Helsinki, Suomi

 

Usein minulle sanotaan, että olen rohkea. Ehkä niin, mutta peloton en ole. Istun Helsinki-Vantaan lentokentällä ja yksi etappi on nyt saavutettu; kotoa lentokentälle. Ennen matkaa hermoilen, onko mulla kaikki tarvittavat matkustusasiakirjat ja ovatko ne voimassa. Ja olenko varmasti ostanut lipun oikealle päivälle ja oikeaan kohteeseen. Yleensä kun on saanut lähtöselvityksen tehtyä, hellittää hieman. Tänään turvatarkastuksessa taas arpa osui kohdalleni; läppärini ja minut pyydettiin sivuun satunnaistarkastukseen. Koneestani otettiin pyyhkäisynäyte, kaikki hyvin, hyvää matkaa! 

Seuraavaksi koneeseen nousu ja siinäkin pitää pelätä, kelpaako lippuni (ja ennen sitä varmistus moneen kertaan, ettei lippuni vaan ole kadonnut!). No, tietenkin se kelpaa ja sitten katselemaan, keiden vieressä vietän seuraavat tunnit. Pahimpia pelkojani on joutua reilusti ylipainoisen/haisevan/juopuneet/persun tms. viereen. No, yleensä kanssamatkustajat ovat olleet varsin huomaamattomia, juttuseuraa heistä harvoin saa. Niin, ja sitten pitää vielä varmistaa lähtiessä että sähkökirjanlukulaitteessa on virtaa, niin nousut ja laskut sujuvat rennommin. Pitäähän sitä aina vähän pelätä myös nousuja ja laskuja.

Jatkolennolle ehtiminen ja vieraalla lentokentällä eksyminen ja harhailu huolestuttavat myös. Ja entäs sitten perillä: jos maahantuloviranomaiset ovatkin sitä mieltä, etten ole maahantulokelpoinen. Entäs sitten? Enkä edes uskalla julkaista tätä postausta, ennen kuin olen perillä. Eli siis jos luet tätä juttua, olen laskeutunut Amerikan ihmemaahan.