Costa del Sol., Espanja

Fuengirolan maamerkki on tuo härkä, joka teiden varsilla toivottaa matkailijat tervetulleiksi. Alkujaan härät ovat olleet paikallisen konjakin valmistajan mainoksia, mutta ajan kanssa ne ovat vakiutuneet Costa del Solin tunnuksiksi. Niitä on jossain vaiheessa yritetty poistaa alkoholimainonnan kieltoon liittyen, mutta huonolla tuloksella. Nykyään härkiä on teiden varsilla 90 kappaletta, ne ovat 14 metriä korkeita ja painavat 9000 kiloa.    

Toimisto sijaitsee Benalmadenassa, jossa jaan huoneen Aurinkojopon kanssa. Työmatkaa tulee kymmenen kilometriä suuntaansa ja se taittuu pienellä Fiat Pandalla. Ajan rantatietä pitkin ja yritän aina muistuttaa itseäni siitä, kuinka upea työmatka minulla on. Eikä työpaikkakaan ole hullumpi. Yleensä tulostin ja sosiaalisten kontaktien tarve vie minut toimistolle, muutoin työskentelen kotona. Autovuokraamo oli valinnut autoni rekisterinumeroksi saman numerosarjan kuin lentosarjamme on eli 1671 (Finnairin lento ay1671 Helsingistä Malagaan). Kylläpä ilahduin kun huomasin heidän jipponsa, hauskaa että jollekin oli tullut moinen mieleen.

                                                                             

Fuengirolassa on ihana leikkipuisto, jossa on kymmenisen pronssipatsasta. Tunnistin joukosta kolme pientä porsasta, Saapasjalkakissan ja Pillipiiparin. Sekä kuvassa olevan Punajilkan ja Susihukan.  Puisto sijaitsee moskeijan takana Fuengirolan keskustassa.

Kotinurkilta löytyi hyvä tapasbaari, jossa tuli käytyä usein iltapalalla, kun ei jaksanut kauppaan mennä. Paras paikka on kuitenkin Bar 55, jossa tapas+juoma maksoivat 1,80 e ja seuraavat tapakset maksoivat euron kappale. Ja valikoimaa riitti. Aika usein salaatit olivat majoneesin peittämiä eikä tuoreita vihanneksia juuri ollut. Merenelävät, lihapullat, omeletti ja leipäviipaleet täytteineen olivat peruskamaa tapastiskissä.   

              

Hotellirakennukset ovat korkeita ja massiivisia. Valon ja varjon rytmit olivat kauniita ja mielenkiintoisia muuten aika rumissa rakennuksissa. Valon sävyt täällä ovat lämpimiä ja pehmeitä, rumakin näyttää kauniilta. Mutta eiväthän ne luonnonvaloa voita; aamuaurinko värjää taivaanrannan kirkkaan siniseksi ja ilta-aurinko sävyttää vuoret joka ilta erivärisiksi.

Kadut ovat siistejä Fuengirolassa, ne huuhdellaan joka aamu vedellä ja roskat siivotaan pois. Roskikset ovat kauniita kadun varrella, tuossa yllä pöntöissä on kuvia kaupungista. Usein ne ovat kuitenkin yksivärisiä; harmaa sekajätteelle, keltainen muoville ja kartongille ja vihreä lasille. Puitten edessä on muistolaattoja edesmenneille, liekkö puut istutettu heidän kunniakseen.

Caminito del Rey, Espanja

Ajattelin että voin hyvillä mielin lähteä patikoimaan  Caminito del Reyn. En pelkää korkeita paikkoja enkä reippailua. Pelkään kuitenkin ahtaita paikkoja ja enpä arvannutkaan mikä yllätys minua odotti reitin alussa; pitkä ja pimeä tunneli. Aluksi opas sanoi että tunneli on 1,2 km pitkä. Apua, ei ikinä! Sitten pituus muuttui 800 metriksi ja lopulta se oli "ihan lyhyt". Tässä vaiheessa en enää luottanut häneen ja emmin kykenenkö ollenkaan tähän hommaan. Mutta olisihan se noloa luovuttaa ennen kuin on ehtinyt aloittaakaan. Hieno paikka jäisi näkemättä ja joutuisin tulemaan yksin bussilla pois. Tärisin, hikoilin ja salaa tirautin pari kyyneltä. Tanskalaiset Anneline ja Lotte, äiti ja tytär huomasivat ahdinkoni ja tarjosivat seuraansa. Heidän kanssaan voitin pelkoni ja pääsin tunnelin läpi, joka mielestämme oli sittenkin  "aika lyhyt" ehkä 400 metriä pitkä. Heistä tuli hetkeksi uudet parhaat ystäväni.

Caminito del Reyistä tuli suomalaisten kisa. 60:nen hengen porukassa oli lisäkseni yksi suomalainen, nelikymppinen mies. Lähdin vauhdilla liikkeelle ottaen välimatkaa pääjoukkoon. Ensimmäisellä valokuvauspysähdykselläni tämä tyyppi porhalsi ohitseni. Hetken päästä oli hänen vuoronsa pysähtyä kuvaamaan ja siinä oli minulla ohituksen paikka. Yhden eväspysähdyksen pidin ja silloin hän kiri kauaksi edelleni. Kuitenkin hän löysäsi lopussa ja voitto häämötti jo minulle. Yhtäkkiä kaksi hahmoa reippaili rinnalleni; uudet tanskalaiset ystäväni. Rinnakkain saavuimme maaliin = vessaan ja appelsiinimehulle. Tyyppi tuli hissukseen perässä eli tämä oli nelosvoitto meille suorittamaan tottuneille skandinaaveille. Espanjalaiset ja ranskalaiset tulivat kun tulivat, he ottivat rennosti eivätkä pitäneet kiirettä. He ovat oppineet nautiskelun jo äidinmaidosta ja se kyllä näkyy heidän elämäntyylissään. Kadehdittava taito.

Caminito del Rey oli alkujaan padon rakentajien polku työmaalle. Sillä polulla on moni heittänyt henkensä ja loukannut itsensä. Nyt polulle on kuitenkin rakennettu kunnon pitkospuut ja kaiteet joten patikointi on nyt turvallista. Kypäräkin piti päähän laittaa, tippuvien kivien varalta. Kerran pää kopsahti matalaan kallion seinämään, onneksi oli kypärä. Hienot oli maisemat, kuvat puhukoot puolestaan.

 Sevilla, Espanja

Mulla taitaa olla huono retkikarma. Onneksi aamulla pysäkillä oli muitakin lähtijöitä, muuten bussi olisi taas huristanut ohi pysähtymättä. Nimeäni ei nimittäin ollut retkilistalla eikä mulle näin ollen ollut hankittu pääsylippua Sevillan katedraaliinkaan. Onneksi bussissa oli tilaa ja pääsin kyytiin. Rannikolla on lämmintä aamulla, +20 astetta. Sisämaahan ajaessamme ilma viileni ja välillä suorastaan paleli. Lämmintä oli 18 astetta. Päivän mittaan lämpötila kohosi 30 asteeseen ja silloin jo hikoilutti.

Matkan varrella näimme maailman suurimmat oliiviviljelmät bussin ikkunasta. Andalusia tuottaa 60% maailman oliiviöljystä. Suurin osa viljelijöistä on pienviljelijöitä ja tiluksien keskikoko on viisi hehtaaria. Yhdelle hehtaarille mahtuu noin 130 puuta eli keskimäärin viljelijällä on 650 oliivipuuta. Keskimäärin viljelijä saa tuottoa sadostaan noin 12 000 euroa vuodessa ja toisen mokoman EU-tukina. Harva elättää itsensä oliivinviljelyllä mutta ihan tuottoisa harrastus se on.

Viimeksi olen käynyt Sevillassa muistaakseni -90-luvulla. Siltä reissulta jäi mieleeni vuonna -92 ollut maailmannäyttely, jossa Suomea edusti menestykkäästi rakennus nimeltä Helvetinkolu. Tänä päivänäkin se on Sevillassa, tosin aika huonossa kunnossa. Sevillan kaupunki osti sen maailmannäyttelyn jälkeen mutta ei ole löytänyt sille järkevää käyttöä. Niinpä voittoisa luomus seisoo tyhjillään ränsistyen. Ensimmäinen maailmannäyttely oli Sevillassa vuonna 1929 ja siltä ajalta on kuvassa oleva Plaza de Espana ja Espanjan upea paviljonki. joka toimii nykyään virastotalona. Ulkoa pääsimme sitä ihailemaan, hulppea on! 

Tänään aloitimme kävelykierroksemme Maria Louisan puistosta. Aikanaan hän oli kuninkaan vaimon sisko ja sai näin osakseen varallisuutta ja etuoikeuksia. Hän rakensi Sevillaan palatsin ja 34 hehtaarin puutarhan. Palatsin hän testamenttasi Sevillan yliopistolle ja puutarhan Sevillan kaupungille. Puisto on kaupungin keuhkot ja avoin oleskelu- ja virkistäytymispaikka sekä kaupunkilaisille että vierailijoille.

Sevillan sydän on mahtava katedraali - ja onneksi minullekin järjestyi sisäänpääsylippu. Se on maailman kolmanneksi suurin kirkko Vatikaanin Pietarinkirkon ja Lontoon St Paulin katedraalin jälkeen. Sevillan katedraalissa saa mennä naimisiin (ja kulkea pääovista) vain kolme sukua mm. kuninkaallinen suku ja Alban suku. Alban edesmennyt kreivitär oli maailman aatelisin ihminen, hänellä oli eniten arvonimiä maailmassa. Kun hän oli vierailulla Buckinghamin palatsissa Lontoossa, avasi kuningatar Elisabeth II hänelle oven, alempiarvoisempi kun oli. Edellisen kerran katedraalissa on vihitty Espanjan prinsessa Elena vuonna 1995. Tuokin avioliitto on sittemmin kariutunut.

 Fuengirola, Espanja

Laattoja, laattoja, laattoja...

Alhambra, Espanja

Retkiaamu alkoi kävelyllä bussipysäkille puoli seitsemän aikoihin. Fuengirolan San Rafaelin aukion läpi kävellessäni näin bussin perävalot ja aavistelin pahinta, vaikka etuajassa olinkin. Kymmenen minuuttia odoteltuani retkibussia aloitin puhelinrumban. Yksitoista puhelua retkimyyjälle, retkenjärjestäjälle ja kuljetusyhtiölle. Ja sain oppaankin kiinni, joka väitti minun olleen 20 minuuttia myöhässä, vaikka olin 10 minuuttia etuajassa. No siinä aamuvarhaisella ei paljoakaan auttanut väitellä kuka on oikeassa ja kuka väärässä, Alhambraan piti päästä. Otin taksin ja ajoin Malagaan - 41 euroa, kiitos - ja sain retkibussin kiinni. Opas edelleen sätti minua espanjalaisen äänekkäästi, vaikka näytin hänelle retkilippuni ja siinä olleen lähtöajan. Edelleenkin hän oli sitä mieltä että olin väärässä. 

Bussissa oli aikaa rauhoittua hässäkän jälkeen ja ihailla maalaismaisemia ja oliiviviljelmiä moottoritien varrella. Ensin piipahdus Granadassa, kävelyä vanhassa kaupungissa ja lounas. Sitten lähtö Alhambran palatsialueelle. Liput  olimme maksaneet etukäteen ja oppaan oli tarkoitus ne meille bussissa antaa. Kuitenkin vain pieni osa mukana olijoista sai lippunsa ja suurin osa, minä muitten joukossa, jäi ilman. Kun saavuimme Alhambraan, hävisi opas hakemaan lippujamme, puoleksitoista tunniksi. Siinä sitten ihmettelimme ja kun emme muuta voineet, odottelimme. Alueelle ei päässyt ilman ennakkoon ostettuja lippuja. Kun opas vihdoinkin saapui, oli hän tulostanut liput kaksipuoleisesti, joten 60 hengen porukkamme piti etsiä samalla paperilla oleva henkilö ja mennä hänen kanssaan lipuntarkistukseen. Sosiaalinen lotto osui kohdallani saksalaiseen Angieen, josta tuli hetkeksi uusi paras ystäväni. Käsikynkkää menimme sisäänkäynnille ja heti sen jälkeen erosimme. Ihmiset olivat vihaisia ja nekin, jotka olivat lippunsa bussissa saaneet, pääsivät vasta nyt sisään. Lipuissa on sisäänpääsyaika, eikä ennen sitä ole sisälle menemistä. Sana jonka kuulin useaan kertaan tuon päivän aikana oli `catastrophe`. Aikamme palatsialueella kutistui 1,5 tuntiin ja se myös harmitti ihmisiä - kiirettä täytyi pitää että kaiken olisi ehtinyt näkemään.

Pois lähtiessämme huomasimme bussissa, että yksi pariskunta puuttui. Opas oli jo tuossa vaiheessa hermorauniona. Tarjosin hänelle apuani ja lähdimme kävellen etsimään pariskuntaa palatsialueelta. Kävellessämme opas kertoi että tämä päivä on ollut ihan hirveä ja tämä oli hänen elämänsä kauhein retki. Ja sitten hän purskahti itkuun. Lohdutin häntä parhaani mukaan ja kerroin omat pahimmat mokani matkaoppaana. Totesin, että jos tämä on hänen uransa pahin päivä, on hän selvinnyt vähällä. Molemmat nauroimme ja ehkä hänen askeleensa oli nyt vähän kevyempi. Samalla kun me talsimme mäkeä ylös ja alas, oli pariskunta hurauttanut ohitsemme taksilla.

Kun palasimme bussille, kömpi sieltä aikuinen mies ulos ja sanoi että hänen pitää päästä pissalle. Koska vessat olivat kaukana parkkipaikalta, osoitti opas lähellä olevaa puskaa ja sanoi että tuolla voit käydä. Mies teki työtä käskettyä ja hetikohta pääsimme kotimatkalle.

Loppujen lopuksi opas myönsi minun olleen lähtöajan suhteen oikeassa ja maksoi taksimatkani.

Ja faktatietoa Alhambrasta löytyy vaikka Wikipediasta.