Basseterre, St Kitts and Nevis.
Nevisissä oli aika nousta veneestä ja jättää hyvästit muulle porukalle. Matkaa olisi ollut vielä viikko jäljellä, mutta tuntui, että kaikki oli jo nähty ja koettu. Oli monta syytä lähteä pois, eikä yhtään syytä jäädä. Tosin Nevis ei kyllä ollut fiksuin paikka jäädä maihin. Charlestontown, jonne olimme ankkuroineet, oli pikkuruinen paikka, josta onneksi löytyi kaksi majataloa, ja onneksi toinen niistä oli siisti ja viihtyisä. Jouduin jäämään sinne yhdeksi yöksi, jotta saimme kapteenimme kanssa tehtyä maahantuloilmoitukset ja poistettua minut veneen kirjoista.
Kävin paikallisessa matkatoimistossa kysymässä, kuinka pääsen saarelta helpoiten pois. Saarella oli lentokenttä, mutta päätin kuitenkin mennä lautalla St. Kittsin saarelle ja lentää sieltä eteenpäin. Ostin lentolipun San Juaniin, Puerto Ricoon seuraavaksi päiväksi. Onneksi olin matkatoimistossa; en tajunnutkaan, että Puerto Rico on osa Yhdysvaltoja ja niinpä siis tarvitsin myös Esta-matkustusluvan. Luvan sain netistä 14 dollarin hintaan ja sain tulostettua sen paikallisen apteekin tiloissa. Puerto Rico vaatii maahansaapuvalta myös paluu-/jatkolentolipun ja sitäkään mulla ei ollut. Eipä hätää; sen enempiä kyselemättä matkatoimiston täti väärensi minulle lentolipun New Yorkin kautta Helsinkiin. Näin ne asiat järjestyvät. (Tosin revin väärennetyn lipun. En ikimaailmassa uskaltaisi edes yrittää Yhdysvaltoihin väärin paperein.) Luottokorttini ei toiminut matkatoimistossa - joka aiheutti pientä paniikkia - ja jouduin maksamaan lippuni viimeisillä US dollareillani.
Lauttamatka Nevisistä St. Kittsiin oli kuin matka Helsingin kauppatorilta Suomenlinnaan. Se kesti 45 minuuttia ja lautta saapui suoraan hotellini eteen. Basseterre tuntui isolta kaupungilta (vaikkei se sitä todella olekaan). Pitkästä aikaa näin massoittain turisteja ja olin ihan ihmeissäni - ihan kuin sirkus olisi saapunut kaupunkiin suurten risteilijöiden myötä. Katuruokapaikkoja oli joka kadunkulmassa ja paikallinen suolakala kurpitsan, bataatin ja perunan kera oli maukasta. Turistit eivät kuulemma syö katuruokaa, ruoka kun on heille laivalla ilmaista. Risteilyvieraat käyttävät valitettavan vähän rahaa maissa, mikä on harmi, sillä köyhissä maissa jokainen ropo olisi tervetullut. Toivottavasti kaupungit ja maat saavat edes kohtuullisen korvauksen risteilijöiden vierailuista satama- yms. maksujen muodossa.
Tänään matka jatkui Antiguan kautta San Juaniin. Lentokentällä viihdytin itseäni katsomalla telkkarista jääkiekkoa.
Nevisissä oli aika nousta veneestä ja jättää hyvästit muulle porukalle. Matkaa olisi ollut vielä viikko jäljellä, mutta tuntui, että kaikki oli jo nähty ja koettu. Oli monta syytä lähteä pois, eikä yhtään syytä jäädä. Tosin Nevis ei kyllä ollut fiksuin paikka jäädä maihin. Charlestontown, jonne olimme ankkuroineet, oli pikkuruinen paikka, josta onneksi löytyi kaksi majataloa, ja onneksi toinen niistä oli siisti ja viihtyisä. Jouduin jäämään sinne yhdeksi yöksi, jotta saimme kapteenimme kanssa tehtyä maahantuloilmoitukset ja poistettua minut veneen kirjoista.
Kävin paikallisessa matkatoimistossa kysymässä, kuinka pääsen saarelta helpoiten pois. Saarella oli lentokenttä, mutta päätin kuitenkin mennä lautalla St. Kittsin saarelle ja lentää sieltä eteenpäin. Ostin lentolipun San Juaniin, Puerto Ricoon seuraavaksi päiväksi. Onneksi olin matkatoimistossa; en tajunnutkaan, että Puerto Rico on osa Yhdysvaltoja ja niinpä siis tarvitsin myös Esta-matkustusluvan. Luvan sain netistä 14 dollarin hintaan ja sain tulostettua sen paikallisen apteekin tiloissa. Puerto Rico vaatii maahansaapuvalta myös paluu-/jatkolentolipun ja sitäkään mulla ei ollut. Eipä hätää; sen enempiä kyselemättä matkatoimiston täti väärensi minulle lentolipun New Yorkin kautta Helsinkiin. Näin ne asiat järjestyvät. (Tosin revin väärennetyn lipun. En ikimaailmassa uskaltaisi edes yrittää Yhdysvaltoihin väärin paperein.) Luottokorttini ei toiminut matkatoimistossa - joka aiheutti pientä paniikkia - ja jouduin maksamaan lippuni viimeisillä US dollareillani.
Lauttamatka Nevisistä St. Kittsiin oli kuin matka Helsingin kauppatorilta Suomenlinnaan. Se kesti 45 minuuttia ja lautta saapui suoraan hotellini eteen. Basseterre tuntui isolta kaupungilta (vaikkei se sitä todella olekaan). Pitkästä aikaa näin massoittain turisteja ja olin ihan ihmeissäni - ihan kuin sirkus olisi saapunut kaupunkiin suurten risteilijöiden myötä. Katuruokapaikkoja oli joka kadunkulmassa ja paikallinen suolakala kurpitsan, bataatin ja perunan kera oli maukasta. Turistit eivät kuulemma syö katuruokaa, ruoka kun on heille laivalla ilmaista. Risteilyvieraat käyttävät valitettavan vähän rahaa maissa, mikä on harmi, sillä köyhissä maissa jokainen ropo olisi tervetullut. Toivottavasti kaupungit ja maat saavat edes kohtuullisen korvauksen risteilijöiden vierailuista satama- yms. maksujen muodossa.
Tänään matka jatkui Antiguan kautta San Juaniin. Lentokentällä viihdytin itseäni katsomalla telkkarista jääkiekkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti