Denver, Colorado, USA

Denveriin tuli eilen talvi. Lämpötila laski nollaan ja lunta leijaili hiljakseen. Yöllä oli ollut pakkasta. Tuntui kyllä aika kauhealta, vaikka suomalaisena minun luulisi tottuneen pakkaseen. Edellinen päivä - joka tuntuu nyt vain kaukaiselta muistolta - oli hellepäivä. Tänään onneksi taas aurinko paistaa ja lämpötilan pitäisi nousta 12 C asteeseen. Sään vaihtelut on tyypillistä Coloradossa. Kuitenkin se on yksi Yhdysvaltojen aurinkoisimpia kaupunkeja; vaikka välillä on kylmä, paistaa aurinko 300:na päivänä vuodessa. Ilma on erittäin kuivaa ja sen tuntee ihossa ja kehossa. Ollaan 1 609 metrin eli 1 000 mailin korkeudessa merenpinnasta. Siitä kaupungin lempinimi The Mile-High City. Pitäisi juoda paljon, mutta vesijohtovesi on pahan makuista, eikä nuo muovipullovedetkään taida olla täysin puhtaita.

Ihmiset ovat täällä konservatiivisempiä kuin länsirannikolla. Ainakin pukeutuminen on hillitympää ja käytännöllisempää. Tuntuu hassulta nähdä stetsoneita miehillä, mutta ollaanhan täällä Buffalo Billin jalanjäljissä ja Villin lännen maisemissa. Asiakaspalvelu on täällä loistavaa, niinkuin kaikkialla Amerikassa. Astuessani sisään kauppaan, myyjä tulee heti tervehtimään ja toivottamaan tervetulleeksi. Seuraavaksi he kehuvat minua: wau! onpa sinulla kauniit korvikset/silmälasit/hiukset ym. ym. En voinut olla nauramatta, kun myyjä (teennäisen) vuolaasti ihaili kulahtanutta Marimekon laukkuani. Vielä jaksan hymyillä heidän kommenteilleen, mutta vähän alkaa jo ärsyttämään. 

Denver on ensimmäinen paikka, missä minulla on telkkari. On kiva katsoa paikallisuutisia ja pitihän niitä Trumpin feikkiuutisiakin eli Fox -kanavaa vilkaista. Eilen illalla katsoin tuttua Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa. Olipa siellä tanssimassa tutunnäköiset remonttireiska ja joku juontajakin, joita olen nähnyt myös Suomen telkkarissa. Eilen teemana oli tietenkin Halloween, jota vietetään tänään Yhdysvalloissa. Minulla on varattuna illaksi kulhollinen karkkia karkki vai kepponen -kyselijöille. Toivottavasti on paljon keppostelijoita liikeellä niin ei tarvitse itse syödä kaikkia karkkeja.


 

 

Denver, Colorado, USA

Denverissä minulla on seuranani Charlie, kissa. Heti ensimmäisen yön Charlie nukkui sängyssäni, vaikka isäntäpari oli vielä kotona ja Charlie yleensä nukkuu heidän sängyssään. Charlie nukkui parisängyssä omalla puolellaan, pää tyynyllä. Kun unissani käännyin selälleni, tuli Charlie kehräämään vatsani päälle. Siitä lähtien se on seurannut minua joka paikkaan, vessasta lähtien. Ja kun istahdan sohvalle, tulee se heti syliini. Olen saanut uuden ystävän.

Charlie on kokenut elämässään kovia. Se on ilmeisesti hylätty ja jätetty oman onnensa nojaan. Vuosi sitten se alkoi vieraille isäntäparin luona. Iltaisin isäntäpari laittoi Charlien ulos ja ajatteli sen menevän kotiinsa. Viime itsenäisyyspäivänä, 4th July, he löysivät Charlien itkemästä puutarhastaan pensaitten alta. Raukka oli pelästynyt jatkuvaa ilotulitusta ja niinpä se pelastettiin metelistä sisälle. Se oli ensimmäinen kerta, kun Charlie vietti yön uudessa kodissaan. Sillä oli siru kaulassa (vai missä sen nyt onkaan) mutta sirulla ei ollut mitään tietoja omistajasta. Charlie oli hyvin laiha ja sen kynnet oli revitty pois - todella julmaa. Ehkä kynnettömyys vaikuttaa sen tasapainoon; Charlien laskeutuessa alas portaita, kuulostaa kuin siellä tömistelisi norsu.

Tänään oli aurinkoinen päivä, reilut kaksikymmentä astetta lämmintä. Kävin päiväkävelyllä keskustassa, tässä muutamia satunnaisia kuvia.

 

San Francisco, Kalifornia --> Denver, Colorado, USA

 

 

The California Zephyr

 

Zephyr tarkoittaa tuulenhenkäystä. Aika raflaava nimi hitaalle, kömpelölle ja äänekkäälle junavanhukselle. Reitti kulkee Amerikan mantereen läpi San Franciscosta Chicagoon ja matka kestää 2,5 päivää. Kilometrejä kertyy liki neljätuhatta. Ensimmäinen pätkäni johti Denveriin saakka. Junassa tuli vietettyä kaksi päivää ja yksi yö, yhteensä 31 tuntia. Juna oli ihan käsittämättömän h-i-d-a-s, laskujeni mukaan vauhti oli noin 70 kilometriä tunnissa. Mutta eipä minulla ollut kiire minnekään. Maisemat olivat mahtavia ja niitä oli mukavaa katsella toisen kerroksen näköalavaunusta.

Kaliforniassa vielä viimeinen silmäys San Franciscon lahdelle ja Golden Gate -sillalle. Tuntui että kuljimme vetten päällä, niin lähellä rantaviivaa välillä olimme. Vielä muutama - ilmeisesti manteliviljelmä, ennenkuin nousimme Sierra Nevadan vuoristoon. Nevadaan tullessamme maisema muuttui kuivaksi ja hiekkaiseksi autiomaaksi. Illan hämärtyessä Nevadan ylle alkoi ensimmäinen illalliskattaus. Ravintolavaunu (jossa oli myös tarjolla aamiainen ja lounas) oli pieni ja sinne piti tehdä pöytävaraus. Sain illallisseurakseni filippiiniläisen Jonin, amerikkalaisen Marien ja meksikolaisen isoäidin. Marie oli kuuro ja innokas opettamaan meille amerikkalaista viittomakieltä. Ruokailu meinasi välillä unohtua, niin innokkaasti kädet viuhtoivat. Myös mieli ja kieli menivät välillä solmuun: neljä henkilöä ja viisi kieltä.

Nukuin makeasti junan puksuttaessa Nevadasta Utahiin. Leveän istuimen sai melkein vaakatasoon ja jalatkin sai nostettua samalle tasolle. Välimatkaa edelläolevaan penkkiin oli riittävästi, eivätkä jalkani kunnolla yltäneet siellä olevalle jalkatuelle. Myös makuu- ja perhevaunuja on tarjolla, mutta istumapaikka oli riittävän mukava - mukavampi kuin mihin Suomessa olen tottunut. Heräsin kun juna pysähtyi Salt Lake Cityyn 3.30 aamuyöstä. Sen jälkeen unta saikin maanitella ja nousin ihailemaan auringonnousua kuuden aikoihin.

Matka Utahista Coloradoon on varmasti yksi maailman kauneimpia junareittejä. Juna kiipesi Kalliovuorille ja mateli pitkin Colorado -kanjonia. Kuljimme rinnakkain Colorado -joen kanssa; joki taisi kyllä kulkea länteen ja me itään.  Eagle-joella, joka on Colorado -joen sivujoki, pystyi nimensä mukaisesti bongaamaan kotkia. Ja nimenomaan valkopäämerikotkia, joka on Yhdysvaltojen kansallislintu. Se esiintyy mm. Amerikan passissa ja joissakin kolikoissa. Matkan varrelle osui monia tunneleita, pisin ja tunnetuin niistä on Moffat Tunnel. Se on kymmenen kilometriä pitkä ja lyhentää rataosuutta 270:llä kilometrillä. Denveriä lähestyessämme ohitimme talviurheilukeskuksia ja lumisia vuorenrinteitä. Hieman kauhistutti siirtyä Kalifornian lämmöstä Coloradon lumisiin maisemiin.

Mahtava kokemus. Kuvat kertovat vain aavistuksen autiomaan kauneudesta ja värien monista vivahteesta. Hullu se joka lentää, sielu kävelee - tai junailee.

San Francisco, Kalifornia, USA

Viimeistä viedään. Tänään on ollut hellepäivä, lämmintä reilut 30 C astetta. Ja huomenna on kuulemma vielä lämpimämpää. Rannat vaihtuvat kohta vuoristoon, sillä huomenna alkaa pitkä junamatka San Franciscosta Denveriin. Denverissä satoi eilen lunta ja luvassa on viileää, todennäköisesti sateista. Junamatka kestää 31 tuntia eli kaksi päivää ja yhden yön. Tänään olen valmistautunut lähtöön pyykkäämällä, siivoamalla ja eväitä tekemällä. Asunto täytyy aina jättää siistimmäksi kuin se oli tullessani. Ja jotain pientä on kiva antaa läksiäislahjaksi mukaville ihmisille. Bean emäntä on Marimekko-fani. Hänen vaatekaapistaan löytyy useita Marimekko-luomuksia, joita hän esitteli minulle tänne saapuessani. Kun löysin paikallisesta sisustusliikkeestä Marimekkoa, päätös oli selvä: pieni Oiva-Kiiruna -lautanen. Niin lautasessa kuin emännän tauluissa ja tyynyissäkin, köllöttelee kaksi lintua. 

Tässä viimeisiä tunnelmia San Franciscosta. Bea on ihana koira, voisin ottaa hänet mukaani. Mielipaikkani täällä on Ocean Beach -ranta, jossa on ihanaa kulkea paljain jaloin hiekalla ja upottaa varpaat jääkylmään veteen. Kävely Ocean Beach´llä oli viimeinen pitkä kävelyretki Bean kanssa ja ihankuin Beakin olisi sen tiennyt.

 

San Francisco, Kalifornia, USA

 

 

Yöllinen valokuvauskeikka leikkipuistoissa

 

Sunnuntai-iltana lähdin valokuvaaja Sylvia Paretin ja hänen assistenttinsa Saran kanssa kuvaamaan San Franciscon leikkipuistoja. Sylvia on kuvannut leikkipuistoja neljä vuotta ja ensimmäistä kertaa kuvat olivat esillä edellisviikonloppuna SF Open Studios 2017 -tapahtumassa. Sylvian kuvat ovat kuin karkkeja; todella herkullisia. Sylvia oli itse hyvin epävarma kuvistaan ja ihasteluni tuntui valavan häneen uskoa. Jäimme juttelemaan ja Sylvia kutsui minut mukaansa seuraavalle kuvauskeikalle. Vaihdoimme sähköpostiosotteita, mutta en uskonut enää kuulevani hänestä. Pari päivää myöhemmin sain kuitenkin meiliä ja sovimme kuvauskeikan seuraavalle sunnuntaille.

Illan hämärtyessä Sylvia ja Sara tulivat hakemaan minut kotoa. Ensiksi suuntasimme Fultonin leikkikentälle, Richmondin kaupunginosassa. Heti alkajaisiksi sain käteeni pippurisuihkeen ja ohjeen juosta - ja kovaa - jos vartijat tulevat paikalle. Kaikki kalusto pitää jättää paikalleen ja "pelastaa" itsensä. No huh huh! Eipä luulisi leikkikenttien kuvaamisessa mitään rikollista olevan. Leikkikentillä ei saa oleskella yöaikaan ja vartijat käyvät iltaisin lukitsemassa alueen portit. Joskus he saattavat ylireagoida ja siihen on hyvä varautua. Mielessäni näin jo kuvia, miten minut karkoitetaan maasta. No, onneksi kaikki sujui rauhallisesti eikä pippurisuihkeelle ollut käyttöä. Illan aikana tapasimme yhden naispuolisen vartijan, joka ystävällisesti kehotti meitä poistumaan leikkipuistosta ja tottelimme häntä kiltisti. Pääsimme kuvaamaan kahteen paikkaan, Fultonin ja Alamon leikkipuistoon. Kahteen muuhunkin tapauduimme, mutta ne oli jo lukittu yöksi.

Kuvaaminen oli kuin performanssi. Sara huolehti kamerasta ja Sylvia ikäänkuin maalasi taskulamppujen värillisillä valoilla leikkikentän välineitä. Ensimmäiseksi kuvasimme ison liukumäen ja seuraavaksi keinuankan. Pimeällä kuvatessa tausta jää tummaksi ja pitkällä valotusajalla, pari minuuttia, valaistut laitteet piirtyvät upeasti esiin kuvasta. Ilta oli tuottoisa; Sylvia sai kolme jotakuinkin täydellistä kuvaa. Vain yksi yritys kuvata leikkiautoja epäonnistui. Jokaisen kuvaussession päätteeksi oli meidän aikamme leikkiä. Riensimme keinumaan kuunsirpin loistaessa kirkkaalla taivaalla ja kikatimme kuin pikkulapset.

Alla pari kuvaa prosessista. Sylvian kuvia voi nähdä täältä, hänen kotisivultaan. Yömaisema on otettu Alamo Square -puistosta, Painted Ladies -talorivistön edestä.

 

 

San Francisco, Kalifornia, USA

 

Taiteilija Annie Gavinin printti Love what you love.

 

Open Studios 2017, Biking tour 

Tänä viikonloppuna  on toinen SF Open Studios 2017 -viikonloppu. Yhteensä niitä on siis viisi. Nyt tapahtuma sijoittuu San Franciscon länsiosiin, johon asuinalueeni, Richmond kuuluu. Lauantaina järjestettiin pyöräilykierros, jossa vierailtiin yhdeksässä galleriassa Richmondin ja Sunsetin alueilla, Golden Gate -puiston molemmin puolin siis. Richmond on hyvin rauhallinen ja keskiluokkainen asuinalue, Sunset puolestaan on vilkkaampi ja siellä asuu paljon sinkkuja. Mutta molemmista löytyi vierailun arvoisia gallerioita.
  
Kierros alkoi Avenue 12 Gallery ´stä, jossa galleristi Vince Meyer kertoi innostuneesti taiteilijoistaan ja heidän teoksistaan. Hänen innostuksensa tarttui mutta samanaikaisesti ryhmä latisti tunnelmaani. Päätin ottaa fillarin alleni ja jatkaa yksin matkaa. En tiedä olenko sopeutumaton vai itsenäinen - ehkä molempia niin hyvässä kuin pahassakin. Sain paljon kommentteja upeasta Orla Kiely -fillaristani, mm. avoauton kuljettaja huusi ohittaessaan minut "nice bike!" eli hieno fillari. Myös gallerioiden edessä fillari herätti ihastusta ja se oli oikein hyvä keskustelun avaus. Paljon oli taiteen ja designin ystäviä liikkeellä. Yksin kulkiessani sain myös galleristien ja taiteilijoiden jakamattoman huomion. Paljon mielenkiintoisia keskusteluja mielenkiintoisten ihmisten kanssa!

Kierrokseni loppui 3 Fish Studios -painotaloon ja myymälään. Ja mahtava lopetuspaikka olikin: takapihalla puutarhassa oli grilli kuumana ja amerikkalaiseen tapaan tarjolla oli hampurilaisia - myös vegeversioita - ja hot dogeja. Ja tietenkin juomaa ja hyvää seuraa. Naapurit olivat tulleet auttamaan tarjoiluissa ja yhteisöllisyys oli suorastaan liikuttavaa.

Tunsin itseni onnekkaaksi: aurinko paistoi ja tuuli tuiversi hiuksissani, kun ihanalla fillarillani viiletin galleriasta toiseen katsomassa paikallista taidetta ja juttelemassa muiden taidefriikien kanssa. Tänään oli erityisen hyvä päivä.

The Great Highway Gallery´n galleristi John Lindsey.

Taiteilija Stephanie Steiner Jacobi.

Taiteilija Sean Hipkin.

Yonder shop + studio, taiteilija Natasha Dikareva.

Yosemiten kansallispuisto, Kalifornia, Yhdysvallat

Aikainen herätys aamulla ja neljän tunnin ajomatka Yosemiten kansallispuistoon. Puistoon kannattaa lähteä heti aamusta, sillä päivittäinen kävijämäärä on rajattu "vain" 18 700:aan vierailijaan päivässä ja kesällä, huippusesongin aikaan, 21 000:een vierailijaan. Lääniä tosin riittää, kansallispuiston pinta-ala on yli 3 000 neliökilometriä. Tänään puistossa oli kuulemma todella hiljaista, mutta suomalaisen mielestä - joka siis on tottunut tyhjään tilaan - puistossa oli liikaa ihmisiä. Talvikaudella puistoon on vaikea päästä, sillä tiet on usein suljettu lumen takia. Kesäaikaan kunnostustyöt sulkevat teitä. Viime viikolla iso lohkare oli irronnut kalliosta ja tukkinut laaksoon johtavan tien. Vyöry oli ollut valtaisa; ääni oli kaikunut kauas laaksoon ja pölyn laskeutuminen oli kestänyt 15 minuuttia. Mutta vyöryjä onneksi tapahtuu harvoin. Sen sijaan metsäpalot ovat alueella tavallisia. Tänäkin vuonna kansallispuistossa on ollut jo kuusi metsäpaloa. Visuaalisesti mustiksi hiiltyneet puunrungot ovat kauniita vihreää, jo uudistunutta aluskasvillisuutta ja sinistä taivasta vasten. Onneksi palot ovat olleet suht suppeilla alueilla ja ne ovat olleet hallinnassa. Sen sijaan Napan ja Sonoman metsäpalot tuntuivat Yosemiten kansallispuistossa saakka. Aamulla ilma oli sakeana savusta ja maisemat olivat utuisia. Onneksi tuulen suunta muuttui ja iltapäivällä oli jo helpompi hengittää.

Kapeat serpentiinitiet Yosemite Valleyssä saivat aikaan pientä pelon tunnetta ja matkapahoinvointia, mitä ei kyllä usein tapahdu. Kansallispuisto on rakennettu hyvin amerikkalaiseen tapaan: autolla pääsee joka paikkaan. Yosemite Valleyssa liikennöi myös shuttle-bussi, joka pysähtyy 21:ssä kohteessa. Toki näin pääsee näkemään paljon hienoja paikkoja, mutta kokemus jää vajaaksi, sillä et kuitenkaan pääse kokemaan paikkoja. Myös monet puiston poluista on asfaltoitu, joten luontokokemus jää varsin vajaaksi. 

Parhaiten näppituntuman puistoon ja massiivisiin vuoriin saa kiipeilemällä. Kiipeilijöiden suosituin kohde on "The Chief" eli El Capitan -kalliomuodostelma, joka kohoaa melkeinpä pystysuorana kilometrin korkeuteen. Vuoret ovat niin massiivisia, että kiipeilijät näyttävät pienenpieniltä muurahaisilta rinteillä. Kuulemma kiipeilysessiot saattavat kestää muutamankin päivän ja silloin kiipeilyyn liittyy omat haasteensa. Tässä Ylen jutussa selviää, kuinka kiipeilijät yöpyvät ja tekevät tarpeensa seinämillä.

Puistossa yöpyminen on kallista ja varaus kannattaa tehdä etukäteen. Yleensä leirintäaluepaikat täyttyvä heti, jopa muutamassa sekunnissa siitä, kun ne tulevat hakuun. Joihinkin paikkoihin haku on kerran kukaudessa ja silloin pitää olla skarppina.  Retkeilijöiden pitää olla skarppeina myös ruokiensa suhteen, sillä Yosemitessa asustaa mustakarhuja. Kaikki ruoka pitää laittaa yöksi lukollisiin bokseihin. Tämä sekä ihmisten että karhujen turvallisuuden vuoksi. Yleensä ruuanhakumatkoilla olevat karhut vaan hätistellään takaisin metsään, mutta joskus niitä valitettavasti joudutaan lopettamaan, mikäli ne koetaan ihmisille uhkaksi.

Onneksi tielleni ei osunut kuin mustahäntäpeuroja ja oravia. Ja muutama turisti. Yhden päivän aikana sain vain jonkinmoisen aavistuksen Yosemiten kansallispuiston kauneudesta ja Sierra Nevadan vuoriston massiivisuudesta. Kotimatkalla sain napattua yömaiseman San Franciscon siluetista. Kuva on otettu Yerba Buenan saarelta ja kuvassa vasemmalla näkyvä silta on Bay Bridge.

 

San Francisco, Kalifornia

 

Mission District ja pyjamapäiviä

 

Pari viime päivää on ollut hiljaiseloa, flunssankarkoitusta. Metsäpaloista aiheutuva savu ja tuhka eivät auta tilannetta, aina en ole ihan varma onko kyseessä flunssa vai allerginen reaktio. Pyöräillessä hengitys on hankalaa, savu tuntuu kurkussa ja keuhkoissa saakka. Myös silmiä kirvelee ja ne vuotavat herkästi. Iltaisin on tunne, kuin olisin syönyt tuhkaa ja savua, tuntuu vatsassa asti. Eli siis metsäpalot riehuvat edelleen Kaliforniassa. Tänään naapurini sanoi, että San Franciscon sumu on aivan oudon värinen. Normaalisti sen on valkoinen mutta tänään se on keltainen. 

Bean, rodesiankoiran, emäntä tuli tänään Lontoosta ja jatkaa matkaa ylihuomenna Teksasiin. Koiranhoitopestini jatkuu, mutta huomenna minulla on vapaapäivä. Olen lähdössä Yosemiten kansallispuistoon päiväretkelle, aamulla on aikainen ylösnousu. Eväitten tekoa ja sitten nukkumaan.

Ohessa kuvia Mission Districtiltä, joka on San Franciscon meksikolaisaluetta. Välillä tuntui kuin olisin kävellyt eteläamerikkalaisessa telenovellassa. Alueella on paljon halpoja vaatekauppoja ja vaatteet ovat kuin suoraan sambakarnevaaleista.

 

 

San Francisco, Kalifornia

 

SF Open Studios 2017

 

Viikonloppuna alkoi SF Open Studios 2017, joka on lajissaan maan suurin ja laajin taidetapahtuma. Viitenä viikonloppuna yleisö pääsee tapaamaan taiteilijoita heidän työhuoneilleen. Kaikkiaan mukana on yli 800 taiteilijaa ja paikalle odotetaan 90 000 vierailijaa. Tarkoituksena on koota yhteen taiteilijat, keräilijät ja taidefriikit. Taiteilijan työ on usein varsin itsenäistä ja yksinäistäkin. Yhteisöllisyys ja yleisön tapaaminen on tervetullutta vastapainoa heidän arkeensa. Tuli oikein kotoisa olo kun tapasin kaksi taiteilijaa, joiden töitä löytyy täältä Bean kotoa.

Joka viikonloppu tapahtuma sijoittuu eri alueelle, aloitusvuorossa olivat San Franciscon kaakkoisosassa sijaitsevat Hunters Point Shipyard ja Islais Creek. Hunters Point Shipyard on Yhdysvaltojen laivaston entinen telakka ja nyt jo ränsistyneissä rakennuksissa työskentelee 250 taiteilijaa. 180 heistä avasi ovensa yleisölle ja esitteli töitänsä. Samana viikonloppuna alueella oli myös jokavuotinen taidehuutokauppa. Ilahduttavan monet ostivat teoksia suoraan työhuoneilta. Oikein harmitti, kun ihmiset kävelivät vastaan taulu kainalossa, enkä päässyt näkemään, mitä he olivat ostaneet. 

 

San Francisco, Kalifornia

Bean kanssa olemme vihdoinkin päässeet yhteisymmärrykseen kuka taluttaa ketä. Ensimmäisinä päivinä Bea kieltäytyi kävelemästä, mutta muutama päivä sitten tapahtui käännekohta. Ollessani ulkona, Bea oli varastanut keittiönpöydältä puolikkaan patongin ja mennyt syömään sitä olohuoneen matolle. Kun tulin kotiin, oli Bea häpeissään ja minä vihainen. Löysin sisäisen pomoni ja äänensävyni kertoi Bealle että olen tosissani. Sen jälkeen minun ei ole tarvinnut kun vilkaista Beaa ja hän tietää heti mitä tehdä. Nyt minä määrään lenkin suunnan ja pituuden.

Tänään aamulla lähdimme lenkille Golden Gate -puistoon. Sain kyllä shokkiherätyksen kun vastaamme käveli kojootti. En tiedä kumpi pelästyi enemmän, kojootti vai minä. Pelkäsin, että se hyökkää Bean kimppuun tai toisin päin. Molemmat pysähdyimme. Kojootti jähmettyi paikalleen, minä ja Bea peräännyimme hitaasti. Pelkäsin, että jos juoksisimme, kojootin metsästysvaistot heräisivät ja se lähtisi peräämme. En katsonut taaksepäin, rämmin vain metsästä tielle päin. No, eihän meillä mitään vaaraa ollut - kuulemma. Kojootit metsästävät laumoissa ja yksinäiset vaeltajat ovat pelokkaita. Mutta jatkossa pysymme Bean kanssa tien läheisyydessä, yksi kohtaaminen kojootin kanssa riitti minulle.

Suurpalot jatkuvat Kalifornissa ja ilmanlaatu San Franciscossakin on huono. Tänään näkyy sininen taivas, mikä on hyvä merkki. Palot ovat laajimmat ja pahimmat 85een vuoteen. Palomiehiä ei ole tarpeeksi taltuttamaan paloja ja he ovat nyt keskittyneet evakuoimaan ihmisiä Sonoman, Napan ja Yuban alueita. Kokonaisia asuinalueita on palanut maantasalle ja alueet näyttävät sotatantereilta. Viimeisten uutisten mukaan yli 3 000 asuintaloa on palanut ja 300 ihmistä on kateissa. Todella surullista.

Eilen  lähdin bussilla numero 28 keskustan suuntaan. Bussi pysähtyi Golden Gate Station -pysäkille, josta oli upea näkymä sillalle. Hyppäsin ulos bussista, otin kuvan sillasta ja takaisin bussiin. Vosiko enää tehokkaammin toimia! Mutta kuten kuvastakin näkyy, ilma on sakeana savua.

 

San Francisco, Kalifornia

 

Chinatown

San Franciscon Chinatown on maailman toiseksi suurin kiinalainen kaupunginosa Kiinan ulkopuolella. Vain New Yorkin Chinatown on suurempi. Täällä on todella vilkasta, alueella asuu 15 000 aasialaista ja suurin osa kylteistä on kiinaksi eikä ravintoloitten ruokalistoista ei saa mitään tolkkua. 

Hain lounaan kiinalaisesta pikaruokapaikasta, jossa oli tarjolla kaikenlaisia höyrytettyjä mykyjä ja nyyttejä. Paikan täytyi olla hyvä, sillä jono ylsi kadulle saakka. Takanani jonottava amerikankiinalainen mies yritti valistaa minua kiinalaisesta ruuasta. Hän selitti mitä mikäkin annos listalla tarkoittaa ja antoi omat suosituksensa. Tiskin takana ollut  nainen oli kiinalaisen tyly, mikä hieman huvitti minua - tosin se ei auttanut asioimistani. Myös jono takanani aiheutti hieman paineita, enkä voinut kysyä jokaisesta ruokalajista erikseen, kuten olisin halunnut. Siispä ostin kaksi katkarapunyyttiä (kalavaihtoehto on aina hyvä jos ei halua syödä lihaa) ja yhden bambunlehteen käärityn riisikasvisnyytin ja yhden riisitaikinapullan. Löysin mukavat rappuset, joilla nauttia lounastani ja katsella ihmisvilinää Chinatownissa. Kun avasin bambunyytin, sisällä oli kyllä riisiä ja kasviksia, mutta myös porsaanlihaan. Samoin riisipullassa. Ei mennyt tämäkään tilaus niinku Strömsössä kasvissyöjän näkökulmasta.

Olen oppinut yhden sanan kiinaa ja se on "xing". Tai ainakin luulen oppineeni. Sana on kirjoitettu katuun, suojateitten kohdalle "stop" - sanan viereen. Esimerkikisi keskiluokkaisella Richmondin alueelle, jossa siis majailen, on asukkaista enemmistö aasialaistaustaisia. Ja täytyy kyllä sanoa, että hienosti yhteiselo täällä sulatusuunissa sujuu, vaikka kulttuurierot ovat selkeästi nähtävillä. Täälläkin aasialaiset asuvat suurperheissä ja isovanhemmat huolehtivat lapsenlapsistaan. Eivätkä aasialaiset ikinä hymyile tai tervehdi kadulla, mikä muodostaa aikamoisen kontrastin perusamerikkalaiseen pepsodenthymymentaliteettiin.

Olen oppinut myös yhden sanan urdua; jaana on urdua ja tarkoittaa rakasta.