Chicago, Illinois, USA

 

Chicagon keskustan halki virtaa Chicago -joki. Joen varrella ja siltojen alta kulkee Riverwalk -niminen kävelyreitti. Tänään sain tuta Chicagon tuulen, joka kalseudessaan pakotti minut ostamaan hanskat, pipon ja kaulahuivin. Villapaidastakin haaveilin, mutta vielä toistaiseksi se jäi kauppaan. Tässä muutama kuva kylmänä syyspäivänä.

 

 

Chicago, Illinois, USA

 

Millenium Park ja Maggie Daley Park

Chicagossa aurinko paistoi ja syksy oli kauneimmillaan. Minua varoiteltiin, että täällä tuulee aina. No, tänään ei tuullut. Mutta varmaan tuulee paljon, sillä Chicago sijaitsee Michiganjärven rannalla. On ihanaa olla suurkaupungissa, viihdyn tässä ilmapiirissä. Ja kulkeminen on helppoa, metrolla pääsee ja nopeasti. Ei tarvitse enää bussissa körötellä tuntikausia. Chicago on Amerikan kolmanneksi suurin kaupunki New Yorkin ja Los Angelesin jälkeen ja täällä on asukkaita noin kymmenen miljoonaa. Chicagolla on ollut hieman huono maine mm. Al Caponen ja korruption vuoksi, mutta nykyään gangsterit taitavat olla historiaa.

Chicagossa pidän erityisesti arkkitehtuurista. Täällä näkyy kerroksellisuus ja historia. Chicagon downtown on ensimmäinen keskusta-alue, joka on viihtyisä. Kävin kävelyllä Millennium -puistossa, jossa sijaitsee yksi Chicagon vetonauloista: Cloud Gate eli Pilviportti -veistos. Sitä olisi voinut tutkailla ja kuvata vaikka kuinka kauan - niin yksinkertainen muoto, mutta joka suunnasta se oli aivan eri näköinen. Millenium -puistosta johtaa BP Pedestrian Bridge

-silta Maggie Daley -puistoon. Silta on kuuluisan arkkitehdin, Frank Gehryn suunnittelema. Se on 282 mertiä pitkä ja kiemurtelee kadun yli puistosta puistoon. Ylimmässä kuvassa näkyy sillan teräksinen ulkokuori. Alimmassa kuvassa Millennium -puistossa sijaitseva Jay Pritzker Pavilion, joka on myös Frank Gehryn suunnittelema.

 

 

Chicago, Illinois, USA

 

Junamatka Denveristä Chicagoon kesti noin 18 tuntia. Vuoret jäivät kauaksi taakse, kun matkasimme Coloradosta Nebraskan ja Iowan kautta Illinoisiin. Maisemat muuttuivat preeriaksi eli suuriksi tasangoiksi. Preerialla kasvoi enimmäkseen ruohoa ja pensaita, jonkin verran myös viljelymaita näkyi junan ikkunasta. Matkaseuranani oli useita amisseja ja tuntui kuin olisimme matkanneet myös ajassa - sata vuotta taaksepäin. Heidän vaatetuksensa oli hyvin tummaa ja korutonta. Myös heidän käytöksensä oli hyvin hillittyä ja kohteliasta. Tällä kertaa sosiaalinen lotto ei suosinut minua: sain junassa lounasseurakseni - ilmeisesti kiinalaisen - nuorenparin, joille olin täysin ilmaa. He eivät vastanneet tervehdykseeni, eivät katsoneet silmiin, eivätkä he millään tavalla reagoineet epätoivoiseen yritykseeni avata keskustelua. Kielitaidosta ei ollut kyse, tarjoilijalle he puhuivat sujuvaa englantia. Kiinassa heidän käytöksensä on varmasti normaalia, mutta täällä small talkin maassa heidän käytöksensä tuntui todella erittäin tylyltä. Onneksi palvelu oli ystävällistä ja kasvishampurilainenkin kohtuullisen hyvä.

Saavuttuani Chicagoon, pidin heti suurkaupungin ilmapiiristä. Hyppäsin metroon, punaiseen linjaan, ja lähdin Uptowniin. Kotitaloni on raflaavasti nimeltään Buena Terrace Luxury Building - tosin viimeisten vuosikymmenien aikana luksus on karissut rakennuksesta. Rakennus on aikanaan ollut "kunniallinen hotelli", kuten he nettisivullaan mainostavat. Nyt täällä on vuokrahuoneistoja ja se on kotini seuraavan viiden päivän ajan. Täällä minut otti innokkaana vastaan Pheabe, yhdeksän vuotias basset hound. Minulla oli mukanani koirankeksejä jään murtamiseksi, mutta niille ei ollut tarvetta. Olimme Pheaben kanssa heti parhaita kavereita. Nyt loppuivat kissanpäivät ja pääsen taas koiran kanssa lenkkeilemään. Ja täällä luksusrakennuksessa hissi on rikki, joten saamme Pheaben kanssa hieman extraliikuntaa nousemalla rappuja neljänteen kerrokseen muutaman kerran päivässä.

 

Denver, Colorado, USA

 

Sain sunnuntaina kutsun spiritualistiseen jumalanpalvelukseen Mile Hi -kirkkoon. Sunnuntaisin kirkossa on kolme palvelusta ja kuhunkin tilaisuuteen mahtuu 1 400 ihmistä. Menimme Samin kanssa aamun ensimmäiseen pavelukseen ja sali oli tupaten täynnä. Lapsille oli järjestetty oma tilaisuus, samoin teineille. Oman tilaisuutensa jälkeen lapsikuoro esiintyi meille aikuisille ja tunnelma oli erittäin lämmin. Huom. kuvassa esiintyvä Supermies. Tänään puhuttiin rohkeudesta ja voimaantumisesta, joten Supermies oli varmasti lapsille oiva symboli. Saarna oli yllättävän maltillinen, ei mitään suurta paatosta tai draamaa. Tilaisuuden jälkeen halukkaille jaettiin tiikerinsilmä -niminen kivi, joka auttaa kantajaansa, en kyllä enää muista missä asiassa. Illan palvelus pidettiin yhdessä islamilaisen kirkon kanssa, ja juuri suvaitsevaisuus ja kaikkien hyväksymyinen on Mile Hi -seurakunnalle tärkeää.

Kirkon vieressä sijaitsee Coloradon Kristillinen yliopisto, joka on erittäin konservatiivinen. Ajoittain opiskelijat ryntäävät saliin ja häiriköivät palvelusta vääräuskoisten tilaisuutena. Sen takia paikalla on kymmeniä turvamiehiä, sekä sisällä että ulkona, ennakoimassa ja estämässä selkkauksia. Tämä kirkko on siitä harvinainen, että kaikkien turvamiesten on pitänyt allakirjoittaa sopimus, etteivät kanna asetta kirkossa. Huh huh! taas päästiin aseisiin.

Kotiin tultuani avasin telkkarin ja kaikilla uustiskanavilla pyöri uutinen Kansasista, jossa asemies oli hyökännyt kirkkoon ja tappanut kaksikymmentä ihmistä. Tämä väkivalta tulee esille joka paikassa ja minua se alkaa ahdistamaan. Uutiset hekumoivat ja suorastaan mässäilevät koko pitkän illan katastrofeilla ja seuraavan päivänä ihmiset sitten puhuvat kauhistellen samoista asioista.

Tänään on aika jättää Denver ja suunnata Chicagoon. Lähtö on aina katkeransuloista. On vähän haikeaa jättää uusia tuttavuuksia taakse - varsinkin eläinystäviä - mutta samalla on mukavaa vaihtaa maisemaa ja lähteä uteliain mielin uuteen paikkaan.  

Red Rocks ja Golden, Colorado, USA.

 

Olipa mukava päästä kaupungista pois. Parinkymmenen kilometrin päässä Denveristä sijaitsee Red Rocks -puisto ja amfiteatteri. Ulkoilmateatterissa on kuulemma täydellinen akustiikka, eikä maisemissakaan ole valittamista. Teatteri on rakennettu 1930-luvulla kahden kallion, Ship Rock´n ja Creation Rock´n väliin. Kalliot ovat punaista hiekkakiveä ja ne muodostavat kauniin kontrastin ympäröiville vihreille kukkuloille. Lisäksi lavan takaa pilkistää Denverin siluetti. Puitteitten lisäksi itse teatterikin on hulpea; penkkirivejä on seitsemänkymmentä ja istumaan mahtuu 9 525 henkeä. Puiston parkkipaikka ei ollut kovinkaan suuri, joten ihmettelen suuresti, kuinka logistiikka toimii loppuun myytynä iltana. Ja julkista liikennettähän täällä ei ole. Lavalla ovat esiintyneet mm. Beatles, Sting, Bruce Springsteen, Dolly Parton....siellä esiintyminen on kuulemma jokaisen artistin unelma.

Kotimatkalla pysähdyin Golden -nimiseen kaupunkiin. Tuntui todella kuin olisin tullut villiin länteen. Pääkadulta puuttui vain saluuna heiluriovineen. Golden on on ollut 1800-luvulla Coloradon pääkaupunki ja kultaryntäyksen takia siitä muodostui alueen kaupankäynnin ja politiikan keskus. Vaikka siellä on asukkaita vain noin 20 000, sijaitsee siellä yksi Yhdysvaltojen parhaimmista yliopistoista, Colorado School of Mines. Moni muukin viikonlopun viettäjä oli suunnannut aurinkoisena päivänä Goldeniin, ravintolat ja kaupat olivat tupaten täynnä ihmisiä. Lauantai ei taida olla se paras päivä, jos haluaa olla rauhassa.

 

Denver, Colorado, USA 

Nyt sitten iski krapula. Kuherruskuukausi on ohi ja ärsytys Amerikkaa kohtaan sai eilen vallan. Varmaan kyse on osittain väsymyksestä ja Coloradon kylmyydestä, mutta nuo kodittomat tuolla kadulla ei vaan jätä minua rauhaan. Hyvinvointiyhteiskunnan kasvatille kodittomien ja sairaitten ihmisten (ja koirien) määrä kaduilla vaan on järkytys. Ja sen pitäisi olla järkytys myös amerikkalaiseille. Täällä kuitenkin vallitsee ajatus, että jokainen on oman onnensa seppä ja kodittomien tilanne on heidän omaa syytänsä. 

Minulla on jääkaappi täällä täynnä ruokaa, jota en syö. Päätin tehdä voileipiä ja viedä niitä kodittomille. Aluksi ajatus tuntui hieman hölmöltä, mutta vielä hölmömmältä tuntui heittää ruokaa roskikseen. Kodittomien lähestyminen tuntui vähän pelottavalta, enkä uskaltanut ottaa kontaktia ihmisiin, jotka näyttivät narkkareilta tai sekavan oloisilta. Mutta he ovat vain pieni osuus kodittomista. Tapasin mm. naisen, joka asui kadulla, sillan alla, pienen tyttärensä kanssa. Nainen kävi töissä ja toinen koditon hoiti hänen lastansa. Pienipalkkaisella vaan ei ole varaa yksityiseen vuokra-asuntoon, eikä kaupungilla ole tarjota riittävästi kohtuuhintaisia asuntoja. Kadulla on myös sairaita, jotka ovat menettäneet kodin saurauden takia. Eräs nainen sairastui leukemiaan ja hoito- ja lääkekulut veivät hänet kodittomaksi. Tällä hetkellä hänellä ei ole varaa asuntoon eikä lääkkeisiin. Jokaisen ihmisen taustalla on oma tarina - ja se tarina on aina erilainen.

Toinen suuri ahdistuksen aihe täällä Amerikassa on aseet. Eilen naapurin rouva, Janice, tuli moikkaamaan ja kertoi, että lähikoulu on suljettu aseselkkauksen takia. Tyytymätön isä oli tullut aamulla kouluun ja aseella uhaten hän oli ottanut yhden opettajan panttivangiksi. Onneksi tilanne saatiin rauhotettua ilman henkilövahinkoja. Illalla tapahtumasta kerrottiin paikallisuutissa. Uutisissa kerrottiin myös ampumisvälikohtauksesta, joka sattui illalla asuinalueemme ruokakaupassa, Walmartissa. Siinä menehtyi kolme ihmistä ja usea loukkaantui. Ja nämä uutiset ovat ihan jokapäiväisiä Amerikassa. Tämä suuri ja mahtava maa on todella sairas. Eivätkä ihmiset tunnu reagoivan siihen mitenkään. Heille tuntuu olevan tärkeää pitää huoli vain itsestään ja läheisistään. Ehkä itsekin reagoin samalla tavalla: lopetin uutisten katsomisen mielenrauhani säilyttämiseksi.

 

Denver, Colorado, USA

 

HAPPY HALLOWEEN!