avaimenperä, saippua ja rannekoru. Ninalla on nettikauppa, käykäähän vilkaisemassa.

Lounaan jälkeen maistuikin jo päiväkahvit. Seuraavaan kylään siis, Kalitheaan. Myös täällä pieni kyläkierros kävellen ja sitten kylän aukiolle kahville ja juustokakulle. Tässä vaiheessa päivä tuntui niin tapahtumarikkaalta että enää en kykene mitään vastaanottamaan. Siispä rauhaisa kahvihetki ja nokka kohti kotia.

Vielä piti tehdä yksi pysähdys kun kotimatkan varrelle sattui Designres` Outlet. Sieltä lähti matkaani merkkipaita -60%.

Rodos, Kreikka

Suomi bongattu

Lähdin tutustumaan uuteen kotiseutuuni iltakävelyllä. Asuintalojen lisäksi lähistöllä on hautausmaiden rykelmä; juutalainen, muslimi-, katolinen ja italialainen sotahautausmaa. Niistä ehkä kuvia myöhemmin. Yllätyin kun keskellä-ei-mitään oli suomalainen kahvila: Finn cafe. Eikä pelkästään kahvila vaan kahvilaketju. Finn cafeita on Rodoksella ainakin kolme kappaletta. Tosin mitään erityisen suomalaista kahvilassa ei ollut, ainoastaan nimi.

Sen sijaan seuraavana iltana keskustassa lyhyen kävelymatkan aikana törmäsin viiteen-kuuteen suomalaiseen yritykseen. Oli kauppaa, markettia, ravintolaa ja pubia. Täällä ei tarvitse koti-ikävää potea; suomalaista tangoa pääsee laulamaan karaokeen Kulta Mokkaa nauttien. Täällä on laaja ja aktiivinen suomalaisyhteisö. Rodoksella on Suomi-koulu, jossa ulkosuomalaisten lapset voivat opiskella suomen kieltä. Jostakin luin, että Rodoksella asuisi 330 suomalaista ja vuosittain täällä vierailee 50 000 suomalaista.

Matkoja tänne on tehty Suomesta kuutisenkymmentä vuotta. Aurinkomatkat teki ensimmäisen matkan tänne vuonna 1963. Tänään tapasin eläkeläisrouvan, joka on työskennellyt matkaoppaana täällä Hassen matkoilla -90-luvulla ja pariskunnan, joka tuli tänne 40:ttä kertaa! 

Rodos, Kreikka

Ensivaikutelmia. Välimerellä ollaan; lämpö, meri ja vuoret. Ja paljon turisteja. Rodos on 'iso' kaupunki, kaikkihan on suhteellista. Kaupungissa on noin 60 000 asukasta ja koko saarella tuplat. Vanhan kaupungin kupeessa on keskusta ja siellä paikallisten liikkeitten, kuten Anna Riskan lisäksi, on kansainväliset brändit kuten McDonald's, H&M, Nike, Boss.... Ja täällä on kymmenisen sateenvarjoliikettä! Outoa. Kuulemma sateenvarjoja on aikanaan saanut myydä ilman veroja, joten liikkeitä syntyi kuin sieniä sateella. 

Keskustan lisäksi täällä on mahtava keskiaikainen linnoitus ja sen sisällä vanha kaupunki, jossa asukkaita on pari-kolme tuhatta. Aika huikea paikka asua. Turistit viipyvät ostoskaduilla, syrjäkujilla saa varmasti olla ja asua ihan rauhassa. Moneen muuhun Kreikan saareen verrattuna täällä on siistiä eikä purkukuntoisia taloja ole useita. Raunioita on siellä täällä, mutta ne ovat vuosisatoja vanhoja. 

Hintataso täällä on edullinen pikkusaariin verrattuna. Ja kun omaa ruokatuotantoa saarella on, on ruoka kohtuuhintaista ja hyvää. Täällä on maalaismarkkinat pari kertaa viikossa, oikein odotan sinne pääsyä. 

Asun kolmen kilometrin päässä keskustasta, paikallisella keskiluokkaisella asuinalueella, lemmikkikaupan yläpuolella. Vieressä on minimarket, josta saa paikallisia vihanneksia, hedelmiä ja juustoja. Muutakin kuin välipaloja ja pikaruokaa. Myös maukkaita ryppyoliiveja saa kilohintaan. Huomenna täytyy tsekata minimarketin oliiviöljytarjonta.

Lefkara, Kypros

Kypros on yksi niitä harvoja paikkoja jota en jää kaipaamaan. Ei täällä sinänsä mitään ikävää/hankalaa/inhottavaa ole; paikka vaan on mitätön. Yleensä tulee hehkutettua suosikkipaikkoja (New York, Berliini, Etelä-Afrikka) ja unohdettua inhokkipaikat. Ehkä ihan ykkösinhokiksi menee Marokko ja heti perässä seuraavat Egypti ja Sudan. Toki kulttuurierot vaikuttavat tähän; soolonaismatkailijaa ei kaikkialla katsota hyvällä ja joskus kohtelu on aika karua. Täällä miehet ovat machoja, enemmän kuin missään muualla. Aluksi heidän machoilunsa tuntui melkeinpä naisvihalta, mutta ehkä he vain (epävarmuuttaan?) halusivat näyttää kaapin paikan itsenäiselle skandinaiselle. Kun he olivat ensin yrittäneet tylyttää minua, seurasi iskemisvaihe. Kun sekään ei tuottanut tulosta, syntyi ehkä jonkinlainen ystävyys. Tosin siinä heidän suojeluhalunsa meni kyllä vähän liian pitkälle. Työlästä - ja mielenkiintoista - ovat nämä kulttuurien väliset erot.

Mielenkiintoisia paikkoja saarella ovat olleet Limassol, vuoristokylät ja Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta. Toki luonto on kaunista, mutta pelkkä kauneus ei riitä - pitää olla myös luonnetta! Alla kuvia kauniista Lefkaran vuoristokylästä. Seuraavaksi matka jatkuu takaisin Kreikkaan.

P.S. Tuli kovalla kädellä käsiteltyä kyproslaiset miehet, entä sitten naiset? Työelämässä olen tutustunut vain muutamiin paikallisiin naisiin; kovia ja tylyjä ovat - tai ainakin sen vaikutelman heistä saa. Hotelleissa olen tutustunut moniin vierastyöläisiin, lähinnä bulgaarialaisiin ja heidän kanssa olen tullut hyvin juttuun, ovat tosi mukavia. 

Limassol, Kypros

Parempi myöhään. Menee vähän nurinkurisesti ja jälkijättöisesti, kun ensin kirjoitin Limassolista poislähtemisestä ja nyt viikon kuluttua Limassolissa oleskelusta. Pakko on laittaa kuvia Limassolista, sillä se kuitenkin on ollut Kyproksen mielenkiintoisin ja monipuolisin kohde. 

Tästä alkaa vanhan kaupungin ostos- ja kävelykatu. Perinteisten matkamuistomyymälöiden lisäksi täältä löytyy useita paikallisten taiteilijoiden ja käsityöläisten putiikkeja. Keskusta on hiljainen ja ränsistynyt. Taloja on paljon tyhjillään. Omistajat ovat kuolleet eivätkä perikunnat ole päässeet yksimielisyyteen, mitä taloille tulisi tehdä. Talot ovat keskustassa kalliita - hinta huitelee miljoonan euron hujakoilla - eikä kenelläkään ole niitä varaa ostaa ja kunnostaa. Surullista.

Agora eli vanha kauppahalli on saanut uuden elämän. Sisällä on hyviä ravintoloita ja katolla kaunis terassi. Täällä on myös viihtyisiä oleskelu- ja työskentelytiloja, tänne voi ostamisen sijaan/lomassa tulla myös viihtymään ja oleskelemaan.

Limassolin keskustassa, rannan tuntumassa on viihtyisä puisto, jossa on paljon upeita veistoksia. Päivällä puiston ovat vallanneet tänne nukkumaan tulleet afrikkalaistaustaiset kodittomat. Heistä ei ole häiriötä ja myös he saavat olla täällä rauhassa. 

Iltaisin puisto herää eloon, paikalliset tulevat tänne perheineen näyttäytymään. Ravintolat täyttyvät ja jäätelönmyyjät saapuvat paikalle. Kaikki ovat hyvällä tuulella, täällä on helppo hymyillä.

New Port eli Uusi Satama. Tänne on tainnut valua kaikki raha ja resurssit. Satama-alueelta löytyvät hienoimmat ravintolat ja putiikit. Jamie Oliver Restaurant on täällä myös. Ja isoimmat veneet mitä koskaa olen nähnyt.

Limassol-Agia Napa, Kypros

Lähdin ajelemaan Limassolista kohti kotia, Agia Napaa. Tarkoitus oli käydä katsomassa Tentan rauniot Kalavasosissa kotimatkan varrella. Mutta koska tuleva maanantai oli pyhäpäivä - Neitsyt Marian taivaaseen nousemisen päivä - oli raunioalue kiinni jo lauantaina. Päätin jatkaa matkaa pikkutietä, rannikkoa pitkin. Limassoliin olin kiiruhtanut moottoritietä ajaen. Heinäsirkalle pienet tiet ja hiljainen vauhti sopivat paremmin, auto kun alkaa täristä 100 kilometrin vauhdissa. Ja eihän mulla minnekään ollut kiirettä. 

Ensimmäinen pysähdys, vessa- ja virkistystauko, Marin kylässä, pienessä venepoukamassa. Satamassa oli pieni kahvila, jossa oli hyvin paikallinen tunnelma. Satamassa oli kalastajia ja veneen kunnostajia, vieressä hiekkaranta auringonottajineen.

Aina en ehtinyt pysähtyä kun jotain mielenkiintoista oli tien varrella. Esimerkiksi melonit jäivät ostamatta paikalliselta tuottajalta, kun huomasin kojun liian myöhään. Tämä veistos Agios Theodoraksessa sen sijaan huusi jo kaukaa pysähtymään. Sydämen sisällä oli hyvä paikka viivähtää hetki.

Maisemat olivat upeat: oikealla puolella turkoosina kimmeltävä meri ja vasemmalla puolelle viljelmät ja kaukana siintävät vuoret. Matkan varrelle sattui peltoja ja oliivipuulehtoja sekä kamelipuisto. Kamelit jätin väliin. 

Larnakaa lähestyessäni näky oli jotenkin epätodellinen. Lunta, vaahtoa, suolaa? Piti pysähtyä ja käydä tutkimassa asia. Suolajärvi. Kerran aiemmin olen nähnyt suolajärven, Utahissa, mutta ainoastaan junan ikkunasta. Nytkään en päässyt ihan rantaan suolaa maistelemaan, sen verran rämeistä oli maasto.

Ajelin hiljakseen hop on/hop off-turistibussin perässä. Huvitti; bussin perässä ajaessani saan myös kiertoajelun Larnakassa. Bussin kääntyessä keskustaan, lähdin kuitenkin toiseen suuntaan.

Kartan mukaan liikenneympyrässä toisesta liittymästä pois ja rannan suuntaiselle pikkutielle. Mutta, mutta. Piikkilanka-aita ja poliisikoju. Luulin eksyneeni Pohjois-Kyproksen turkkilaisen tasavallan rajalle. Läsnäoloni ei ketään onneksi kiinnostanut ja käänsin auton kojun edessä ja nokka takaisin kohti liikenneympyrää. Nyt ei ollut muuta mahdollisuutta kun suunnata moottoritielle ja sitä pitkin kotiin.

Illalla tarkastin kartasta minne olin matkallani harhautunut. En ollut Pohjois-Kyproksen rajalla vaan Iso-Britannian sotilastukikohdassa, Dekéleiassa.  Kyproksen itsenäistyttyä Iso-Britanniasta, kirjattiin itsenäistymissopimukseen, että Iso-Britannian haltuun jää kaksi tukikohtaa Kyproksella: Dekéleia ja Akrotiri. Siellä ne edelleen ovat, kuudenkymmenenkahden vuoden jälkeen.