New York, Yhdysvallat

Ruokamatka Bronxiin

Lauantai-iltaisin Bronxissa on Night market eli yömarkkinat. Sinne suunnistin alkuillasta, mutta eksyinkin lasten tapahtumaan. Kerran kuukaudessa katu laitetaan kiinni liikenteeltä ja lapset valtaavat paikan. Siellä pääsin paijailemaan mm. lampaita, vuohia ja kaneja. Tarjolla oli myös pomppulinnaa, kasvomaalausta, hattaraa ja jäätelöä. Kiva tunnelma, mutta ei sitä mitä tulin hakemaan. Kävelin yömarkkinoille, samalla tutustuen Bronxiin. Bronxissa on asukkaita 1,3 miljoonaa, New Yorkissa kaikkiaan hieman alle 9 miljoonaa. Kaupunginosan asukkaista kolmannes on afroamerikkalaisia, kolmannes latinoja ja kolmannes aasialaisia ja valkoisia. Juuri tuo monimuotoisuus tekee New Yorkista niin kiehtovan ja mielenkiintoisen paikan. Bronxilla on ollut huono maine rikollisuuden ja slummiutumisen takia, mutta se alkavat olla jo historiaa. Kaupunginosa on laaja, sieltä löytyy kaikenlaisia alueita, myös varakkaiden suosiossa olevia alueita. Tunnettuja paikkoja Bronxissa on mm. Yankee stadium, kasvitieteellinen puutarha ja eläintarha. 

Lopulta pääsin yömarkkinoille. Kaikesta etnisyydestä huolimatta tunnelma siellä oli hyvin amerikkalainen. Tarjolla oli perinteisiä hampurilaisia ja kuppikakkuja, ja esillepanot olivat kauniita ja houkuttelevia. Alkoholia siellä ei saanut myydä, mutta siideri-, viini- ja viskimaistiaisissa tuli juomapuoli tyydytettyä. Ostin lasten markkinoilta meksikolaisesta kojusta Frida Kahlo-aiheisen t-paidan kymmenellä dollarilla, täällä siitä pyydettiin 25 dollaria.

Beacon, New York

Junalla Beaconiin

Junamatka Beaconin pikkukaupunkiin New York Cityn pohjoispuolelle kesti puolitoista tuntia. Matka taittui Hudson-joen vartta pitkin ja matka sujui joutuisasti maisemia katsellen. Menomatkalla ihailin jokea ja siltoja, paluumatkalla radan toisella puolella olevia pikkukaupunkeja ja asuinalueita. Mutta taas oli tavanomista säätöä ennenkuin edes pääsin junaan. Valmistauduin matkaan huolella; katsoin netistä etukäteen aikataulut, asemat, liput yms. Ja siellähän kerrottiin, että Metro-North -juna kulkee Beaconiin 125th Street aseman kautta, pysähtyen siis siellä. No, koska käyttämäni lähijuna  pysähtyy 125th Street asemalla, ajattelin että tämäpä kätevää, junanvaihto onnistuu siis helposti. Saavuttuani asemalle, menin ostamaan yhdistelmälippua (junamatkat+museolippu), mutta virkailija ei ollut koskan kuullutkaan moisesta, eikä juna kuulemma kulje tätä kautta. Kerroin, että olin lukenut asiasta heidän nettisivuiltaan. "Ai 125th Street -asema" sanoi virkailija "se on se toinen 125th Street -asema, tuolla itä-Harlemin puolella". Selvä. Eikun siis sille toiselle 125th Street -asemalle. Enää en ehtinyt kello kymmenen junaan, mutta onneksi tunnin päästä tuli seuraava.

Beacon on kaunis ja sympaattinen pikkukaupunki. Asukkaita siellä on alle 20 000 ja siellä sijaitsee aivan mahtava taidemuseo Dia. Museo on rakennettu vanhaan kartonkitehtaaseen ja tilaa siellä on ruhtinaalliset 28 000 m2. Korkeuttakin hallilla oli ja se oli luonninvaloa tulvillaan - aivan ihanteellinen paikka isojen teosten esittelyyn. Teokset ovat 60-luvulta nykypäivään ja täällä Domin sivuilla on hyviä kuvia tällä hetkellä olevasta näyttelystä. Itse rakennus teki vähintäänkin yhtä suuren vaikutuksen kuin sen sillä olevat teokset.

New York, Yhdysvallat

The Shape of History

Flatironin aukiolla on yhden päivän ajan tilataideteos, joka koostuu 140:sta peilihahmosta. New Yorkissa on 145 patsasta, jotka on pystytetty miesten kunniaksi ja viisi patsasta kunnioittaa olemassaolollaan naisia. Viisi. Eläimillekin on pystytetty enemmän patsaita kuin naisille. Jo pelkästään kotkalle on New Yorkissa esillä viisi patsasta. Nämä 140 teosta on laitettu aukiolle kompensoimaan tätä valtavaa eroa miesten ja naisten patsaitten välillä.

Kaukaa katsottuna teokset ovat huomaamattomia ja ne sulautuvat ympäristöönsä - ne ovat melkein näkymättömiä tai läpinäkyviä, kuten naiset usein ovat olleet yhteiskunnassamme kautta historian. Läheltä katsottuna teoksista kuitenkin kuvastuvat omat kasvoni; ehkä minä olen osaltani, kaikkien muitten kanssa, tekemässä tulevaisudesta monimuotoisempaa.

Vaikka tämä onkin tv-kanavien mainoskampanja The Handmaid´s Tale -sarjalle, kertoo teos hyvin patriarkaalisesta yhteiskunnastamme. Vihdoinkin, vaikka vain yhden päivän ajan, kunnioitetaan myös naisia ja heidän saavutuksiaan kautta historian. Vaikka emme voi muuttaa historiaa, voimme vaikuttaa siihen, millaiseksi tulevaisuutemme muodostuu. 

New York, Yhdysvallat

Musaa ja messua

Lauantaina lähdin Keskuspuistoon sen enempiä suunnittelematta. Nälkä yllätti ennenkun ehdin perille ja ostin mukaani pienestä kärrystä puiston laidalta, Central Park West-kadulta, siis varmaan kaupungin kalleimmalta paikalta, falafelpyöryköitä riisillä. 14 dollaria. Kannattaisi joskus suunnitella ennakkoon ja säästää siten muutama ropo. Jäin piknikille John Lennonin muistomerkin lähelle. Katusoittaja soitti kitaraa ja lauloi Lennonin biisejä - huonosti. Kun hän aloitti soittamaan Imagine´a, täytyi minun poistua paikalta, sen verran pyhäinhäväistykseltä se kuulosti.  Kävelin lammen rantaa ja siellä oli toinen soittaja, David Ippolito, the Guitarman. Rinteellä istui toista sataa ihmistä kuuntelemassa ja fiilistelemässä Davidin hyväntuulista ja kantaaottavaa esitystä. Kovereitten lisäksi hän soitti omia biisejään mm.  Tom Cruise (Donald Trump) scares me  - anteeksipyytelemättä -, Facebook-laulun Delete request ja uskontoja kritisoivan Hastag Jesus. Minusta tuli heti fani! 

Kesken esityksen paikalle saapui tuore aviomies bestmaninsa kanssa. Hän halusi yllättää vaimonsa, David ja me yleisö olimme heti juonessa mukana. Odottelimme tovin ja sillä aikaa teimme kepposen ohikulkijoille. David aukoi suutaan, oli laulavinaan ja yleisö hengaili mukana tanssien ja mukana "laulaen". Ohikulkijat olivat hämmentyneitä ja heillä kesti hetken ymmärtää, että heistä olikin tullut ohikulkijoitten sijaan pääosan esittäjiä showssamme. Vihdoinkin vastavihitty pari saapui paikalle ja mekin saimme hippusen romantiikkaa arkeemme kun pariskunta tanssi ensimmäisen tanssinsa aviomiehenä ja -vaimona Davidin esittämän Falling in love with you´n tahtiin.

Illalla kävin kuuntelemassa kaljahumppaa saksalaisessa oluttuvassa. Newyorkilaistunut Antti pyysi minut keikallensa, bassoa soittelee Johnny Koening Bandissä. Ilta oli rauhallinen vaikka olikin lauantai. Paikalliset kuulemma pakenevat kesäviikonloppuisin maaseudulle helteisestä citystä. Vähälukuinen yleisö oli sitäkin innokkaampaa, äänekkäämpää ja erittäin osallistuvaa. Tässä näyte bändin juomalaulusta Beer drinkin´. Ruotsinlaivameininkiä, kuten Antti sanoi.

Sunnuntaiaamuna vieressä olevasta kirkosta kantautui gospelmusiikkia valtavalla volymilla. Minulla oli tarkoitus mennä aamujumalanpalvelukseen, mutta väsymys voitti ja vietin rauhallisen aamun kotona. Ehtiihän sitä. Puolen päivän aikaan tein evässalaatin - eilisestä viisastuneena - ja lähdin Fort Tyron Park-nimiseen puistoon pohjois-Harlemiin. Siellä soitti The New York Scandia Symphonyn puhallinkvintetti esitellen pohjoismaisia säveltäjiä ja sävellyksiä. Suomen osuuden avasi kansallislaulumme Maamme ja heti perään Sibeliuksen Finlandia-hymni. Iho meni kananlihalle ja musiikki nosti pienen tunnekuohun niin minussa kuin muissakin paikalla olleissa suomalaisissa. Jos ei nyt ihan koti-ikävä iskenyt, niin ainakin suuri ylpeys omista juurista ja identiteetistä. Saimme vielä nauttia Linkolan, Panulan ja Sarasteen teoksista nurmella istuskellen.  

Kotimatkalla gospelmusiikki kantautui jo kaukaa korviini, iltapäivämessu oli juuri alkamassa. Astuin vähän arastellen kirkkoon, sillä osa Harlemin kirkoista on kieltänyt sisäänpääsyn turisteilta. Ymmärrän tämän täysin, olemme varsinainen riesa, laumoina etenkin. Minut kuitenkin toivotettiin tervetulleeksi ja minulle ojennettiin käsiohjelma. Siinä heti alkuun sanottiin, että messu toimitetaan pyhän hengen alaisuudessa ja muutokset ovat tästä johtuen mahdollisia. Meno oli suorastaan railakasta. Ihmiset tanssivat ja lauloivat kuin hurmoksen vallassa. Jokaisella oli pyhäasu päällänsä ja rouvien hatut olivat kuin suoraan Derbyn laukkakisoista! 

New York, Yhdysvallat

125th Street ja Riverside Park

Olen kuin kissa; laajennan reviiriäni vähitellen, spiraalimaisesti. Olen edennyt 147th Streetiltä 125th Streetille ja itä-Harlemista länteen, Riversiden Park -puistoon Hudson-joen rannalle. 125th Street on jonkinmoinen Harlemin pääkatu. Sieltä löytyy kauppaa ja ravintolaa jos jonkinmoista, katukojuja ja kuuluisia maamerkkejä. Tunnetuin lienee Apollo-teatteri, joka on ollut toiminnassa 1930-luvulta saakka. Nykyään siellä on konserttien lisäksi myös stand up-iltoja viikottain. Lava on avoin ja esiintyjiä riittää. Yleisön päättää aplodien ja buuausten voimalla, oletko in voi out. Teatteri on elänyt monenlaisia vaiheita talouden ja musiikkialan muutosten kourissa aina kukoistuksesta konkurssiin. Onneksi se sai 80-luvulla National Historic Landmark -statuksen, mikä osaltaan varmistaa sen toiminnan myös tulevaisuudessa.

Kävelin 125th Street´ä länteen, kohti Hudson-jokea. Matkalla alitin upean rautatiesillan, jota pitkin mm. käyttämäni juna nro 1 kulkee. Manhattanin molemmin puolin on upeita siltoja, tunnetuin lienee Brooklynin silta, joka ylittää East River -joen Manhattanilta Brooklyniin saaren itäpuolella. Riverside -puiston länsipuolella on New Jersey ja sinne johtaa - myös komea - George Washngtonin silta. Rannalla on kiva istuskella isoilla kivillä ja katsella kauempana siintävää horisonttia. Laitureilla kalastajat kokeilevat onneaan ja auringonpalvojat makaavat ruohikolla. Koululaisia on tullut puistoon keräämään roskia ja nauttimaan eväitään veistosten lomaan. Koripallokentällä nuoriso kisaa keskenään ja leikkikentältä kantautuu lasten riemu. Kaupungin hälinä ei tänne asti kulkeudu, käsittämätön rauha keskellä suurkaupunkia.

New York, Yhdysvallat

Nancy Drew, Molly ja Harlem - ja vähän myös jet lagia

Majailen West Harlemissa Mollyn ja Nancy Drewn (=Neiti Etsivä) kanssa. Harlem alkaa keskuspuiston jälkeen, 110th Streetiltä ja jatkuu 155th Streetille saakka. Se rajoittuu lännestä Hudson-jokeen ja idässä Harlem-jokeen. Harlem on asuinalue, jonne turistit harvemmin eksyvät. Itä-Harlem - myös Spanish Harlemiksi kutsuttu - on erittäin eloisa - voisipa joku kutsua sitä levottomaksikin. Musiikki pauhaa niin autoista kuin jalankulkijoittenkin kantamista kaiuttimista ja lujaa. Harlem on räp-musiikin synnyinseutua, ja niin Harlem kuin räppikin liitetään vahvasti jengikulttuuriin. Upeissa avoautoissa ajavat ja räppiä huudattavat jengiläiset kuulostavat niin kliseiseltä, mutta täällä se on niin totta. Korut ja kultahampaat vaan kiiltelevät auringossa kun he ajelevat ja esittelevät varustustaan. Jengitappelut ovat pitkälti historiaa ja alue on nykyään varsin turvallinen. Useampi kurjilla alueilla reissannut matkaaja sanoo, että pelottavin paikka missä he ikinä ovat olleet on Helsingin rautatieasema.

Länsi-Harlem on rauhallinen alue, jonne on viime vuosina muuttanut paljon valkoihoisia. Harlem on pitkään ollut mustien asuinaluetta, niin afroamerikkalaisten kuin siirtolaistenkin. Täällä on paljon etnisiä ryhmiä Afrikasta ja Karibian alueelta, etenkin Senegalista, Puerto Ricosta ja Kuubasta. Länsi-Harlem on kokenut gertifikaation eli entinen työväen asuinalue on muuttunut keskiluokkaisemmaksi. New Yorkin kaupunki on suunnitellusti halunnut muuttaa Harlemin statusta ja tehdä sen houkuttelevammaksi laajemmalle asukaskunnalle. Tämä on nostanut asuntojen hintoja ja nyt monet vanhat asukkaat joutuvat muuttamaan täältä pois. Pienten etnisten delien lisäksi tänne on tullut uusia trendikkäitä ja kalliita ravintoloita ja baareja. Sama meininki kuin Punavuoressa; vanhasta työläiskaupunginosasta on tullut trendikäs ja yksi Helsingin kalleimmista alueista.

Niin, Molly ja Nancy Drew ovat siis kissoja. Ne ovat kyllä erittäin koiramaisia; seurankipeitä ja ruuan perään. Kokoajan jompi kumpi kissoista pyrkii syliin ja kun syön, täytyy heidän tulla haistelemaan ruokaani josko siitä heillekin liikenisi. Nancy Drew on kova kertomaan tarinoita ja unissaankin se puhuu. Mulla unirytmi on vielä sekaisin, kroppa ei oikein tiedä elääkkö Suomen vai Yhdysvaltojen aikaa.

P.S. Olen halunnut mennä katsomaan stand up -keikkaa täällä Jenkeissä, mutta aina olen jättänyt ne väliin, sillä en uskonut ymmärtäväni nopeaa puhetta ja slangisanoja. Ja oikeassa olin - osittain. Tulin kulman taakse The Chipped Cup -nimiseen kahvilaan kirjoittamaan tätä blogia ja täällä alkoikin stand up-ilta. Istuin perimmäisessä nurkassa, läppäri sylissäni ja heti jouduin hiillostettavaksi. Illan isäntä tervehti minua, vilkutin takaisin. Hän kysyi tiesinkö, että täällä on tänään stand up - ilta. Vastasin etten tiennyt. Sitten hän kertoi vitsin minuun viitaten, jota en ymmärtänyt - ihan loistava alku minun stand up-illalle...

Nancy Drew

Molly

New York, Yhdysvallat

Matkablogi vuodelta 1989

1.9.1989 "Helsinki häämöttää. Alkuvauhdit tuli otettua Madonnan pubin kautta ja alkumatka meni eväitä mutustellen A:n, E:n ja R:n kera. P uinuu suloisia unia tupakkapuolella (silloin junissa oli erikseen tupakkavaunut). H astuu laivaan Kouvolasta - toivottavasti. Viimeaikaisista junaonnettomuuksista huolimatta taidamme saapua Helsinkiin aikataulun mukaan ja sitten kipinkapin pikapikaa Finnairin bussiin ja S:n ja M:n luo kentälle."

Näin alkoi matkapäiväkirja vuodelta 1989. Olin tuolloin 20+ ja tunnistan niin itseni edelleenkin tuon aikaisista kirjoituksistani. Silloin ei paljon kuvia otettu. Valokuvien kehittäminen oli kallista eikä kuvien laatukaan ollut kovin kummoinen. Sen sijaan matkoilta tuli kerättyä bussilippuja, ravintolalaskuja, museon pääsylippuja yms. Ne ovat säilyneet matkapäiväkirjani välissä ja niitä on nostalgista katsella. Samoin seteleitä - shillinkejä ja liiroja - löytyy päiväkirjan välistä. Eurosta ei silloin ollut tietoakaan ja jokaisella Euroopan maalla oli oma valuutta - Suomessa elettiin vielä markka-aikaa. Kolikoita ja seteleitä oli mielenkiintoista tutkia; ne olivat kauniita, täynnä symboliikkaa ja maansa historiaa.

Tuossa paperisessa blogissa oli se hyvä puoli, että siihen myös matkaseuralaiset kirjoittivat ja piirsivät omia fiiliksiään. Tässä ystäväni A:n tunnelmointia Wienin reissultamme:

"Papa's Tapas, blues+rock. Mitä muuta tarvitset Wienissä? Jos asuisin itse täällä, voisin lähettää postini tänne. Mie oon happiii.... Kiva, ihana, kotoinen, se jota aina kaipaa matkoilla - paikka. Istun mukavasti, kaiken sekamelskan mm. E:n kanssa. I love it, en rakasta. Pidän paljon, ainoa adjektiivi koko paikasta, jonka voi sanoa olematta smör tai neutraali."

Ja A:n fiilikset kolme päivää myöhemmin:

"Luojan kiitos, loma loppuu huomenna. Koti-ikävä on jo ja senkun lisääntyy. Ihana päästä kotiin!"

Nyt, melkeinpä kolmekymmentä vuotta myöhemmin, teen taas lähtöä. Ja aina lähdön hetki on yhtä suloinen. Nuorempana vapauden tunteen herätti lähteminen, nyt perillä oleminen - New Yorkissa, tarkemmin ottaen Harlemissa, tällä kertaa.