Dubrovnik, Kroatia

Kotitalon tarina

Asun Dubrovnikissa Lapadin kaupunginosassa, kilometri hotellialueelle ja vähän reilu vanhaan kaupunkiin. Talo, jossa asun, on pienen kujan varrella, kuin unohtuneena keskelle kerrostaloja. Todellisuudessa talo on ollut tässä pitkälle toistasataa vuotta ja kerrostalot ovat vallannet ympäristön. Tämä on alkujaan ollut maatalo ja sen ympärillä on ollut isot tilukset. Toisen maailmansodan jälkeen kun kommunistinen Jugoslavia perustettiin, maat sosialisoitiin ja omistus siirtyi valtiolle. Maanviljelijälle jäi ainoastaan talo, kaikki muu omaisuus siirtyi korvauksetta "kansalle".

Talossa on vanha ja uusi osa, asun uudessa. Vanhan osan rakensi Josip, joka vaurastui työskentelemällä Amerikassa vuosikymmenen ajan 1800-luvun loppupuolella. Hänen pojanpojanpoikansa rakensi uuden osan 2000-luvulla. Valtion byrokratia on täälläkin läsnä: koska alkuperäisessä pihapiirissä on ollut noin kolme metriä korkea muuri, piti se nyt myös rakentaa. Vanha muuri oli komea kivimuuri, mutta nyt paikalle kelpasi ruma betonimuuri. Harmillisesti muuri jakaa nyt tontin kahtia ja puolet tontista on tyhjää, villiintynyttä tilaa. Hintaa muurille oli tullut 30 000 markaa eli nykyrahassa noin 25 000 euroa. Tuolloin Kroatiassa oli oma valuutta, kuna, mutta Saksan markkaa käytettiin hinnoitteluvaluuttana. Euro tuli täällä käyttöön vuonna 2023.

Uuden talon paikalla oli aiemmin myllyjä, isoja tynnyreitä ja valtavia kivisiä säilytysastioita. Myllyt murskasivat oliiveja, viinirypäleitä ja viljaa. Jäljelle on jäänyt yksi iso säilytysastia, ammeen kokoinen sekä vanhan kaivon kiviosa. Ja tietenkin ne molemmat on rakennettu yhdestä kivestä. Tätä samaa paikallista kalkkikiveä on käytetty mm. vanhankaupungin muureissa ja rakennuksissa.  Vanhan maatilan varaston paikalla on nyt autotalli ja meidän parkkipaikallamme on aikoinaan ollut tykkipatteristo, joka suojeli asukkaita mahdollisilta vihollisilta.

Omistajaperhe asuu yläkerrassa ja alakerrassa on kolme pientä kaksiota. Yhdessä asui perheen isoisä, joka menehtyi kolme vuotta sitten. Asunto odottaa remonttia, nyt seiniltä rappaukset rapisevat ja lattia alkaa murentua. Kaksi muuta asuntoa toimivat nyt meidän opaskämppinä. Minun kotini avautuu etupihalle, jossa on pieni hyötypuutarha. Siellä kasvaa sitruuna- ja viikunapuita sekä tomaatteja. Betonialustalla vilistää salamantereita ja perheen koira, Misha, käy välillä ilahduttamassa minua. Takapihalla, minne toinen opaskämppä avautuu, on appelsiinipuita ja ainakin seitsemän puolivilliä kilpikonnaa. 

Aamuaurinko nousee seitsemän aikoihin Srđ-vuoren takaa. Tänään ilma täyttyy savusumusta. Bosnia ja Hertsegovinan puolella vuorella on useita maastopaloja. Dubrovnikin alueella niiltä on tänä kesän onneksi vältytty. Iltaisin istun sohvalla ja katselen vuorta ja kerrostalojen kauniita punasavitiilisiä kattoja. Dubrovnikin perinteiset kattotiilet, niin kutsutut kupe-kanalice, valmistettiin vuosisatojen ajan Kuparin kylässä Dubrovnikin lähellä.

Joka ilta kahdeksan aikoihin, harmaa-valkoinen kissa kiipeää kolmikerroksisen talon katolle. Se kulkee talon päästä päähän, jää hetkeksi makoilemaa katolle ja häviää sitten omille teilleen.

P.S. Tiesitkö, että kroatialaiset kutsuvat sudenkorentoa keijukaisen pikkuhevoseksi?

Korčula, Kroatia

Korčulan saarikierros

On mukavaa saada vieraita Suomesta. Se rikkoo arkista rytmiä ja silloin katselee ympäristöä muitten näkökulmasta. On myös antoisaa tutustua paikkoihin yhdessä, yksin kokee asiat ja paikat ihan eri tavalla. Ja tietysti pidemmillä automatkoilla helpottaa kun on useampi kuski.

Aamulla suuntasimme Orebić'in satamaan, josta lautta lähtee Korčulan saarelle ja Korčulan kaupunkiin. Varauduimme jonottamaan lautalle, onhan nyt vilkkain sesonkiaika. Olimme satamassa kello 9.59, tie oli tyhjä ja ajoimme suoraan lauttaaan. Jipiiii! Paikallisten peloittamista pitkistä jonoista ei ollut tietoakaan. Auto lauttaan, rampit ylös ja lautta kohti Korčulaa. Lautta irtosi satamasta, kääntyi keskellä lahtea ympäri ja rantautui Korčulan satamaan. Kauaa siinä ei mennyt.

Auto parkkiin vanhan kaupungin kupeeseen ja aamiaiselle. Korčulan vanha kaupunki on pieni ja suloinen. Pääkatu on kukkulan huipulla ja kapeat sivukujat johtavat alas rantaan. Kiertelyä ja ihastelua vanhassa kaupungissa muitten turistien seassa. Täälläkään ei enää paikallisia juuri asu, kuten ei muissakaan suosituitten kohteitten vanhoissa kaupungeissa ja keskustoissa. Asunnoista on tullut turistien majapaikkoja. Turisteja en niinkään moiti. Paikallisten päättäjien tulisi pitää huolta asukkaistaan niin, ettei turismi pilaa paikkoja ja paikallisten arkea.

Ennen kuin matka jatkuu, täytyy maksaa parkkimaksu. 60 euroa! Pieni järkytys ja nopea hyväksyntä - se on mitä on. Puomi ei kuitenkaan nouse, emme pääse ulos. Virkailija tulee ja sanoo, ettemme ole maksaneet parkkimaksua. Ei kun uudelleen automaatille ja selvittämään aiempaa kuittiamme. Selviää, että kahdeksan euron parkkimaksu on todellakin maksamatta. 60 euron maksu on hylätty ja virheellinen. Huh huojennusta!

Saarella on pituutta noin 50 kilometriä. Lähdemme ajamaan Pupunatin kautta saaren pohjoisosaan. Korčulassa on paljon pieniä viinitarhoja ja Pupunat on saanut nimensä viininlehdestä. Pupunatin keskustassa on kirkko - tietenkin - ja Michelin suosittelema Konoba Mate-ravintola. Vielä ei ollut meillä lounasaika, joten jatkoimme matkaa eteenpäin.

Ohitamme laajan maastopaloalueen. Puiden rungot ovat hiillostuneet aivan mustiksi. Visuaalisesti maisema näyttää hienolta mutta todellisuudessa tuhot ovat karseat. Palo riehui täällä heinäkuussa ja sammutustöissä oli kaikki Dubrovnikin ja lähikuntien sammutuskalusto. Onneksi kukaan ei menettänyt kotiansa eikä henkeään. Pieniä sponttaanisti syttyviä paloja täällä on useita; onneksi monet niistä myös sammuvat sponttaanisti.

Vela Lukaan tulessamme meillä on jo nälkä. Lounastauko satamaravintolassa ja sen jälkeen pieni kävely uneliaassa kaupungissa. Lämmintä on noin 35 °C, joten en ihmettele että ihmiset pysyttelevät sisällä. Rantapromenadilla on satoja hienoja mosaiikkilaattoja. Vanhimmat ovat vuodelta 1968, jolloin Luka Mozaika-projekti sai alkunsa. Aluksi taiteilijat tekivät mosaiikkeja, sitten koululaiset ja nykyään turistitkin pääsevät osallistumaan projektiin. 

Käymme tankkaamassa ja lähdemme etsimään uimarantaa. Pysähdymme Blatossa ja käymme ostamassa jäätelöt. Kävelemme kylän raittia ja istahdamme puistoon syömään jätskit. Jatkamme pieniä, kapeita, mutkikkaita, ylös ja alas meneviä teitä ja toivomme ettei ketään tule vastaan. Ja ettei tien - tai sen tapainen - johda umpikujaan. 

Suuntamme länsirannikolle ja pidämme uimatauon Prizbassa. Tai osa pitää vain tauon. Rannat täälläkin ovat pikkukivirantoja ja veteen on ikävää mennä ilman uimakenkiä. Kivet ovat terväviä, inhoan näitä rantoja. Mutta vesi on lämmintä.

Ajamme maaseutumaisemissa Smokvican ja Čaran kylien ohi. Viinitarhat ja oliivilehdot täyttävät laakson. Nousemme näköalapaikalle ja pysähdymme ihailemaan kaunista ja vehreää saarta Adrianmerellä. Jätämme jäähyväiset Korčulalle, suuntaamme satamaan ja lautalla Orebic'in kautta kohti Dubrovnikiä. 

Korčula vanha kaupunki.

Pupunat ja ravintola Konoba Mate.

Maastopaloalue.

Vela Lukan mosaiikit rantapromenadilla.

Blaton bussiasema.

Prizban uimaranta.

Korčulan saari.

Cavtat, Kroatia

Cavtat, kylä jossa aika pysähtyy

Autolla ei pääse kylälle vaan auto tulee jättää isolle parkkipaikalle kylän laidalle. Ensinäkymä on karu ja kuuma asfaltti. Kun kävelee parkkipaikan läpi, alkaa kaunis rantareitti havupuiden varjossa. Tänään on kuuma, taas, +33°C. Pitkästä aikaa käy vilvoittava tuuli, mahtavaa! Myös meri virkistää. Täällä ei ole hiekkarantoja. Ihmiset ovat vallanneet kallioita ja lahden poukamia rantapäivän viettoon. Myös rantapetejä on saatavilla seitsemän euron hintaan, Copacabanan rannalla pedista saisit pulittaa 80 euroa.

Kun rantareitti loppuu, alkaa kylän rantabulevardi. Sen varrella on kahviloita ja ravintoloita, muutamia kauppoja ja kirkkoja. Piipahdettiin Franjevački samostan -kirkossa. Siellä voi rukoilla Pyhä Antonius Padovalaista auttamaan kadonneen tavaran löytämisessä tai vaikeuksissa olevien puolesta. En rukoillut.

Satamassa on toinen toistaan upeampia jahteja ja veneitä. Täältä kulkevat myös vesitaksit Dubrovnikiin. Syön rantaravintolassa parhaimman aterian aikoihin: grillattua meriahventa grillattujen vihannesten kera. Tarjoilija tulee pöytämme päättyyn ja ruotii kalan minulle valmiiksi. Kalan päälle hän lorauttaa ihanaa oliiviöljy-paprika-valkosipulikastiketta. Tunnen itseni hemmotelluksi. Kun saan lautasen eteeni, viereeni istahtaa kissa. Se ei liikahdakaan, vaikka jätän se huomiotta. Lopulta hellyn ja annan sille viimeiset kalan rippeet lautaseltani. Tyytyväisenä se nuolee viiksensä ja siirtyy seuraavaan pöytään.

Dubrovnik, Kroatia

Tänään pekarasta tarttui matkaan pinaatti- ja kirsikkapiirakat.

Mišha pääsi aamulla yllättämään minut, kun olin poistumasss kotoa. Aina kun se tulee huomaamatta, tiedän sen olevan karkuteillä. Mikäli se tulee luvan kanssa, iloitsee se näkemisestäni haukkuen ja hyppien. Mišha on ovela bichon frisé -pentu. Kohta jo Mišhan emäntä - ja minun vuokraemäntäni - Anamarija, ryntää ulos. Pahoittelee. Ei minua haittaa. Mišha on suloinen ja pehmeä pikkupirulainen.

Jäämme Anamarijan kanssa juttelemaan niitä näitä. Pian keskustelu ajautuu Kroatian itsenäisyyssotaan ja Jugoslavian aikaan. Anamarija kertoo olleensa 18-vuotias sodan alettua. Hänelle, ja varmasti kaikille muillekin osallisille, sota on jättänyt syvät traumat; aivan kuin se olisi ollut eilen. Asumme sairaalan lähellä ja sinne ambulanssihelikopteri vie päivittäin potilaita. Tämä - ja ohilentävät lentokoneet -  laukaisee Anamarijan trauman; joka päivä hän kokee sodan kauhut uudelleen. Kun hän kertoo kokemastaan, meille kummallekin tulee kylmät väreet. Hän sanoo tuskin koskaan pääsevänsä turvattomuuden tunteesta, jonka sota häneen jätti.

Tällä viikolla meillä on vuoron vaihto. Yksi kollega palaa kesälomaltaan Dubrovnikiin ja toinen lähtee kesälomalle. Minä jään tänne. Tosin päästän kollegan kotiinsa (jossa nyt siis asun)  ja muutan viereiseen asuntoon. Onpahan jotain vaihtelua minullekin. Joudun jättämään jäähyväiset kahdeksalle kilpikonnalle, jotka asustavat takapihan puutarhassa appelsiinipuiden katveessa. Uusi terassini on etupihalle, jossa on Anamarijan vihannestarha ja viikunapuut.

Pekara oli ensimmäinen kroatian sana, jonka opin. Nykyäänkin kun puhun leipomosta - suomeksi tai englanniksi - käytän sanaa pekara. Täällä on baarikahviloita, barcafe, jotka ovat päivällä kahviloita ja illalla baareja. Mitään kahvileipää siellä ei kuitenkaan ole tarjolla, joten on ihan ok käydä ostamasta pekarasta piirakka tms. ja mennä baarikahvilaan kahville ostoksensa kanssa. Ihana tapa; kaikki hyötyvät.

Mostar, Bosnia ja Hertsegovina

Uimahyppyjä ja graffiteja

Lauantai on Mostar-päivä. Onneksi tällä kertaa minulla oli pieni ryhmä mukana, kaupunkiin odotettiin väentungosta ja sillan sulkemista. Mostarissa on yleensäkin tungosta mutta tänä viikonloppuna täällä on myös  nuorisoleiri sekä juomayhtiö Red Bullin vuotuinen hyppykilpailu. Kilpailu on nyt 11:ttä kertaa, kun taas kaupungin oma hyppykilpailu järjestettiin tänä vuonna 450:ttä kertaa. Hypyt hypätään Mostarin kivisillalta, joka on kaupungin maamerkki. Pudotusta Neretvajokeen on 24 metriä mutta Red Bull on rakentanut sillalle viisi metriä korkean hyppytornin, joten siitä matkaa jokeen tulee 29 metriä. Koska Neretvajoki saa alkunsa korkealta vuoristosta, on vesi läpi vuoden noin 12-asteista

Olin melkein pettynyt kun väkeä oli liikkeellä niin vähän - ehkä tähtäsivät paikalle vasta myöhään iltapäivällä, jolloin kisa alkaa. Siltakin suljettiin vasta vierailumme jälkeen. Opastuksen jälkeen mulla on vapaa-aikaa 2,5 tuntia. Yleensä käyn leipomosta jotain suolaista - piirasta, bagelia tai burekia - ja menen kahvilaan nauttimaan ne kuuman kahvin kera. Teen myös ruokaostoksia täällä, ruoka on melkein puolet halvempaa luon Dubrovnikissa. 

Viihdyn paremmin varsinaisen keskustan alueella kuin historiallisella basaarialueella. Täällä pääsee paikalliseen tunnelmaan ja täällä saa olla rauhassa asiakkailta. Tänään bongailen graffiteja, niitä löytyi mukavasti. Matkalla bussille ostin lasillisen mehua pikkutytöltä, joka myi sitä pienellä kujalla kotitalonsa edessä. Ilahduimme molemmat kaupoista. Mulla alkoi jo ollakin jano, olihan Mostarissa lämpöä +43 °C.

Dubrovnik, Kroatia

Vapaapäivän iloja

Vihdoinkin, kuukauden täällä olemisen jälkeen, pääsin käymään kauppahallissa. Kauppahalli - tai eihän se halli ole - on enemmänkin katettu tori ihan paraatipaikalla Gruzin satama-altaan laidalla. Tänään täällä ei kalakauppiaat olleet paikalla, ovat yleensä perjantaisin. Myös Adrianmeri on ylikalastettu, eikä kalastajilla mene täällä hyvin. Vihannesmyyjillä on pienet pöydät ja pienet valikoimat. Kaikki näyttää mukavan kotikutoiselta. Hintoja en erityisemmin katsellut. Tiedän, että ne ovat kovat, ostin siitä huolimatta kaiken mitä tarvitsin. Korianteri on tuote, jota ei Välimeren maissa näy, eikä näy täälläkään. Sen sijaan ostin pari nippua persiljaa. Ostin testattavaksi pinaatin tapaista lehtivihannesta, jonka paikallinen nimi ei kerronut minulle mitään. Kotimatkalla, ennen paria sataa rappusta, kävin kahvilla cafe Amicissa, josta on tullut (sijaintinsa vuoksi) suosikkikahvilani.

Nyt cafe Amici sai vahvan kilpailijan. Vanhan kaupungin ulkopuolella on iiiiiihana cafe KAWA. Kun astuin sisään, tuntui kuin olisin saapunut Berliiniin tai Brooklyniin. Tällaista paikkaa olen täältä etsinyt; rentoa ja hieman boheemia. Nyt sen löysin. KAWAsta tuli kertaheitolla uusi suosikkini.

Aloitin kroatian kielen opiskelut Zagrebin yliopistossa. Alku on työlästä ja puhumisen aloittaminen pelottavaa. Tänään kuitenkin rohkaisin itseni ja ostin bussiliput kioskista kroatiaksi: Dobro jutro, mogu li dobiti, dvije autobusne karte. Hvala!

Lokrum, Kroatia

Lokrum - Game of Thronesia ja riikinkukkoja

Kuumana päivänä lyhyt, noin 15 minuutin merimatka Lokrumin saarelle  yllättävän väljässä veneessä tuntui rentouttavalta, rauhalliselta ja vilvoittavalta vanhan kaupungin tungoksen ja kuumuuden jälkeen. Dubrovnikin vanha kaupunki on parhaimmillaan mereltä katsottuna. Kaupungin muurit näyttävät jykeviltä ja siltä, ettei niitä kaada mikään. No, ei aivan kaatanut mutta Kroatian itsenäisyyssodan aikana, vuosina 1992-1993 tehdyt pommitukset vaurioittivat pahoin sekä muureja että vanhaa kaupunkia. Sodan jälkeen vanha kaupunki kunnostettiin ja sitä pidetään yhtenä maailman onnistuneimmista restaurointihankkeista.

Kaupungin suojeluspyhimys Sveti Vlaho turvasi merimatkaamme Lokrumin saarelle. Virallisesti Lokrum on metsäkasvillisuuden erityisluonnonsuojelualue, ja koko saari on suojeltu. 30 euron lauttalippuun sisältyi matkojen lisäksi luonnonsuojelumaksu, jonka tuotoilla ylläpidetään saarta ja huolehditaan mm. saarella asuvista riikinkukoista. Tavallisten uimarantojen lisäksi saarella on nudistiranta (en käynyt) sekä suolavesiallas eli Kuollutmeri. Allas on yhteydessä Adrianmereen maanalaisten halkeamien kautta, joten vesi vaihtuu jatkuvasti. 

Kukkulalla kohoaa pyöreä linnoitus, Fort Royal. Matkaa sinne olisi ollut jyrkkää nousua noin 20 minuuttia. Pääsin puoliväliin ja päätin istahtaa kalliolle syömään eväitä ja ihailemaan riikinkukkoja. Sitten palasin portaita alas ja upeat maisemat vanhaan kaupunkiin jäivät minulta tästä perspektiivistä näkemättä.

Oma suosikkipaikkani saarella oli vanha luostarialue - tai pikeemminkin sen rauniot. Benediktiiniläismunkit perustivat luostarin saarelle vuonna 1023, siis yli tuhat vuotta sitten. Aika huikeaa! Luostarissa ja sen ympäristössä on kuvattu fantasiasarja Game of Thronesin kuvauksia. Luostarissa on näyttely aiheesta ja sinne on jätetty kuvauksissa käytetty rautavaltaistuin. Siihen sarjan fanit sitten jonottivat ja nappasivat selfiet istumassa valtaistuimella hallitsijan tavoin. 

Ymmärrän, että Game of Thrones tuo saarelle paljon faneja ja vierailijoita, mutta ehkä saari pärjäisi ilman heitäkin. Mieluummin olisin nauttinut luostarin autenttisesta ilmapiiristä ilman fantasiahömppää. Olen buumeri.

Ston, Kroatia

Muurikävelyä Stonin kaupungissa

Stonin keskiaikainen linnoituskaupunki yllätti minut viehättävyydellään. Vanha kaupunki on kaunis ja siisti. Kävelykadut, portaat, muurit, suola-altaat ja kanavat tekivät kaupungista monipuolisen ja kiinnostavan. Ston on täynnä historiaa ja tarinoita. Maailman toiseksi pisin (?) muuri - Kiinan muurin jälkeen (yllätys, yllätys) - kulkee Stonista Mali Stoniin eli pikku-Stoniin. Alkujaan muurilla on ollut pituutta 7,5 kilometriä, mutta muuri on osittain sortunut ja nyt pituutta on jäljellä 5,5 kilometriä. 

Vuosittain muurilla juostaan Ston wall Marathon, joka on oikeastaan vain puolikas maraton, 21,1 km. Juoksureitti kulkee muurien lisäksi myös vuoristoisessa maastossa. Kävin juoksun sijaan muurikävelyllä. Sen verran että voin sanoa käyneeni. Oli kuuma päivä, aurinko porotti täydeltä taivaalta. Muurille pääsy oli pelkkää nousua ja portaita portaiden perään. Mutta upeat näkymät yli kaupungin ja suola-altaiden maksoivat vaivan.

Tämän lisäksi kaupunkia ympäröi toinen muuri, jonka tehtävänä oli keskiajalla suojella Stonin arvokkaita suola-altaita, ei itse kaupunkia. Suolalla käytiin kauppaa ja hintaa suolakilolla on ollut enimmillään päiväpalkan verran. Suolaa kutsutaanikin valkoiseksi kullaksi. Edelleen Stonissa myydään siellä kuivattua merisuolaa 2-4 euron kilohintaan. Parempaa versiota, Fleur de Sel (suolakukka), myydään noin 160 euron kilohintaan. En ostanut.

Lippikseni ja erityisesti siinä oleva punainen tähti provosoivat paikallisia vanhoja isäntiä. En ollut juurikaan ajatellut asiaa aiemmin, eikä lippikseenni liittynut mitään erityistä sanomaa. Vasta kun kaksi miestä nimitti minua vihaisesti kommunistiksi, ymmärsin että lippiksellä on täällä ihan eri merkitys kuin jossain muualla. Punainen tähti on ollut kommunistisen Jugoslavian kansanarmeijan tunnus ja ymmärrettävästi se voi herättää tunteita vanhemmissa ihmisissä. Toisaalta punainen tähti voidaan nähdä myös antifasismin symbolina. Niin tai näin, laitoin lippiksen reppuuni ja annoin auringon paistaa kasvoilleni.

 

Bosnia ja Hertsegovina

Mostar ja Trebinje

Viikonloppu oli pyhitetty Bosnia ja Hertsegovinalle. Lauantaina olin asiakkaiden kanssa Mostarissa ja sunnuntaina käytiin kollegan kanssa Trebinjessä lounaalla ja kaupoilla. Välissä kävin nukkumassa kotona  Dubrovnikissa.

Mostarissa oli hautovan kuuma, 37°C. Onneksi tuli hetken aikaa vettä taivaalta, joka ehkä hieman viilensi ilmaa. Mostarin jo muutenkin liukkaat mukulakivikadut muuttuivat sateen myötä suorastaan liukumiinoiksi. Kivet ovat nyrkin kokoisia ja koholla tien pinnasta. Paikallinen tuttuni sanoo, että täällä saa hyvän jalkahieronnan. Basaarialue oli yllättävän rauhallinen ihmismäärään nähden. Ei kuulunut musiikkia, eikä kukaan huudellut kuten yleensä. Vain yhdestä ravintolasta kantautui surumielistä musiikkia. Selvisi, että lauantaina oli Bosnian sodan Srebrenican kansanmurhan muistopäivä ja sitä kunnioitettiin hiljaisuudella. Muistotilaisuuksia oli erityisesti Bosnia ja Hertsegovinan itäisillä eli bosniakkialueilla. Myös Kroatiassa asia huomioitiin ja siitä uutisoitiin. 

Sunnuntailounas Trebinjessä supistui kahteen leipäpalaan. Tilasin vanhan kaupungin ravintolasta papugulassin ja kysyin tarjoilijalta että onhan se kasviskeitto. Joo, on se. Tarjoilija vielä varmisti etten halua makkaragulassia. Ei, en halua. Keitossa ei ollut makkaroita, ei, mutta kasvisgulassissa oli lihapaloja. Syömättä jäi. Kasvisruoka oli tarjoilijalle näköjään eri asia kuin minulle. Onneksi sain kaverilta leivänpäälle maukasta paprikasta tehtyä ajvar-tahnaa. 

Otin vahingon takaisin Grk-jäätelöbaarissa. Iso terassi oli täynnä perheitä ja kaveriporukoita, jouduimme hetken odottamaan pöydän vapautumista. Lista oli serbiaksi, joten vähän lottoiluksi meni. Sain kirsikkajäätelöä persikoiden kera. Kaksi palloa, 5 Bosnia ja Hertsegovinan markaa eli noin 2,50 euroa. Olin onnellinen.

Kaikki kuvat ovat Trebinjestä, Bosnia ja Hertsegovinasta.

Ja ei, en joutunut maksamaan yhdeksän markan (4,5 e) papugulassia.

Kotor, Montenegro

Katamaraanilla Kotoriin

Piipahdettiin kollegan kanssa Kotorissa, Montenegrossa. Kolmen tunnin lauttamatkalla lepoa, höpöttämista ja vähän työntekoa. Koska työmatka. Tämä on helppo tapa matkustaa naapurimaahan. Varsinkin nyt kesälomien aikaan maarajat ovat ihan tukossa. Mm. monet albanialaiset työskentelevät keski-Euroopassa ja palaavat lomillaan Kroatian ja Montenegron kautta kotiin Albaniaan. Viime viikolla suomalaiset matkaajat kertoivat jonottaneensa rajalla kuusi tuntia, toinen autollinen yhdeksän tuntia. Pisimmillään jono on ollut yli 20 tuntia ja grillit olivat olleet kuumina tien varrella - albaanit osaavat jonoihin varautua. Rajatarkastuksia hidastavat vielä albaanien tavaraa täynnä olevat autot, jotka tietenkin tarkistetaan hartaudella.

Kotorissa teimme opastetun kävelykierroksen vanhassa kaupungissa, 45 mns. Pitempään ei olisi jaksanut, oli sen verran kuuma ja liikaa isoja ryhmiä. Rohkaisen ihmisiä matkustamaan ja tutustumaan uusiin paikkoihin ja kulttuureihin. Samalla toivon paikallishallinnoilta kovempia otteita liikaturismin hillitsemiseen esimerkiksi matkustajamääriä rajoittamalla tai kunnollisilla matkustajaveroilla. Sekä tietenkin omistaan pitäisi pitää huolta; turistit eivät saisi häiritä paikallisten asukkaiden arkea. Mutta valitettavasti raha edellä usein mennään.

Kävelimme kissapuiston läpi ostarille. Matka hieman hidastui, pitihän suloisia kissanpentuja ihailla ja vähän leikittää. Oli lohdullista nähdä eläinlääkärin vapaaehtoistyönään lääkitsevän kissoja. Toivottavasti kissoille löytyy rakastavat kodit.

Ostarilla oli ihanan viileää! Oli jo nälkä, lounaaksi pastaa ja kollegalle pannukakkuja. Matkalla satamaan vielä jäätelöä jälkiruuaksi. Näillä jaksaa merimatkan takaisin kotiin Dubrovnikiin.

Elafitisaaret, Kroatia

Koločep - Sipan - Lopud

Rauhallinen aamu ja kymmeneksi satamaan. Ennen satamaa oli laskeuduttavana x+1 askelmaa rappuja. Ja kotimatkalla sitten sama ylöspäin. Gruzin satamassa M/S Regina Marisin henkilökunta toivotti iloisesti tervetulleeksi laivaan. Lippua pyysivät, ei ollut. Sanoin olevani matkatoimiston edustaja ja heidän ilmeensä kirkastuivat: aaah, sinä olet se kasvissyöjä! Ilmeisesti olen harvinaisuus täällä lihansyöjien mekassa. (Meriretkeen siis kuuluu lounas, joka mulle oli tilattu etukäteen. Ei ollut kummonen.) Tänään seilataan kolmelle saarelle Dubrovnikin edustalla. Saaret kuuluvat Elafitin 13:n saaren ryhmään ja nämä kolme saarta ovat ainoa asutut.

Koločepin saarella ei ole autoteitä. Asukkaita on 230 henkilöä. Tunnin tauon aikana kävin reippailemassa St Nikolan kappelilla ja hautausmaalla. Kappeli on tiettävästi rakennettu 1000-luvulla ja 1200-luvulla se on ollut osa paikallista luostaria. Suloinen on.

Veikkaan, että saarella on enemmän vainajia kuin eläviä. Kysyin asiaa tekoälyltä ja näin se vastasi: Oma paras arvio on, että Koločepin saarelle on historian aikana haudattu yhteensä noin 3 000–5 000 ihmistä.

Sipanin saari oli saarista tylsin. Vaikka tauko oli vain tunnin mittainen, ei sitä meinannut saada kulumaan. Vesi oli kristallin kirkasta ja pohjassa majaili merisiilejä runsain mitoin.

Kolme tuntia Lopudin saarella, tuntui pitkältä ajalta. Täällä voi mennä hiekkarannalle, istua terassilla kahvilla tai drinkillä, vierailla kirkoissa... Onhan siellä myös upea kasvitieteellinen puutarha. Lähdin nousemaan kiviportaita saaren keskiosaan ja siellä St Lukan kirkolle. Luulin pääseväni kirkkoon mutta puolen tunnin kapuamisen jälkeen huipulla odotti pelkät rauniot. Onneksi siellä oli varjoisalla seinustalla penkki, jolle pistin pitkäkseni. Otin tirsat vilvoittavassa tuulessa.

Nämä pienet saaret ovat niin kauniita ja niiiiin tylsiä! Ja täällä Kroatiassa tietenkin myös kalliita. Tuskin tarvitsee toista kertaa tänne tulla. Mutta jos joku meriretkeä miettii, kyllä tänne kerran elämässä voi tulla.

P.S. Retkessä ja saarissa ei ole mitään vikaa. Minä olen huono retkeilijä.

Dubrovnik, Kroatia

Vanha kaupunki l. Stari Grad

Ostin Dubrovnik-passin, 40 euroa. Sillä pääsin bussilla vanhaan kaupunkiin ja takaisin kotiin, vanhan kaupungin museoihin sekä kävelemään muurille. Passin voi hankkia myös kolmeksi tai viideksi päiväksi, minun passini oli voimassa vuorokauden. Pääsylippu pelkästään muurikävelylle maksoi 40 euroa, joten nyt sain bussimatkat ja museokäynnit kaupan päälle. Katsoin kaupungin sivuilta vanhan kaupungin reaaliaikaisen vierailijamäärän: 5 400. Luku vaikuttaa suurelta, mutta kummasti porukka hajaantui muurien ympäröimään vanhaan kaupunkiin. Vierailijamäärä on periaatteessa rajattu kerrallaan 8 000 henkilöön, siis periaatteessa. Vilkkaimpina päivä vierailijoita on ollut 10 000, huh huh! Ja osa on jäänyt porttien ulkopuolelle jonottamaan vuoroaan.

Vanhan kaupungin museot ovat suht pieniä, niissä on helppoa pyörähtää. Aloitin Apteekkimuseosta, sitten Rehtorin eli kaupunginjohtajan palatsiin, sieltä Merimuseoon ja lopuksi Marin Drżić'n kotimuseoon. Marinia on näytelmäkirjailijana verrattu William Shakespeareen. Vaikka hän eli 1600-luvulla, esitetään hänen näytelmiä edelleenkin Kroatiassa.

Merimuseon sisäänkäynnin vierestä pääsin muurille. Kävelin sieltä muuria pitkin takaisin pääportille eli Pile-portille. Näin tuli puolet 1940 metristä käveltyä. Keskiaikaiset kaupunkimuurit kohoavat jopa 25 metriin, näkymät punatiilisten kattojen yli kaupunkiin ja Adrianmerelle olivat upeat! Olisi voinut 40 euroa huonomminkin käyttää.

Apteekkimuseon pylväskäytävä ja keskuspiha.

Rehtorin museon arkku monimutkaisine lukitussysteemeineen.

Merimuseo.

Marin Držić-museo.

Mostar, Bosnia-Hertsegovina

Mostar ja Stari Most

+37 °C oli aika lämmintä, muttei niin lämmintä kun luvattiin - onneksi. Sisämaassa on selkeästi kuumempaa kuin rannikolla, ja täällä lämpötila voi kohota jopa 43 °C:een. Kroatiasta Bosnia-Hertsegovinaan siirtyminen muistutti aikoinaan Suomesta Venäjälle siirtymistä; maisema muuttui ja tuntui kuin vuosikymmenkin olisi muuttunut. Mostarissa näkyy ottomaanien eli turkkilaisten vaikutus, kun Kroatiassa näkyy enemmänkin Venetsian eli Italian vaikutus. Täällä rytmi on verkkaisempaa, ei ole kiire minnekään. Kahvit juodaan kaikessa rauhassa ystävien kanssa kuulumisia vaihtaen, Kroatiassa hörpätään espresso seisten. 

Koska raja on Euroopan ulkoraja, tarkistettiin meidän passit ja niihin iskettiin leimat. Onneksi matkassamme kaikki olivat EU-kansalaisia, ei tarvinnut kasvokuvia ottaa. 

Rajan myötä myös valuutta vaihtui. BAM eli Bosnia ja Hertsegovinan vaihdettava markka on sidottu euroon ja 1 € = 1,96 BAM. Tosin BAMeja ei Mostarissa tarvinnut, eurot ja kortit kävit maksuvälineinä. Hyvän lounaan sai kymmenellä eurolla, ja kahvin eurolla. 

Basaarissa näkyi kerjäläisiä ja pitkäkyntisiäkin sai varoa. Köyhyys näkyy katukuvassa, kuten Bosnian sodan jäljetkin. Vaikka rakennuksia on kunnostettu, näkyy niissä ammusten jälkiä. Jäljet toimivat historiallisena muistina, toivottavasti opimme niistä.

Jätämme bussin katedraalille ja kävelemme moskeijalle. Täällä ovat eri uskonnot ja kansallisuudet eläneet vuosisadat rinnakkain. Välirikkoja ja jännitteitä on ollut, nyt vietetään taas rauhaisaa rinnakkaiseloa. Katedraalista kuului mahtipontista urkumusiikkia mutta ovet eivät auenneet meille. Koski Mehmetin moskeijaan meidät toivotettiin tervetulleiksi.

Moskeijan terassilta oli parhaat näkymät Stari Most-sillalle. Silta rakennettiin 1500-luvulla ja se pysyi pystyssä 427 vuotta. Sitten ihminen tuhosi sillan pommittamalla sen alas. Turha demonisoida mitään sodan osapuolta; kaikki syyllistyivät julmuuksiin ja sotarikoksiin. Uuden sillan rakentaminen maksoi 15,5 miljoonaa euroa ja silloinen prinssi Charles kunnioitti avajaisia 2 000 muun kutsuvieraan kanssa.

Dubrovnik, Kroatia

Asettautumusta

Samalla kun on pehmeä lasku, on hirveä kiire. Koko ajan ollaan menossa ja pitää olla tarkkaavaisena. Eilen piti hoitaa OIB eli kroatialainen henkilökohtainen tunnistenumero. Täytin lomakkeen paikallisessa virastossa, siihen isän ja äidin nimet myös, tietenkin, kuten täällä on tapana. Maanantaina saan sitten oman OIB:in. Sitä tarvitaan virallisiin asioihin kuten verotukseen, pankkiasioiden hoitoon, ja kuten tapauksessani; työskentelyyn.

Sitten esittäytymään toimistolle ja tulostamaan retkimatskua. Kaikki paikalliset yhteistyökumppanit ovat tosi kivoja ja heidän kanssaan on kuulemma helppoa työskennellä. Mahtavaa! He mahdollistavat meille suomalaisille onnistuneen loman. Tapaan heidän vielä illallisella, mutta ennen sitä renkaan vaihtoon.

Meillä on kimppa-auto ja kollegaltani oli rengas puhjennut hänen ajellessaan Montenegrossa. Monen käänteen jälkeen hän sai vararenkaan alle ja matka jatkui kotiin Dubrovnikiin. Nyt sitten kaksi rengasta vaihtoon ja pikku-Ford on valmis uusiin seikkailuihin.

Vähän alueeseen ja hotelleihin tutustumista, sitten kotiin suihkuun ja  illalliselle. Menemme perinteiseen kroatialaiseen ravintolaan hieman kaupungin ulkopuolelle. Nautimme ravintolan puutarhassa aperitiivit; mulle yrttilikööriä ja kollegalle oudon tumman keltaista ja kuplatonta proseccoa. Meitä on 18 henkilöä, kiva tutustua uusiin ihmisiin. Pieniä annoksia kannetaan pöytään koko ajan, hyvin lihapainotteista on ruoka. Kolmea sorttia ilmakuivattua kinkkua, juustoja, sardiinin sukuista pikkukalaa, lihapataa... Jokaisen annoksen välillä porukka poistuu pöydästä sauhuille pihalle. Muutaman annoksen jälkeen he eivät enää vaivaudu, vaan polttavat ruokapöydässä. Vaikka ruokaa on yllin kyllin, nälkä jää. Parasta oli jälkiruoka, omenapiirakka kriikunamarmeladin kera. Yllätyksekseni se ei ollut lainkaan makeaa mutta silti ihanan maukasta.

Me suomalaiset poistumme aikaisin, kymmeneltä, meillä on aikainen aamu. Suuntaamme huomenna Mostariin, Bosnia-Hertsegovinaan, päiväretkelle asiakkaiden kanssa.