Kreetan keskiosa eli Rethymnonin lääni on mulle aika vierasta aluetta. Lähdin ajelemaan vuoristoon ja tutustumaan täkäläisiin kyliin ja maisemiin. Ajaminen tuntui aluksi suorittamiselta. Alkumatkasta en malttanut pysähdellä, kauemmas piti päästä. Ajoin ensin Peraman kylä läpi, sitten Melidonin kylään, tippukiviluolille. Kurvasin parkkipaikalle ja saman tien pois. Hieman ahtaanpaikankammoisena en sittenkään halunnut ahtaisiin, pimeisiin luoliin.
Tarve päästä pissalle ja saada juomista, pakottivat minut pysähtymään. Kohdalle osui pikkuruinen Agian kylä. Parkkeerasin auton kadulle ja menin lähimpään kafenioniin eli paikalliseen ukkokuppilaan. Kävin vessassa ja tilasin limpparia. Terassilla oli yksi tuoli vapaana ja sehän riitti. Istahdin kymmenen miekkosen seuraan. Minua tuijotettiin aivan avoimesti; aikamoinen outolintu taisin siellä olla. Jimmy aloitti keskustelun kanssani hyvällä englannilla. Kertoi viettävänsä kesän kotikylässään, on asunut jo vuosikymmenet Kanadassa. Ristimänimi on Dimitris, mutta Jimmy on maailmalla helpompi. Hän on kierrellyt maailman meriä ja työskennellyt 70:nessä maassa. Mukava rupatteluhetki.
Kävin kävelyllä Isossa kylässä, kuten paikalliset hautausmaatansa kutsuvat. Kaunis oli muovikukkineen, kaikkineen. Viereinen sähkötolppa toimitti ilmoitustaulun virkaa, johon kiinnitettiin kuolinilmoituksia. Tässä tolpassa oli päällekkäin kolmisenkymmentä A4-kokoista ilmoitusta. Näistä tolpista ihmiset saivat tiedon naapurinsa kuolemasta ja tietävät tulla hautajaisiin. Autolle kävellessäni vilkaisin suljettuun kauppaan ja yllätyksekseni siellä myytiin laskettelusuksia. Kauppa ei ole tainnut olla avoinna vuosikausiin. Kuulemma täällä vuoristossa on joskus ollut (1970-luvulla?) laskettelukeskuksia. Outoa.
Jatkoin road trippiä. Pysähtelin ihailemaan maisemia, tutkiskelemaan eklisakeja ja jalottelemaan pikkuteillä. Nuo pikkukirkot tienlaidassa muistuttavat elämän hauraudesta ja saavat hellittämään hieman kaasujalkaa. Omaiset pystyttävät niitä onnettomuuspaikoille läheistensä muistoksi ja siunaukseksi. Ja niitä on täällä maaseudun mutkaisilla vuoristoteillä paljon.
Garazon kylässä yritin mennä lounaalle, mutta yksikään ruokaravintola ei ollut auki siestan aikaan. No, ei se mitään. Käyn sitten vierailulla keramiikka- ja oliivimuseoissa. Tai niin luulin. Nekään eivät ole tainneet olla vuosikausiin auki, vaikka tienvarsiopasteet niin lupailivat. Lopulta kävin ostamassa supermarketista jäätelön ja istahdin kirkon pihalle syömään.
Anogeijan kylässäkään ei ollut tuuria lounaan kanssa. Tarjolla oli vain liharuokia. Kylässä oli kolme ravintolaa, ja kaikkien pihoissa oli lampaat paistumassa tulilla. Kiertelin kylässä ja nousin mäkeä ylös Grylios-museoon. Grylios oli itseoppinut kansantaiteilija ja teki uraa vanhoilla päivillään. Museolle päästyäni totesin taas kerran tulleeni perille vuosia myöhässä; museosta oli vain seinät jäljellä. Kävin muutamassa matkamuistomyymälässä katsomassa paikallisia kudontatöitä ja kuinka niitä tehtiin. Vanha rouva esitteli seinävaatteitaan, ja oli silminnähden pettynyt ja taisi hieman suutahtaakin, kun poistuin kaupasta mitään ostamatta.
Päätin lähteä kotiinpäin, Rethymnoniin. Valitsin kartalta eri reitin, niin näkisin uusia maisemia. Tupsahdin pieneen kylään, jonka nimeä en enää muista ja jota en löydä kartalta. Lähellä Sillasin kylää kuitenkin. Siellä söin lounaaksi kesäkurpitsapalleroita smetanan kera. Pieni annos, mutta niin rasvainen, että se jämähti heti vatsan pohjalle. Nälkä kuitenkin jäi.
Ravintolan vessassa tapasin sveitsiläisen naisen. Olin ohittanut hänet ja hänen poikaystävänsä pari kertaa reissuni aikana - minä siis autolla ja he fillareilla. Olimme samaan aikaan myös Garazon supermarketista ja nyt täällä lounaalla. Ihailin heidän kuntoaan, johon nainen totesi että ovat tottuneet Sveitsissä jyrkkiin mäkiin, joten tämä on ihan normaalia.
Anogeijassa näin suomalaispariskunnan pyöräilemässä. Olivat eksyksissä. Kuulin selvällä suomenkielellä, että ovat tästä kohtaa jo kaksi kertaa menneet ohi, nyt pitäisi tajuta kääntyä muualle. Sinnikkäitä hekin.
