Kata, Phuket, Thaimaa

Kotikulmilla

Asun Phuketissa  Katalla, Patak roadilla eli takatiellä. Tie on vilkas, liikennettä riittää ympäri vuorokauden. Aamulla ja illalla turistibussit kuljettavat reissaajia retkille ja takaisin hotelleillensa. Tie alkaa Karonin liikenneympyrästä ja jatkuu etelään ja aina saaren poikki länsirannikolle. Pituutta sillä on noin yhdeksän kilometriä. Asun talossa jossa alakerrassa on pesula ja pankki – molemmissa vierailen säännöllisesti. Naapureina minulla on australialainen Mike, joka viettää puolet vuodesta Phuketissa ja aina tässä samassa talossa. Toinen naapurini on thaimaalainen opiskelijapoika, jota harvemmin näen. Vuokraemäntämme Pam asuu naapuritalossa ja huolehtii tarpeistamme. Talomme loput neljä asuntoa ovat tyhjillään, pankin hallussa, turvallisuussyistä. Täällä on turvallista olla, meiltä vartioidaan 24/7. Onpa meillä oma vahtikoirakin, jo iäkäs ja hieman arka sekarotuinen hauva. Sen häntä alkaa heilumaan kun se näkee minut, välillä se käy pelokkaasti haistelemassa, mutta ei suostu paijattavaksi.

Talon edessä on pieni aukio. Aamuisin siihen tulevat aamiaismyyjät ja töihin matkaajat pysähtyvät ostamaan kookoslettuja tai nuudeleita mukaansa. Nuudeleiden kanssa on tarjolla kalapihvejä. Kun aamiaisaika on ohi, muuttuu aukio parkkipaikaksi. Neljän aikoihin nuori pariskunta, jonka vaimo on viimeisillään raskaana, avaa iltaravintolan. He laittavat grillin tulille, ja kanat ja kalat siihen paistumaan. Viiden aikoihin alkaa tarjoilu. Liha seuraksi on tarjolla perinteistä thaimaalaista papaijasalaattia, joka vaimo valmistaa jättikokoisessa morttelissa. Kun käyn ostamassa heiltä aterian, nauraa vaimo aina minulle ja sanoo ”only one chili, too spicy for you”. Ja totta; yhdelläkin chilillä salaatti on minulle tulinen. Turistit pysähtyvät heidän kojunsa eteen ja kuvaavat grillissä pyöriviä lihoja. Harva kuitenkaan jää syömään, suurin osa asiakkaista on paikallisia.

Toisin on naapurissa, tyttöbaarissa. Kaikki asiakkaat ovat länsimaalaisia miehiä. Usein iäkkäämpiä, hieman ylipainoisia, elämän kuluttamia.  Tytöt ovat tietenkin nuoria ja nättejä. Mukavia. Tervehdimme toisiamme ja usein vaihdamme muutaman sanan. He huomaavat aina, jos minulla on uudet hiukset tai jotain muuta uutta, aina he jaksavat ystävällisesti hymyillä ja kommentoida asiaa. Näen kuitenkin väsymyksen heidän kasvoillaan heidän viihdyttäessään asiakkaitaan – surullista. Haluaisin mennä istumaan iltaa heidän baariinsa, mutta tuntuu että tunkeudun väärälle alueelle. Heidän ja asiakkaitten välinen vuorovaikutus kiinnostaa. Täällä sinkkunaiselta menee helposti usko miehiin; ei noin toimita. Kuten muissakin palveluammateissa, kausi kestää viisi kuukautta ja sitten työntekijät palaavat – usein maaseudulle – perheittensä pariin. Naiset joutuvat jättämään lapsensa vanhempiensa hoiviin ja ikävöivät heitä kovasti. Mutta raha on täällä tiukassa ja jokainen ropo on tarpeen.

Kadun toisella puolella, talorykelmien takana, kohoaa vehreä kukkula. Korkeutta sillä on varmaankin parisataa metriä, onhan Phuketin korkein kohtakin vain reilut viisisataa metriä korkea. Sateen jälkeen kosteus tiivistyy ja pilvet laskeutuvat kukkulan huipun alapuolelle. Näkymä on kuin sademetsästä. Tosin Phuketin ainoa luonnonvarainen sademetsä sijaitsee Khao Phra Thaeo-kansallispuistossa, 30 kilometriä Katalta pohjoiseen. Kukkulan rinteellä kulkee vaelluspolku Big Buddhalle, Thaimaan suurimmalle istuvalle Buddha-patsaalle. Linnuntietä sinne on matkaa vain 1,6 kilometriä, kun taas autolla kilometrejä kertyy reilut kahdeksan. Ajotie on spiraalin muotoinen ja auton jarrut on syytä testata ennen alaslaskeutumista. Vaelluspolulla mennään välillä kohtisuoraan ylös, köysiä apuna käyttäen. Matkaan menee aikaa reilu tunti, kunnosta riippuen. Mutta päämäärän saavuttaminen palkitsee; huipulta on upeat näkymät Buddha-patsaan yli merelle, varsinkin jos saavut paikalle auringonlaskun aikaan.