Limassol-Agia Napa, Kypros

Lähdin ajelemaan Limassolista kohti kotia, Agia Napaa. Tarkoitus oli käydä katsomassa Tentan rauniot Kalavasosissa kotimatkan varrella. Mutta koska tuleva maanantai oli pyhäpäivä - Neitsyt Marian taivaaseen nousemisen päivä - oli raunioalue kiinni jo lauantaina. Päätin jatkaa matkaa pikkutietä, rannikkoa pitkin. Limassoliin olin kiiruhtanut moottoritietä ajaen. Heinäsirkalle pienet tiet ja hiljainen vauhti sopivat paremmin, auto kun alkaa täristä 100 kilometrin vauhdissa. Ja eihän mulla minnekään ollut kiirettä. 

Ensimmäinen pysähdys, vessa- ja virkistystauko, Marin kylässä, pienessä venepoukamassa. Satamassa oli pieni kahvila, jossa oli hyvin paikallinen tunnelma. Satamassa oli kalastajia ja veneen kunnostajia, vieressä hiekkaranta auringonottajineen.

Aina en ehtinyt pysähtyä kun jotain mielenkiintoista oli tien varrella. Esimerkiksi melonit jäivät ostamatta paikalliselta tuottajalta, kun huomasin kojun liian myöhään. Tämä veistos Agios Theodoraksessa sen sijaan huusi jo kaukaa pysähtymään. Sydämen sisällä oli hyvä paikka viivähtää hetki.

Maisemat olivat upeat: oikealla puolella turkoosina kimmeltävä meri ja vasemmalla puolelle viljelmät ja kaukana siintävät vuoret. Matkan varrelle sattui peltoja ja oliivipuulehtoja sekä kamelipuisto. Kamelit jätin väliin. 

Larnakaa lähestyessäni näky oli jotenkin epätodellinen. Lunta, vaahtoa, suolaa? Piti pysähtyä ja käydä tutkimassa asia. Suolajärvi. Kerran aiemmin olen nähnyt suolajärven, Utahissa, mutta ainoastaan junan ikkunasta. Nytkään en päässyt ihan rantaan suolaa maistelemaan, sen verran rämeistä oli maasto.

Ajelin hiljakseen hop on/hop off-turistibussin perässä. Huvitti; bussin perässä ajaessani saan myös kiertoajelun Larnakassa. Bussin kääntyessä keskustaan, lähdin kuitenkin toiseen suuntaan.

Kartan mukaan liikenneympyrässä toisesta liittymästä pois ja rannan suuntaiselle pikkutielle. Mutta, mutta. Piikkilanka-aita ja poliisikoju. Luulin eksyneeni Pohjois-Kyproksen turkkilaisen tasavallan rajalle. Läsnäoloni ei ketään onneksi kiinnostanut ja käänsin auton kojun edessä ja nokka takaisin kohti liikenneympyrää. Nyt ei ollut muuta mahdollisuutta kun suunnata moottoritielle ja sitä pitkin kotiin.

Illalla tarkastin kartasta minne olin matkallani harhautunut. En ollut Pohjois-Kyproksen rajalla vaan Iso-Britannian sotilastukikohdassa, Dekéleiassa.  Kyproksen itsenäistyttyä Iso-Britanniasta, kirjattiin itsenäistymissopimukseen, että Iso-Britannian haltuun jää kaksi tukikohtaa Kyproksella: Dekéleia ja Akrotiri. Siellä ne edelleen ovat, kuudenkymmenenkahden vuoden jälkeen.