San Francisco, Kalifornia --> Denver, Colorado, USA
The California Zephyr
Zephyr tarkoittaa tuulenhenkäystä. Aika raflaava nimi hitaalle, kömpelölle ja äänekkäälle junavanhukselle. Reitti kulkee Amerikan mantereen läpi San Franciscosta Chicagoon ja matka kestää 2,5 päivää. Kilometrejä kertyy liki neljätuhatta. Ensimmäinen pätkäni johti Denveriin saakka. Junassa tuli vietettyä kaksi päivää ja yksi yö, yhteensä 31 tuntia. Juna oli ihan käsittämättömän h-i-d-a-s, laskujeni mukaan vauhti oli noin 70 kilometriä tunnissa. Mutta eipä minulla ollut kiire minnekään. Maisemat olivat mahtavia ja niitä oli mukavaa katsella toisen kerroksen näköalavaunusta.
Kaliforniassa vielä viimeinen silmäys San Franciscon lahdelle ja Golden Gate -sillalle. Tuntui että kuljimme vetten päällä, niin lähellä rantaviivaa välillä olimme. Vielä muutama - ilmeisesti manteliviljelmä, ennenkuin nousimme Sierra Nevadan vuoristoon. Nevadaan tullessamme maisema muuttui kuivaksi ja hiekkaiseksi autiomaaksi. Illan hämärtyessä Nevadan ylle alkoi ensimmäinen illalliskattaus. Ravintolavaunu (jossa oli myös tarjolla aamiainen ja lounas) oli pieni ja sinne piti tehdä pöytävaraus. Sain illallisseurakseni filippiiniläisen Jonin, amerikkalaisen Marien ja meksikolaisen isoäidin. Marie oli kuuro ja innokas opettamaan meille amerikkalaista viittomakieltä. Ruokailu meinasi välillä unohtua, niin innokkaasti kädet viuhtoivat. Myös mieli ja kieli menivät välillä solmuun: neljä henkilöä ja viisi kieltä.
Nukuin makeasti junan puksuttaessa Nevadasta Utahiin. Leveän istuimen sai melkein vaakatasoon ja jalatkin sai nostettua samalle tasolle. Välimatkaa edelläolevaan penkkiin oli riittävästi, eivätkä jalkani kunnolla yltäneet siellä olevalle jalkatuelle. Myös makuu- ja perhevaunuja on tarjolla, mutta istumapaikka oli riittävän mukava - mukavampi kuin mihin Suomessa olen tottunut. Heräsin kun juna pysähtyi Salt Lake Cityyn 3.30 aamuyöstä. Sen jälkeen unta saikin maanitella ja nousin ihailemaan auringonnousua kuuden aikoihin.
Matka Utahista Coloradoon on varmasti yksi maailman kauneimpia junareittejä. Juna kiipesi Kalliovuorille ja mateli pitkin Colorado -kanjonia. Kuljimme rinnakkain Colorado -joen kanssa; joki taisi kyllä kulkea länteen ja me itään. Eagle-joella, joka on Colorado -joen sivujoki, pystyi nimensä mukaisesti bongaamaan kotkia. Ja nimenomaan valkopäämerikotkia, joka on Yhdysvaltojen kansallislintu. Se esiintyy mm. Amerikan passissa ja joissakin kolikoissa. Matkan varrelle osui monia tunneleita, pisin ja tunnetuin niistä on Moffat Tunnel. Se on kymmenen kilometriä pitkä ja lyhentää rataosuutta 270:llä kilometrillä. Denveriä lähestyessämme ohitimme talviurheilukeskuksia ja lumisia vuorenrinteitä. Hieman kauhistutti siirtyä Kalifornian lämmöstä Coloradon lumisiin maisemiin.
Mahtava kokemus. Kuvat kertovat vain aavistuksen autiomaan kauneudesta ja värien monista vivahteesta. Hullu se joka lentää, sielu kävelee - tai junailee.
Kaliforniassa vielä viimeinen silmäys San Franciscon lahdelle ja Golden Gate -sillalle. Tuntui että kuljimme vetten päällä, niin lähellä rantaviivaa välillä olimme. Vielä muutama - ilmeisesti manteliviljelmä, ennenkuin nousimme Sierra Nevadan vuoristoon. Nevadaan tullessamme maisema muuttui kuivaksi ja hiekkaiseksi autiomaaksi. Illan hämärtyessä Nevadan ylle alkoi ensimmäinen illalliskattaus. Ravintolavaunu (jossa oli myös tarjolla aamiainen ja lounas) oli pieni ja sinne piti tehdä pöytävaraus. Sain illallisseurakseni filippiiniläisen Jonin, amerikkalaisen Marien ja meksikolaisen isoäidin. Marie oli kuuro ja innokas opettamaan meille amerikkalaista viittomakieltä. Ruokailu meinasi välillä unohtua, niin innokkaasti kädet viuhtoivat. Myös mieli ja kieli menivät välillä solmuun: neljä henkilöä ja viisi kieltä.
Nukuin makeasti junan puksuttaessa Nevadasta Utahiin. Leveän istuimen sai melkein vaakatasoon ja jalatkin sai nostettua samalle tasolle. Välimatkaa edelläolevaan penkkiin oli riittävästi, eivätkä jalkani kunnolla yltäneet siellä olevalle jalkatuelle. Myös makuu- ja perhevaunuja on tarjolla, mutta istumapaikka oli riittävän mukava - mukavampi kuin mihin Suomessa olen tottunut. Heräsin kun juna pysähtyi Salt Lake Cityyn 3.30 aamuyöstä. Sen jälkeen unta saikin maanitella ja nousin ihailemaan auringonnousua kuuden aikoihin.
Matka Utahista Coloradoon on varmasti yksi maailman kauneimpia junareittejä. Juna kiipesi Kalliovuorille ja mateli pitkin Colorado -kanjonia. Kuljimme rinnakkain Colorado -joen kanssa; joki taisi kyllä kulkea länteen ja me itään. Eagle-joella, joka on Colorado -joen sivujoki, pystyi nimensä mukaisesti bongaamaan kotkia. Ja nimenomaan valkopäämerikotkia, joka on Yhdysvaltojen kansallislintu. Se esiintyy mm. Amerikan passissa ja joissakin kolikoissa. Matkan varrelle osui monia tunneleita, pisin ja tunnetuin niistä on Moffat Tunnel. Se on kymmenen kilometriä pitkä ja lyhentää rataosuutta 270:llä kilometrillä. Denveriä lähestyessämme ohitimme talviurheilukeskuksia ja lumisia vuorenrinteitä. Hieman kauhistutti siirtyä Kalifornian lämmöstä Coloradon lumisiin maisemiin.
Mahtava kokemus. Kuvat kertovat vain aavistuksen autiomaan kauneudesta ja värien monista vivahteesta. Hullu se joka lentää, sielu kävelee - tai junailee.
Wow! Hidas on enemmän. Ja less is more:).
VastaaPoista