Rodos, Kreikka

Suomi bongattu

Lähdin tutustumaan uuteen kotiseutuuni iltakävelyllä. Asuintalojen lisäksi lähistöllä on hautausmaiden rykelmä; juutalainen, muslimi-, katolinen ja italialainen sotahautausmaa. Niistä ehkä kuvia myöhemmin. Yllätyin kun keskellä-ei-mitään oli suomalainen kahvila: Finn cafe. Eikä pelkästään kahvila vaan kahvilaketju. Finn cafeita on Rodoksella ainakin kolme kappaletta. Tosin mitään erityisen suomalaista kahvilassa ei ollut, ainoastaan nimi.

Sen sijaan seuraavana iltana keskustassa lyhyen kävelymatkan aikana törmäsin viiteen-kuuteen suomalaiseen yritykseen. Oli kauppaa, markettia, ravintolaa ja pubia. Täällä ei tarvitse koti-ikävää potea; suomalaista tangoa pääsee laulamaan karaokeen Kulta Mokkaa nauttien. Täällä on laaja ja aktiivinen suomalaisyhteisö. Rodoksella on Suomi-koulu, jossa ulkosuomalaisten lapset voivat opiskella suomen kieltä. Jostakin luin, että Rodoksella asuisi 330 suomalaista ja vuosittain täällä vierailee 50 000 suomalaista.

Matkoja tänne on tehty Suomesta kuutisenkymmentä vuotta. Aurinkomatkat teki ensimmäisen matkan tänne vuonna 1963. Tänään tapasin eläkeläisrouvan, joka on työskennellyt matkaoppaana täällä Hassen matkoilla -90-luvulla ja pariskunnan, joka tuli tänne 40:ttä kertaa! 

Rodos, Kreikka

Ensivaikutelmia. Välimerellä ollaan; lämpö, meri ja vuoret. Ja paljon turisteja. Rodos on 'iso' kaupunki, kaikkihan on suhteellista. Kaupungissa on noin 60 000 asukasta ja koko saarella tuplat. Vanhan kaupungin kupeessa on keskusta ja siellä paikallisten liikkeitten, kuten Anna Riskan lisäksi, on kansainväliset brändit kuten McDonald's, H&M, Nike, Boss.... Ja täällä on kymmenisen sateenvarjoliikettä! Outoa. Kuulemma sateenvarjoja on aikanaan saanut myydä ilman veroja, joten liikkeitä syntyi kuin sieniä sateella. 

Keskustan lisäksi täällä on mahtava keskiaikainen linnoitus ja sen sisällä vanha kaupunki, jossa asukkaita on pari-kolme tuhatta. Aika huikea paikka asua. Turistit viipyvät ostoskaduilla, syrjäkujilla saa varmasti olla ja asua ihan rauhassa. Moneen muuhun Kreikan saareen verrattuna täällä on siistiä eikä purkukuntoisia taloja ole useita. Raunioita on siellä täällä, mutta ne ovat vuosisatoja vanhoja. 

Hintataso täällä on edullinen pikkusaariin verrattuna. Ja kun omaa ruokatuotantoa saarella on, on ruoka kohtuuhintaista ja hyvää. Täällä on maalaismarkkinat pari kertaa viikossa, oikein odotan sinne pääsyä. 

Asun kolmen kilometrin päässä keskustasta, paikallisella keskiluokkaisella asuinalueella, lemmikkikaupan yläpuolella. Vieressä on minimarket, josta saa paikallisia vihanneksia, hedelmiä ja juustoja. Muutakin kuin välipaloja ja pikaruokaa. Myös maukkaita ryppyoliiveja saa kilohintaan. Huomenna täytyy tsekata minimarketin oliiviöljytarjonta.

Lefkara, Kypros

Kypros on yksi niitä harvoja paikkoja jota en jää kaipaamaan. Ei täällä sinänsä mitään ikävää/hankalaa/inhottavaa ole; paikka vaan on mitätön. Yleensä tulee hehkutettua suosikkipaikkoja (New York, Berliini, Etelä-Afrikka) ja unohdettua inhokkipaikat. Ehkä ihan ykkösinhokiksi menee Marokko ja heti perässä seuraavat Egypti ja Sudan. Toki kulttuurierot vaikuttavat tähän; soolonaismatkailijaa ei kaikkialla katsota hyvällä ja joskus kohtelu on aika karua. Täällä miehet ovat machoja, enemmän kuin missään muualla. Aluksi heidän machoilunsa tuntui melkeinpä naisvihalta, mutta ehkä he vain (epävarmuuttaan?) halusivat näyttää kaapin paikan itsenäiselle skandinaiselle. Kun he olivat ensin yrittäneet tylyttää minua, seurasi iskemisvaihe. Kun sekään ei tuottanut tulosta, syntyi ehkä jonkinlainen ystävyys. Tosin siinä heidän suojeluhalunsa meni kyllä vähän liian pitkälle. Työlästä - ja mielenkiintoista - ovat nämä kulttuurien väliset erot.

Mielenkiintoisia paikkoja saarella ovat olleet Limassol, vuoristokylät ja Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta. Toki luonto on kaunista, mutta pelkkä kauneus ei riitä - pitää olla myös luonnetta! Alla kuvia kauniista Lefkaran vuoristokylästä. Seuraavaksi matka jatkuu takaisin Kreikkaan.

P.S. Tuli kovalla kädellä käsiteltyä kyproslaiset miehet, entä sitten naiset? Työelämässä olen tutustunut vain muutamiin paikallisiin naisiin; kovia ja tylyjä ovat - tai ainakin sen vaikutelman heistä saa. Hotelleissa olen tutustunut moniin vierastyöläisiin, lähinnä bulgaarialaisiin ja heidän kanssa olen tullut hyvin juttuun, ovat tosi mukavia. 

Limassol, Kypros

Parempi myöhään. Menee vähän nurinkurisesti ja jälkijättöisesti, kun ensin kirjoitin Limassolista poislähtemisestä ja nyt viikon kuluttua Limassolissa oleskelusta. Pakko on laittaa kuvia Limassolista, sillä se kuitenkin on ollut Kyproksen mielenkiintoisin ja monipuolisin kohde. 

Tästä alkaa vanhan kaupungin ostos- ja kävelykatu. Perinteisten matkamuistomyymälöiden lisäksi täältä löytyy useita paikallisten taiteilijoiden ja käsityöläisten putiikkeja. Keskusta on hiljainen ja ränsistynyt. Taloja on paljon tyhjillään. Omistajat ovat kuolleet eivätkä perikunnat ole päässeet yksimielisyyteen, mitä taloille tulisi tehdä. Talot ovat keskustassa kalliita - hinta huitelee miljoonan euron hujakoilla - eikä kenelläkään ole niitä varaa ostaa ja kunnostaa. Surullista.

Agora eli vanha kauppahalli on saanut uuden elämän. Sisällä on hyviä ravintoloita ja katolla kaunis terassi. Täällä on myös viihtyisiä oleskelu- ja työskentelytiloja, tänne voi ostamisen sijaan/lomassa tulla myös viihtymään ja oleskelemaan.

Limassolin keskustassa, rannan tuntumassa on viihtyisä puisto, jossa on paljon upeita veistoksia. Päivällä puiston ovat vallanneet tänne nukkumaan tulleet afrikkalaistaustaiset kodittomat. Heistä ei ole häiriötä ja myös he saavat olla täällä rauhassa. 

Iltaisin puisto herää eloon, paikalliset tulevat tänne perheineen näyttäytymään. Ravintolat täyttyvät ja jäätelönmyyjät saapuvat paikalle. Kaikki ovat hyvällä tuulella, täällä on helppo hymyillä.

New Port eli Uusi Satama. Tänne on tainnut valua kaikki raha ja resurssit. Satama-alueelta löytyvät hienoimmat ravintolat ja putiikit. Jamie Oliver Restaurant on täällä myös. Ja isoimmat veneet mitä koskaa olen nähnyt.

Limassol-Agia Napa, Kypros

Lähdin ajelemaan Limassolista kohti kotia, Agia Napaa. Tarkoitus oli käydä katsomassa Tentan rauniot Kalavasosissa kotimatkan varrella. Mutta koska tuleva maanantai oli pyhäpäivä - Neitsyt Marian taivaaseen nousemisen päivä - oli raunioalue kiinni jo lauantaina. Päätin jatkaa matkaa pikkutietä, rannikkoa pitkin. Limassoliin olin kiiruhtanut moottoritietä ajaen. Heinäsirkalle pienet tiet ja hiljainen vauhti sopivat paremmin, auto kun alkaa täristä 100 kilometrin vauhdissa. Ja eihän mulla minnekään ollut kiirettä. 

Ensimmäinen pysähdys, vessa- ja virkistystauko, Marin kylässä, pienessä venepoukamassa. Satamassa oli pieni kahvila, jossa oli hyvin paikallinen tunnelma. Satamassa oli kalastajia ja veneen kunnostajia, vieressä hiekkaranta auringonottajineen.

Aina en ehtinyt pysähtyä kun jotain mielenkiintoista oli tien varrella. Esimerkiksi melonit jäivät ostamatta paikalliselta tuottajalta, kun huomasin kojun liian myöhään. Tämä veistos Agios Theodoraksessa sen sijaan huusi jo kaukaa pysähtymään. Sydämen sisällä oli hyvä paikka viivähtää hetki.

Maisemat olivat upeat: oikealla puolella turkoosina kimmeltävä meri ja vasemmalla puolelle viljelmät ja kaukana siintävät vuoret. Matkan varrelle sattui peltoja ja oliivipuulehtoja sekä kamelipuisto. Kamelit jätin väliin. 

Larnakaa lähestyessäni näky oli jotenkin epätodellinen. Lunta, vaahtoa, suolaa? Piti pysähtyä ja käydä tutkimassa asia. Suolajärvi. Kerran aiemmin olen nähnyt suolajärven, Utahissa, mutta ainoastaan junan ikkunasta. Nytkään en päässyt ihan rantaan suolaa maistelemaan, sen verran rämeistä oli maasto.

Ajelin hiljakseen hop on/hop off-turistibussin perässä. Huvitti; bussin perässä ajaessani saan myös kiertoajelun Larnakassa. Bussin kääntyessä keskustaan, lähdin kuitenkin toiseen suuntaan.

Kartan mukaan liikenneympyrässä toisesta liittymästä pois ja rannan suuntaiselle pikkutielle. Mutta, mutta. Piikkilanka-aita ja poliisikoju. Luulin eksyneeni Pohjois-Kyproksen turkkilaisen tasavallan rajalle. Läsnäoloni ei ketään onneksi kiinnostanut ja käänsin auton kojun edessä ja nokka takaisin kohti liikenneympyrää. Nyt ei ollut muuta mahdollisuutta kun suunnata moottoritielle ja sitä pitkin kotiin.

Illalla tarkastin kartasta minne olin matkallani harhautunut. En ollut Pohjois-Kyproksen rajalla vaan Iso-Britannian sotilastukikohdassa, Dekéleiassa.  Kyproksen itsenäistyttyä Iso-Britanniasta, kirjattiin itsenäistymissopimukseen, että Iso-Britannian haltuun jää kaksi tukikohtaa Kyproksella: Dekéleia ja Akrotiri. Siellä ne edelleen ovat, kuudenkymmenenkahden vuoden jälkeen.

 Agia Napa, Kypros

Tämän kesän työrupeamaani eräs ystäväni kutsui luksuslomaksi. Ja totta; monta hienoa kohdetta olen nähnyt ja muutama kohde on vielä jäljellä. Matkailu on kuin huumetta, se koukuttaa kummasti. Ja välillä reissussa ollessanikin minuun iskee matkakuume! Outoa. Ehkä se vaan kertoo että kaikki kohteet eivät kolahda ja niissä ollessaan täytyy pitää itsensä virkeänä haaveilemalla "paremmista" paikoista. Paljon on taas tullut nähtyä ja koettua. Pysähdyn yhteen paikkaan noin kuudeksi viikoksi. Siinä ehtii matkalaukun purkaa ja asettua taloksi. Onneksi työ rytmittää ja tuo rutiinia elämään. Välillä täytyy pysähtyä, ihan kaikkea haluamaansa ei voi mitenkään nähdä; pää ei vaan kestä. Jos tulee liikaa asioita yhdellä kertaa, ei mitään ehdi mieltää eikä käsitellä.

Mutta ihan parasta matkoilla on kohtaamiset ihmisten kanssa - pienetkin. Yhtenä aamuna odottaessani lentokenttäbussia, henkilöauto ajoi vauhdilla ohi ja naisääni huusi autosta "have a great day!" eli mahtavaa päivää sinulle. En tiedä edelleenkään kuka huutaja oli - oliko tuttu vai tuntematon - mutta sai hymyn huulilleni koko päiväksi.

Patsaspuistoon tutustuessani istahdin huoltorakennuksen varjoon syömään eväitäni. Paikalle saapui mies mopolla, luulin että hän tuli häätämään minut pois paikalta. Hän kuitenkin tuli iloisesti tervehtimään ja alkoi kastella vettä letkulla ympäriltäni ettei hiekka pöllyä ja että minulle tulisi hieman viileämpi olo. Hellettä kun täällä edelleen piisaa noin 36 astetta. Mies esitteli itsensä; Harlambos. Hän myös haki minulle jääkylmää vettä huoltorakennuksen jääkaapista, todella huomaavaista. Sitten hänen piti poistua paikalta laittamaan kastelulaitteet päälle kaktuspuutarhassa. Kymmenen minuutin kuluttua `Pablo` saapui takasin, nyt toisen puistotyöntekijän, Panagiotiksen kanssa. Veljeksiä. He ovat hoitaneet Agia Napan kaktuspuistoa kolmekymmentä vuotta ja ovat silminnähden ylpeitä työstään. Veljekset kertoivat työstään, perheestään, lapsuudestaan Agia Napassa sekä paljastivat minulle lähistön parhaimmat uimarannat - luottamuksella tietysti. 

Agia Napa, Kypros

Autoilun iloja

Grasshopper eli Heinäsirkka tuo paljon iloa ja piristystä päiviini. Aina ei kuitenkaan mene ihan putkeen, vahinkoja sattuu. Moottoritiellä ajaessani eturengas puhkesi. Luulin, että tapahtuma olisi ollut dramaattisempi, mutta ehdin hiljentämään vauhtia renkaan tyhjetessä ja ajamaan sopivasti kohdalle osunutta ramppia ylös ja rauhallisemmalle tielle. Kurkistus takakonttiin; ei vararengasta. Vaikka tuskin olisin yksin uskaltanut rengassta vaihtaakaan. Onneksi on vuokra-auto, joten soitto vuokraamoon. 1,5 tuntia meni tien poskessa apua odotellessa. Ani saapui hätiin noin 12-v. poikansa Panagiotiksen kanssa. Olipa ilo! Anin pakettiauto oli kuin pieni verstass. Mielenkiinnolla seurasin kun poika avusti isäänsä tärkeänä - ja tärkeä roolihan hänellä olikin työkaluja ojentaessaan. Kauaa siinä ei mennyt kun uusi rengas oli alla. Pian jo ajelimme Anin kanssa peräjälkeen kohti Larnakaa. 

Auto tuo vapautta, varsinkaan jos sitä ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa. Tankilla käyminenkin on ilo. Palvelu pelaa, ja jos käteisellä maksaa, ei tarvitse edes nousta autosta. Samalla kun tankki täyttyy, tulevat ikkunat pestyiksi. Ihan mahtavaa saada palvelua ja samalla vaihtaa muutama sana bensiksen työntekijän kanssa. 

Kyproksella olen taas joutunut totuttautumaan vasemman puoleiseen liikenteeseen. Vuosia sitten sain tuntumaa vasemman puoleiseen liikenteeseen Thaimaassa - siellä tuli käytyä mopokoulukin. Thaimaassa oli helppoa ajaa; menit vaan muitten perässä ainaisessa ruuhkassa. Täällä ei ruuhkia juurikaan ole. Täältä puuttuvat myös mopot, ajaminen on vähemmän stressaavaa. Liikenneympyröissä jouduin aluksi miettimään kumpaan suuntaan lähteä, mutta yllättävän nopeasti "väärällä puolella" ajamiseen tottuu.

Jos autoa ei olisi, moni hieno paikka jäisi näkemättä. Eilen kävin ajelemassa ja patikoimassa Cape Grekon luonnonsuojelualueella. Siellä merivesi on kauneinta koskaan! Syvän turkoosin/petrolin sinistä, täysin luonnottoman näköistä. Ihan kun joku olisi yöllä salaa käynyt värjäämässä meren. Rantaa pitkin menee vaellusreittejä. Kuljin Agioi Anargyroin kirkolta Konnoksen lahdelle, matkaa huikeat 1,4 kilometriä suuntaansa. Mutta 36 asteen lämpö ja paahtavan auringonpaiste veivät mehut vajaan kolmen kilometrin reippailulla. Onneksi merituuli vähän vilvoitti ja takaisin tullessani sain ostettua tuorepuristettua appelsiinimehua parkkipaikalle ilmestyneestä jäätelöautosta. 

Aamulla kävin hakemassa silmälasini ja aurinkolasini vahvuuksilla, jotka ostin viikko sitten Nikosiasta. Kuriirifirma toimitti ne Agia Napaan ja heidän toimistonsa sijaitsee 300 metrin päässä kotoani. Just sopiva aamukävely. Ja lasitkin miellyttivät.

 Famagusta, Pohjois-Kypros

Näyttää lomakylältä mutta sitä Varosha ei enää ole. Liki viiteenkymmeneen vuoteen täällä ei ole turisteja ollut, kaikki taustalla näkyvät hotellit ovat tyhjillään.

Famagusta - aavekaupunki

Famagusta on kyllä yksi oudoimmista paikoista joissa olen käynyt. Se kuvastaa ihmisen täydellistä hölmöyttä ja ahneutta. Eihän tämä ensimmäinen - eikä varmasti viimeinenkään -  paikka ole, jossa ihmiset ovat joutuneet jättämään kotinsa ja pakenemaan kotiseudultaan. Famagustan kaupungissa sijaitsee Varoshan lomakylä. Se oli -70-luvun alussa rikkaitten ja kuuluisien suosima lomanviettopaikka, 80% Kyproksen hotelleista sijaitsi täällä. Nyt kaikki rakennukset ovat tyhjillään ja niitä on satoja. 

Kypros itsenäistyi Iso-Britanniasta vuonna 1960. Siitähän soppa syntyi. Muutama vuosi meni sopuisassa yhteiselossa kreikkalaisen ja turkkilaisen väestön kesken. Sitten syttyi kolmen päivän sisällissota ja kymmenen vuotta myöhemmin Turkki kaappasi vallan ja perusti vielä yhden valtion lisää: Pohjois-Kyproksen turkkilaisen tasavallan. YK tuli sovittelemaan tilannetta ja on edelleenkin täällä, 50 vuoden jälkeen. Eikä ratkaisua ole edelleenkään näkyvissä. 

Saaren jakautuminen kahteen osaan pakotti ihmiset muuttamaan pois kodeistaan. Väestönvaihto-ohjelmassa 180 000 kyproksenkreikkalaista muutti saaren pohjoisosasta etelään ja vastaavasti 45 000 kyproksenturkkilaista muutti etelästä pohjoiseen. Raja-alue eli Green line tyhjennettiin ja aidattiin; siellä liikkuminen oli kiellettyä. Nykyään alueelle jo pääsee, mutta rakennuksiin ei saa mennä ja kuvaaminen on paikoin kiellettyä. Rannalla on ainoastaan yksi poukama, joka on turkkilaisten sotilaiden virkistyskäytössä. Kaupungin ja lomakylän uudelleen rakentamisesta neuvotellaan aika ajoin, mutta neuvottelut ovat kestäneet niin kauan, että rakennukset ovat ehtineet jo osittain romahtaa. Ei näistä taida enää kunnostettaviksi olla.

Pääkatu on uudelleen asfaltoitu mutta pikkukadut ovat luonnon valtaamia. Fillareita voi vuokrata parkkipaikalta tai sitten ihmetellä kaupunkia kävellen. Kaikki talot on ryöstetty ja tyhjennetty, vain satunnainen kyltti tai ovi voi olla vielä paikallaan. Täällä on hotelleja, pankkeja, ravintoloita, räätäleitä, koruliikkeitä... Jäipä tänne yksi autokauppakin täynnä uusia autoja. Toyota. Autot on viety valtion toimesta varastoon ja siellä liki 50 vuotta vanhat tuliterät edelleen ovat. Taitavat olla jo vintagea ja arvokkaampia kuin olivat uusina.