Tallinna, Viro

Viron ovet sulkeutuvat tältä erää. Tekisi mieli jo avata uusia ovia, mutta täytyy malttaa vielä hetki. Ovet ovat niin kauniita ja mielenkiintoisia että tuohon kuvakimaraan tuli muutama ovi kahteen kertaan.

 Viro

Taidetta kauppakeskuksessa

Ostoskeskus T1:stä löytyy pikkuruinen Litograafia Muuseum. Siellä on kaksi vanhaa painokoneita -taisivat olla 1700-luvulta. Painotuotteita on korteista sarjakuviin ja opetustauluihin. Museossa on hienosti esillä litografiassa käytettyjä kalkkikiviä; yksi kivi väriä kohden eli yhden julisteen painamiseen  voi tarvita noin kymmenen kiveä. Ylläolevassa kuvassa painavia kiviä on laitettu seinälle.

Vaikka museo ei ole koolla pilattu, on se mielenkiintoinen ja informatiivinen. Museo sijaitsee ensimmäisessä kerroksessa Art Spacen tiloissa. Siellä on myös kaksi näyttelytilaa: pienempi grafiikan töille ja isompi kaikelle taiteelle. Vaikka ostoskeskus on uusi ja valkoisen hohtava, on museon tilat jätetty silottamatta ja tiloissa on hieman tehdasmainen tuntu betonilattioineen ja -pylväineen. Suosittelen tutustumaan museoon shoppailun lomassa. Sisäänpääsy on ilmainen.

Toisesta kerroksesta löytyy kaupallinen Konstiruum, taidemyyntinäyttely -ei huono sekään. T1:ssä on lisäksi pieni galleriatila, jossa oli näytillä eräänlaisia naiskuvia.

Opin tänään taas uuden sanan: moottoriruumis. Istuin junassa ja tuijotin väliovessa näkyvää tekstiä ja suomeksi siinä puhuttiin moottoritilasta. Huone on ruum ja siihen vielä inessiivi -is =ruumis. 

 Viro

Apua on appi ja anoppi on ämm

Viron kieli on hauskan kuuloista. Ihan kun sitä ymmärtäisi, mutta ei ymmärrä kuitenkaan. Väkisin alkaa hymyilyttämään kun kadulla kuuntelee ihmisten keskusteluja, kieli on jotenkin niin tykittävää. Kadunnimistä on mielenkiintoista opiskella kieltä. Paljon on tuttuja sanoja, joilla viron kielessä on aivan eri merkitys kuin suomen kielessä. Maito on piimä, haukka on kulli ja hääpäivä on pulmapäev. Täytyy olla tarkkana mitä puhuu, ettei sanoma muutu ihan kokonaan.

Melkein kaikki virolaiset puhuvat englantia ja monet myös saksaa. Suomea taitavat puhua enää vanhemmat ihmiset, jotka ovat aikanaan oppineet sitä Suomen tv:stä. Suomalaisia asuu Virossa 6 200. Eilen iltapäivälehdessä oli juttu suomalaisesta miehestä otsikolla ”Olen elintasopakolainen - minulla ei ole varaa asua Suomessa” -tai niin ainakin käänsin otsikon. Vaikka suomalaisilla on nykyään parempi maine Virossa kun ennen vanhaan, ovat virolaisten asenteet muuttuneet meitä kohtaan negatiivisemmiksi. Johtuneeko kansainvälistymisestä vai mistä, mutta enää ei suomalaisia haluta asiakkaiksi - olemme liian vaativia ja hitaita. Tallinnaan on tullut uusia ostoskeskuksia ja niissä on enemmistönä H&M, Zara yms. monikansallisia yrityksiä. Aika tylsäksi on maailma mennyt; ostoskeskuksessa ollessasi et tiedä missä maassa olet, kaikkialla on niin samanlaista. 

Ai niin, Torupilli tarkoittaa säkkipilliä.

 Tartto, Viro

Pikkukaupungin tunnelmaa

Junalla matka kestää pari tunti Tallinnasta Tarttoon. Junalipun saa ostettua netistä, asemalta tai junasta. Asemalla lipunmyynti ei onnistunut, järjestelmässä oli jotain vikaa. Junassa kokeilin lippuautomaattia, mutta siihen minulla olisi pitänyt olla virolainen matkakortti. Tai onhan minulla sellainen mutta tiesin, ettei siellä ole tarpeeksi katetta. Tuon matkalipun olen ostanut R-kioskilta ratikkamatkoja varten. Tallinnassa voi ratikkalipun maksaa myös näyttämällä pankki- tai luottokorttia ratikassa olevaan näyttöön. Erittäin kätevää kun kuljettajat eivät enää myy lippuja.

Mutta junalipun sain lopulta ostettua konduktööriltä, meno-paluu 25 euroa. Juna lähti ajallaan ja kulki aikataulussa. Yllätyin kun junassa on Wi-Fi, joka toimi koko matkan moitteettomasti. Matkalla oli muutamaa pysähdys Tallinnan esikaupungeissa ja maaseudulla. Maisema oli tasaista ja vihreää, lähinnä metsikköä tai ehkä oikeammin ryteikköä.

Tarton asemalta on noin 15 minuutin kävelymatka keskustaan. Tartto on hyvin kompakakti kaupunki; suurin osa kaupoista ja ravintoloista on yhden kadunpätkän varrella. Pohjoispäässä on vanha kaupunki ja etelässä uusi keskusta. Aurinko paistaa ja lämmintä on yhden mittarin mukaan 24*C. Hyvin olisi pärjännyt T-paidalla ja shortseissa, nyt sitten raahaan takkia käsivarrellani. Tarton keskustaa halkoo Emajoki ja eipä voisi olla parempi keli ihailla kaupunkia joenvartta kävellen. Keskustassa on isoja puistoja ja lounasaikaan käyn ostamassa Rimi-marketista eväät - pähkinöitä, täytettyjä munia ja täytettyjä paprikoita - ja menen puistoon piknikille. 

Tartto on opiskelijakaupunki ja se näkyy katukuvassa. Nuoria on paljon, samoin baareja - taitavat jotenkin liittyä yhteen. Kaikkiaan sadantuhannen asukkaan kaupungissa on 20 000 opiskelijaa, ulkomaalaisia opiskelijoita 2 000, niistä suurin osa suomalaisia. Alkuillasta Raatihuoneen aukio alkaa täyttyä ihmisistä. Liekö ollut fuksiaiset kun joukko nuoria innostui tanssimaan Suutelevat opiskelijat-patsaan edessä. Altaan vesi oli värjätty kirkkaan vihreäksi ja uskaltautuipa yksi nuori mies sinne pulahtamaan sukkasillaan.

Leppoisa pikkukaupungin tunnelma  ja hieno sää; täydellisesti onnistunut päiväretki. Illaksi ’kotiin’ Tallinnaan kissaa silittelemään.

 Tallinna, Viro

Rosoinen Telliskivi ja trendikäs Rotermanni

Telliskivi vaan on niin rouhean kaunis alue. Loomelinnak-korttelin ulkoapäin graffitein peitetyt vanhat tehdasrakennukset saivat uuden elämän kun hipsterit ja muut kulttuurin työläiset siirtyivät alueelle kymmenisen vuotta sitten. Valtava neuvostoaikainen tehdaskompleksi oli vuosia tyhjillään ja se on kuin tehty luovan alan toimipaikaksi. Rakennukset ovat Baltian rautateiden entisiä tehdasrakennuksia, niitä on kaikkiaan kymmenen. Luovan alan yrityksiä siellä on pari sataa, lisäksi kymmenisen ravintolaa, pari teatteria, kirppiksiä, kokoustiloja yms. Täältä löytyy niin katuruokaa kuin gourmeetakin, käsintehtyjä jäätelöitä ja oluita. Turistit ovat löytäneet alueen ja niitä tänne nyt kipeästi kaivataan.

Tänään täällä on hyvinkin rauhallista. Sisätilat ovat viimeisen päälle remontoidut, jotkut osat ehkä liiankin kanssa. Designliikkeet ovat tyylikkäitä ja mulle ainakin aika hinnakakaita. Ei nyt ehkä ihan Suomen hintoja, mutta aika lähelle. Selkeästi edullisempaa on ruoka ja kahvit - ja tietysti viima myös. Viikonloppuisin alue herää henkiin, silloin siellä on tapahtumia ja katukirppiksiä. Vuodessa tapahtumia on kuutisen sataa - hurja määrä.

Hienon lisän Telliskiveen tuo valokuvataiteenmuseo Fotografiska, joka avattiin kaksi vuotta sitten. Tänään siellä oli yhden näyttelyn purkupäivä ja koska pääsin näkemään vain kaksi näyttelyä kolmesta, sain lipun puoleen hintaan. Museon ylimmässä kerroksessa on ravintola ja baari, ja terassilta on huikea 360* näkymä alueelle ja Tallinnaan.

Telliskivestä kävelen ’kotiin’ Rotermannin kautta. Alue on moderni, voisi varmaan sanoa trendikäs. Se sijoittuu karkeasti ottaen sataman ja Viru-hotellin välille. Sekin on aikoinaan ollut teollisuusalue ja neuvostoaikaan rakennukset pääsivät rapistumaan pahasti. Hienosti aluetta on remontoitu ja uudelleen rakennettu, rakentaminen jatkuu edelleen. Aue on kuin suuri kortteli joka on täynnä aukioita ja terasseja. Liikenteen äänet eivät sinne edes kantaudu. Rotermannista löytyy hotelleja, merkkiliikkeitä, ravintoloita ja hienoja kuntokeskuksia ja kauneushoitoloita. Vanhassa suolavarastossa on nykyään Viron arkkitehtuurimuseo. Suosikkimyymäläni Rotermannissa Tallinn Design House, josta löytyy paikallisten muotoilijoiden ja käsityöläisten tuotteita. 

  

 Tallinna, Viro

Kadriorg, Kadrioru, Kadriorgu - kaupunginosa, puisto ja palatsi

Valvotun yön jälkeen olin aamulla väsynyt. Ruokamyrkytys vei voimat, mutta muuten olo on onneksi suht terve. Aurinko paistoi, joten ajattelin käydä pienellä kävelylenkillä läheisessä Kadriorgin puistossa. Kartalta katsottuna se oli sopivan lähellä ja sopivan pieni. Puisto oli niin kaunis että sain siltä uutta energiaa ja inspiraatiota siellä kulkiessani. Kävelypolkujen lisäksi siellä oli kastelukanavia ja pieniä suloisia siltoja. Lammen keskellä oli saari ja siellä romanttinen, valkoinen huvimaja. Veistoksia ja värikkäitä kukkaistutuksia on kaikkialla, ei pelkästään tässä puistossa. Kahvila on auki ja sen terassi on yllättäen täynnä. Lapsiperheet olivat päiväkävelyllä ja pyöräretkillä.

Puisto oli viehättävä, ja suuri. Oli pakko jatkaa matkaa ja katsoa mitä muuta siellä on. Hämmennys oli valtava kun saavuin Kadriorgin palatsin pihalle! Kuin olisin saapunut viime vuosisadan Venäjälle, keisarin palatsiin. No, melkein saavuinkin. Mahtavan barokkipalatsin rakennutti tsaari Pietari Suuri vuonna 1725. Pihan istutukset ja suihkulähteet ovat vertaansa vailla. Nykyään siellä on Viron taidemuseon ulkomaalaisen taiteen osasto.

Kun puistoa jatkaa eteenpäin, tulee vastaan aita ja suljetut portit. Ei ihme, sillä aidan takana on Viron presidentin virka-asunto. Asuntoa vartioi kaksi sotilasta sekä lauma mehiläisiä - ystävällisiä sellaisia, kuulemma. Palatsin edessä on kolme mehiläispesää, joista saadaan laadukasta hunajaa sekä näin lisätään tietoisuutta mehiläisten tärkeydestä meille ihmisille ja ekosysteemille.

Ja kun vielä jatkaa matkaa, puiston eteläpuolella kohoaa jyhkeä KUMU eli Eestin Taidemuseo. Suomalaisena voi hieman rintaansa röyhistellä, onhan KUMU suomalaisen arkkitehdin Pekka Vapaavuoren suunnittelema. Siellä on perusnäyttelynä Viron taide 1990-luvulla. Aikamoinen pläjäys, ihan huimaamaan rupesi, sen verran värikkäitä ja äänekkäitä teokset olivat!

 

Täytyy vielä kehua Kadriorgin kaupunginosan kauneutta. Vanhat puutalot on säilytetty ja kunnostettu hyvällä maulla. Uudet rakennukset on saatu hienosti sovitettua katukuvaan. Vaikka täällä on useita tyylejä ja aikakausia rinnakkain, ovat ne sopusoinnussa keskenään. Lehmusrivistöt varjostavat katuja, tunnelma on suorastaan romanttinen. Tätä voisi varmaan kutsua Tallinna puutarhakaupunginosaksi. 

Tallinna, Viro

Tallinnan vanha kaupunki 

Mulla ei ollut tarkoitus kirjoittaa blogia tältä Tallinnan reissultani. Kuitenkin innostuin Tallinnasta, jopa ihastuin siihen uudelleen, ja en malta olla jakamatta sitä. Tallinnasta, etenkin vanhan kaupungin rauhasta voi nyt nauttia, kun täällä koronan takia eivät turistilaumat parveile. Kaduilla saa kävellä itsekseen eikä muita ihmisiä tarvitse väistellä. Mieli lepää kun meteli ja äänet ovat poissa. Kaunis arkkitehtuuri korostuu ja kaupunki näyttää kauniilta. Sääkin suosii, aurinko paistaa ja syksy tekee tuloaan.

Todellisuus kuitenkin iskee nopeasti. Useat liiketilat ovat tyhjiä ja niissä jotka vielä ovat auki, on loppuunmyynnit meneillään. Ainoastaan suuret kansainväliset liikkeet toimivat normaalisti ja esittelevät syysuutuuksiaan. Terassit ovat tyhjillään ja ravintoloissa on alennusmyynnit: kaikesta ruuasta -50%. Täällä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi ihmisiä että bisnekset pärjäisivät. Kaduilla kuulee lähinnä viroa ja venäjää, jonkin verran suomea mutta eipä juuri muita kieliä. Kotimaan matkailu ei Viroa pelasta, eikä valtio toistaiseksi tue yrittäjiä tarpeeksi. Vanhan kaupungin lisäksi Tallinnaan on tullut uusia houkuttelevia kaupunginosia, joihin varsinkin nuoren laittavat yrityksensä. Telliskivi, Noblessner, Rotermanni... ja Kadriorg, jossa majailen.

Torit ovat auki ja paikalliset maatuskat kauppaavat itse keräämään kukkia, marjoja ja sieniä. Ostin iltaruuaksi sieniä, tuttuja tatteja ja kanttarelleja. Pieni pussi maksoi euron ja siitä sain kaksi annosta sienikastiketta. Herkullista oli, mutta yöllä vatsa oli eri mieltä. Heräsin ikävään vatsa- ja selkäkipuun; ruokamyrkytys. No, ei kun vessaan ja oksentamaan, siinähän se aamuyö meni. Yön tunteina ehdin sängyssä valvoessani tutkia Viron terveydenhuoltoa. Hälytusnumero on 112 kuten Suomessakin ja suomalaiset ovat oikeutettuja käyttämään Viron julkista terveydenhuoltoa. Eurooppalainen sairaanhoitokortti mukaan, mutta jos se on unohtunut kotiin, ei hätää, kotiin palattua voi kulut hakea Kelasta takaisin. 

Seuraavana aamuna olin jo kunnossa mutta todella väsynyt. Taitaa tulla paastopäivä, ruoka ei vielä maistu ja muutenkin vähän hutera olo.

Puerto de la Cruz, Espanja 

Jäähyväiset Teneriffalle 

Nyt on kotiin lähdön aika. Coronaviruksen takia hotellit sulkevat ovensa ja turistit palaavat kotimaihinsa. Tänään on Finnairin viimeinen lento Teneriffalta Suomeen, taitaa seuraava lento olla vasta syksyllä. Puerto de la Cruzin kaduilla ei ihmisiä juurikaan näy. Eilen vein asiakkaitamme bussilla lentokentälle ja kuuden aikaan illalla paikalliset seisoivat parvekkeilla ja ikkunoissa, ja taputtivat. Aplodit menivät terveydenhoitoalan ammattilaisille jotka pitävät meistä huolta kriisin keskellä. Ihana ele. Aplodit haluan antaa myös lentokentän henkilökunnalle. He ovat tehneet suurenmoista työtä kiireen ja paineen keskellä, oman terveytensä uhalla.

Ulkonaliikkumiskiellon lisäksi täällä on käytössä monia muita rajoituksia. Pieniin kauppoihin päästetään yksi ihminen kerrallaan ja isompiin marketteihin kymmenen ihmistä kerrallaan. Kauppojen ulkopuolelle syntyy pitkiä jonoja, kun ihmiset jättävät metrin turvavälin edellä seisovaan henkilöön. Bussissa saa matkustaa 20 ihmistä ja taksit ottavat vain yhden ihmisen kyytiin kerrallaan. Kuinkahan perhe matkaa lentokentälle tai lääkäriin pienen lapsen kanssa? Liekkö totta tuo rajoitus vai onko se vai taksikuskien viimeinen keino rahastaa ennen kun turistit katoavat.

Reina Sofian lentokentällä on ollut aikamoinen tungos viime päivinä. Tänään oli hieman rauhallisempaa ja vähemmän ihmisiä. Poliiseja oli paljon paikalla ja he tyhjensivät lähtöaulaa ja osa ihmisistä joutui ulos odottamaan, ettei aulatilat olisi ihan tukossa. Hyvä niin. Kaikki kaupat ja ravintolat lentokentällä olivat kiinni, vain automaateista sai juomia ja välipaloja. Finnairin matkustamohenkilökunnalla oli maskit kasvoilla ja he välttivät turhaa kontaktia asiakkaisiin. Ruokaa ja juomaa ei ollut tarjolla, eikä ostoskärry kulkenut käytävillä. Jokaiselle oli istumapaikoilla kaksi pulloa vettä ja pieni välipalakeksit. Mutta lento pääsi ruuhkaisella kentällä lähtemään ajallaan ja Helsinki-Vantaalla oltiin illalla kymmenen aikoihin. 

Viimeinen asiakas tsekattu koneeseen. Nähdään taas ensi kaudella.

Puerto de la Cruz, Espanja

Hotellimme päätettiin sulkea koronapandemian takia. Kaikki asiakkaat siirrettiin toiseen hotelliin, jonne meille oli järjestetty bussikuljetus. Poikkeuslaki määrää, että bussi saa ottaa kyytiin ainoastaan kaksikymmentä matkustajaa. Bussi siis kulki puolillaan ja joutui kulkemaan samaa väliä viisi kertaa. Jäin tavararöykkiöineni suosiolla viimeiseksi. Minulla oli kuljetettavanani noin kymmenen laukkua ja pyykinkuivausteline. Koska kollegani joutui töihin, kuljetin omien tavaroiden lisäksi myös hänen tavaransa sekä kotitoimistomme tavarat. Hotellin ovella pidettiin tiukkaa vahtia ettei kukaan ulkopuolinen pääse sisälle. Kävivätpähän poliisitkin tarkistamassa, että hotelli noudatti sääntöjä ja asiakkaat saatiin määräysten mukaisesti evakkoon. 

Espanjassa on voimassa ulkonaliikkumiskielto. Ruokakaupassa ja apteekissa saa käydä ja koirat saa ulkoiluttaa. Turhaa kävelyä ja ajelua tulee sakon uhalla välttää. Eilen poliisit olivat pysäyttäneet kollegani kaksi kertaa hänen mennessään hotellikäynnille. Poliiseista asiakkaitten tapaaminen ei ollut riittävä syy ulkonaliikkumiseen ja niinpä he passittivat kollegani takaisin kotiin 600 euron sakon uhalla. Myöskään osa hotelleista ei pidä oppaitten vierailuja suotavina eivätkä he päästä meitä sisälle. Paikalliset tuntuvat ottavan ulkonaliikkumiskiellon vakavammin kuin turistit. Ehkä turistit eivät seuraa ja ymmärrä paikallisuutisia, eivätkä siten olen täysin tilanteen tasalla. Tänään kävin ruokakaupassa ja poliisit pysäyttivät useassa paikkaa autoilijoita, minua - jalankulkijaa - he eivät pysäyttäneet. Yllättävän monta koiranulkoiluttaja tuli vastaan. Varmasti muutamissa tapauksissa koira oli vain rekvisiittaa - nyt taitaa olla koiranpäivät.

Santa Cruz, Espanja

Tänään lähdin työasioissa Puerto de la Cruzista saaren pääkaupunkiin Santa Cruziin. Olin odottanut innoissani tätä ”työmatkaa” sillä töitten jälkeen minulle jäisi aikaa tutustua kaupunkiin ja käydä ehkä ostoksillakin. Bussi kulki aamulla normaalisti, maksuvälineenä kelpasi elektroninen kortti ja käteinen, iltapäivällä pelkästään kortti. Koronavirus on laittanut maailman sekaisin ja täälläkin viranomaiset ohjeistivat ihmisiä sen minkä ehtivät. Käteinen on siis nyt pannassa ja tottahan se on, että raha on likaista. Puoliltapäivin Santa Cruzissa liikkui huhuja, että kello kahdelta alkaisi ulkonaliikkumiskielto eikä bussit ja taksit saisi enää liikennöidä. Koska olin menossa illalla vielä töihin Puerto de la Cruzissa, en uskaltanut riskeerata vaan hyppäsin bussiin yhden aikoihin ja hurautin kotiin.

Toisaalta joudinkin, sillä Santa Cruz vaikutti aavekaupungilta. Kadut olivat varsin tyhjiä, suurin osa kaupoista oli kiinni ja vain muutama ravintola oli avoinna. Ihme kyllä, kauppahalli oli auki ja se oli täynnä sekä myyjiä että ostajia. Myös  suurin tavaratalo El Corte Ingles oli auki, vain pienet liikkeet oli suljettu. Kahden aikaan iltapäivällä kyllä tapahtui: Espanjan hallitus julisti ulkonaliikkumiskiellon alkavaksi viikonlopun jälkeen, maanantaina kello 8.00. Edellisenä päivänä oli jo julistettu poikkeustila, eikä paikallisillakaan ole käsitystä mitä kaikkea se tarkoittaa. Ilmeisesti hallitus saa rajoittaa kaikkien maassa olevien kulkemista ja olemista parhaaksi katsomallaan tavalla. Ainakin kaikki koulut ja päiväkodit suljettiin tämän seurauksena. Nyt sitten arvuutellaan milloin lentokentät suljetaan ja milloin turistien on poistuttava maasta.

En tiedä onko tämä hätävarjelun liioittelua vai totista totta. Tällä hetkellä ainoastaan Montenegrossa (siis Euroopan maista) ei ole havaittu tartuntoja. Ja suurin osa tartunnoista on lieviä, eikä suurin osa ihmisistä edes tiedä sairastuneensa  koronaa. Teneriffalla ei pääse testeihin ennen kuin on henkihieverissä. Mikäli täällä menee yksityiselle klinikalle pyytämään testiä, käännyttävät he asiakkaan ovelta pois. Jos he testin tekevät eli klinikalla on käynyt mahdollisesti tartunnan saanut henkilö, joutuu klinikka laittamaan ovensa kiinni kahdeksi viikoksi karanteeniin takia. Ai niin, sehän se minuakin odottaa kun koti-Suomeen palaan - kahden viikon karanteeni.

Edit. Tilanteet muuttuvat koko ajan, ei päivittäin vaan tunneittain. Juuri tulleen tiedon mukaan ulkonaliikkumiskielto on jo astunut voimaan jo tänään, lauantaina. Töihin ja apteekkiin saa mennä, ruokakauppaan myös. Kaikki huvikävelyt ja -ajelut on sakon uhalla kielletty.

Puerto de la Cruz, Espanja

Oppaan elämää 

Uuteen kohteeseen on aina kiva tulla. Uteliaana ihmisenä haluan heti koluta kaikki kadut ja kujat, ja löytää kohteesta omat paikkani. Yleensä ennen kauden alkua on reilusti aikaa ennen asiakkaitten tuloa, mutta nyt tulin kohteeseen kesken kauden, joten opiskeluun ei jäänyt aikaa vaan aloitin työt lennosta. Oman aikansa vie kohteeseen tutustuminen, retkien sisältöjen oppiminen, lentokenttäkäytännöt, paikallisiin kumppaneihin ja kollegoihin tutustuminen, toimistotyöt yms. yms. Alku on aina kiireistä ja stressaavaa, mutta silti jotenkin mukavaa.

Toinen ulottuvuus on asettautuminen uuteen kotiin. Välillä saa asua yksin, mutta useimmiten asutaan kimppakämpässä. Tällä kertaa asun mieskollegan kanssa, vähän tuntuu oudolta. Molemmilla on oma huone ja kylppäri, ”keittiö” ja olkkari/toimisto jaetaan. Ja jos joku kadehtii matkaoppaita - ei kannata. Vaikka asunkin hotellissa, asun pohjakerroksessa henkilökunnan tiloissa. Huoneisto on suoraan 80-luvulta, ovissa ei ole lukkoja eikä keittiön varustelussa ole kehumista. Hotellin ravintolassa saamme toki käydä syömässä, kunhan maksamme normaalin hinnan. Täällä esim. aamiainen maksaa 8 euroa ja jos haluat tuorepuristettua appelsiinimehua, pienestä lasillisesta saa pulittaa 1,50 euroa lisää. Joten oppaan palkalla täytyy kyhätä oma aamiainen, jos vaan olet muistanut ottaa mukaan/käydä ostamassa paistinpannun, kahvinkeittimen yms. tykötarpeet. Onneksi sentään petivaatteet ja pyyhkeet tulevat hotellin puolesta. Koska huoneeni on pieni, pimeä ja kylmä, tulen usein iltaisin istuskelemaan ja työskentelemään hotellin aulaan. Se on valoisa ja viihtyisä ja usein tulee vaihdettua kuulumisia satunnaisten vierailijoiden kanssa.

Asiakkaat vaihtelevat kohteitaan. Täällä Kanariansaarilla on paljon talvehtijoita, jotka palaavat samaan kohteeseen ja samaan hotelliin vuosi vuodelta ja viipyvät useita viikkoja. Usein he ovat eläkeläisiä. Heidän myötään tänne on syntynyt Suomi -yhteisö, suomalaisia baareja ja ravintoloita, jopa suomalainen/skandinaavinen kirkkokin. Tänään kävin tutustumassa yhteen baareista, siellä oli käynnissä pubivisa. Tuntuu aika surulliselta nähdä täällä alkoholisoituneita vanhuksia, joiden ainoa kontakti päivässä saatta olla tarjoilija. Kyllähän monet käyvät suomibaareissa juomassa juhlamokat ja lukemassa iltapäivälehdet. Mikäpäs siinä.

Usein opasta tarvitaan kun tulee ongelmia. Sairastumiset lomamatkalla ovat aina ikäviä ja ne vaativat oppaalta tilannetajua sekä ylimääräisiä työtunteja, joita ei koskaan saa takaisin. Vapaapäiviä on yksi viikossa ja usein se menee omien käytännön asioitten hoitamiseen. Onneksi tuplavapaita on noin kerran kuukaudessa ja silloin ehtii tutustua myös lähiseutuun. Onneksi täällä Teneriffalla on hyvä julkinen liikenne, mutta kaikissa kohteissa niin ei ole. Silloin olet helposti eristyksissä ja joudut asioimaan lomakylien kalliissa minimarketeissa. Ja vaikka busseja kulkisikin, ovat ne sesonkiaikaan niin täynnä, ettei bussi ehkä enää pysähdy sinun pysäkilläsi. Vaihtoehtoina on kävellä tai ottaa taksi.

Uudessa kohteessa joutuu opettelemaan aina uudet rutiinit. Pyykinpesusta tai ruokakaupassa käymisestä saattaa tulla yllättävän haastavaa ja aikaa vievää. Täällä etelässä on kyllä ihan mahtavan hyviä, kypsiä ja maukkaita hedelmiä ja vihanneksia. Pienissä vihanneskaupoissa on ihanaa vaan tutkia erilaisia tuotteita ja maistella uusia makuja. Jos vain töiltään ehtii. Usein päivät on pitkiä ja aikataulut venyvät. Vaikka usein olen väsynyt ja turhautunut, oudosti tämä työ vaan koukuttaa.

Puerto de la Cruz, Espanja

Olipa ihanaa tulla etelän lomakylistä oikeaan kaupunkiin. Ensivaikutelma Puerto de la Cruzista on erittäin positiivinen. Ihmiset hymyilevät, jotkut jopa tervehtivät kadulla vastaan tullessaan ja tunnelma on paikallinen. Asukkaita täällä on 30 000 ja Santa Cruzin jälkeen se on saaren toiseksi suurin kaupunki. Lomakylien jälkeen hintataso on maltillinen. Ei täältä kyllä niitä euron tuoppeja löydy, mutta ainakin kahvit ja jäätelöt ovat noin 20% halvempia kuin Playa de las Americasissa. 

Puerto de la Cruzin keskusta on verkkaisen vilkas ja värikäs. Vanhimmat rakennukset satama-alueella ovat viiden sadan vuoden takaa. Kadut ovat kapeita, portaita ja mäkiä on riittämiin. Suomalaiset löysivät tänne pakettimatkoilla 1960-luvulla ja siitä saakka tänne on Pohjolasta reissattu. Ensimmäiset turistit kaupunkiin tulivat kuitenkin jo 1800-luvun lopulla. Lämpötila täällä on alhaisempi kuin saaren eteläosissa, mikä tuntuu mukavalta, aamulla ja illalla saa laittaa lämmintä päälle. Teide-tulivuoren ansiosta tänne kerääntyy pilviä, eikä aurinko porota kuumasti jos ollenkaan. Luonto on vihreämpää karuun ja kuivaan etelään verrattuna. 

Playa de las Americas, Espanja

Eläkeläisten paratiisi?

Ensimmäinen havainto Playa de las Americasista oli kohteliaat auton kuljettajat. Hyvissä ajoin ennen suojatietä he hidastavat vauhtia ja päästävät jalankulkijan kadun yli kaikessa rauhassa. Tämä tuntuu erittäin hämmentävältä Marokon - ja jopa Suomenkin jälkeen. Kukaan ei hurjastele,  julkinen liikenne toimii ja bussit ovat uusia ja siistejä.

Tai no, hurjastelijoita täällä kyllä on, mutta ne eivät ole autoilijoita. Varmaan vuokratuin kulkuneuvo on invamopo ja nimenomaan se kahden istuttava malli. Invamopolla eivät huristele pelkästään eläkeläiset, vaikka heitä pelkäänkin liikenteessä eniten, vaan myös nuoret. Seuraavaksi eniten jalkakäytävillä kuljetaan pyörätuoleilla, joissa on lisälaitteena sähkömoottori. Tavan tallaaja saa varoa varpaitaan ja väistellä parhaansa mukaan.

Huomenna matka jatkuu Puerto de la Cruziin. Esimieheni sanoi, että siellä on enemmän eläkeläisiä kuin täällä. Että mitä?! Miten se on edes mahdollista? Viisikymppisenä taidan olla täällä juniori.

Marrakesh, Marokko

Yves Saint Laurent ja Jacques Majorelle

Alkujaan Majorellen puutarha on taidemaalari Jacques Majorellen luomus, mutta muotisuunnittelija Yves Saint Laurent teki sen tunnetuksi suurelle yleisölle. Jacques osti alueen vuonna 1923 ja siitä alkoi vuosikymmenien puutarhaprojekti. Jacques matkusti paljon ja toi matkoilta mukanaan kasveja ja puita. Valtaviksi kasvaneet bambut varjostavat ja kehystävät käytäviä, palmut huojuvat korkeuksissa ja erilaiset kaktukset levittäytyvät kivipuutarhoihin. Kasvien värimaailma on vihreä sen kaikissa sävyissään, kukkivia kasveja puutarhassa ei juurikaan ole. Väriläiskinä toimivat kirkkaan keltaisiksi, punaisiksi ja sinisiksi maalatut saviruukut. Suihkulähteet ja vesialtaat tuovat virkistystä muuten niin kuivaan ja kuumaan ilmastoon.

Vuonna 1947 Jacques avasi puutarhan yleisölle ja hänen kuoltuaan vuonna 1962 puutarha jäi heitteille. Ihastuttuaan Marrakeshiin Yves osti täältä villan vuonna 1966 ja Majorellen puutarhan vuonna 1980. Nykyään tontilla on myös Berberi museo, jossa esitellään Marokon alkuperäiskansan historiaa ja elämää mm. heidän vaatteittensa ja korujensa kautta. 

"Before Marrakech, everything was Black." -Yves Saint Laurent 

Tuota tumman sinistä väriä, jota puutarhasta löytyy paljon, kutsutaan Majorellen siniseksi. Samaa värisävyä Yves käytti myös muotiluomuksissaan. Tunisiasta lähtöisin oleva suunnittelija ihastui Marokon väreihin ja valoon. Hän vietti täällä aikaansa partnerinsa ja bisnesskumppaninsa Pierre Belgen kanssa. Pierren ansiosta tontille rakennettiin Yves Saint Laurent -museo vuonna 2017. Museossa on esillä Yvesin töitä 40 vuoden ajalta. Aluksi museon mustat seinät, katto ja lattia tuntuivat ahdistavilta. Huoneet olivat hämäriä ja valoja niukasti; aina ei tiennyt minne päin pitäisi mennä. Mutta kun näki Yvesin huikean kauniit iltapuvut tiukissa valokeiloissa, avautui myös pimeys ympärillä. Puvuissa oli kauniita yksityiskohtia, kankaat olivat upeita ja leikkaukset hienoja. Esillepano kaikessa yksinkertaisuudessaan oli mykistävä. Vaikka en mikään muotifriikki olekaan, oli museokierros aikamoinen elämys. 

Harper´s Bazaar -lehden juttu museon avajaisista.

Yvesin Marrkeshin kotiin pääsee kurkistamaan tämän Elle Decor -lehden jutun kautta.

Essaouira, Marokko

Essaouira, Marokko

Lomalla lomasta

Täällä tuntuu että pystyy taas hengittämään. Merituuli tuntuu ihanan raikkaalta ja se pyyhkii pois ilmansaasteet. Kauppiaatkin ovat keskipäivällä niin laiskoja, ettei kauppaa meinaa saada aikaiseksi. Pitää itse ruveta aktiiviseksi ja se tuntuu todella oudolta kun tähän saakka on joutunut väistelemään yliaktiivisia myyjiä. Bussilla Essaouiran pääsee Marrakeshistä kolmessa tunnissa ja menopaluulippu maksoi 19 euroa. Maaseudulla maisema oli kuivaa ja pellot kivisiä. Aamun vuoro oli ykkösluokka ja bussi oli todella siisti ja hieno - ja täynnä. Onneksi ostin lipun ennakkoon, muuten olisin jäänyt laiturille. Bussissa oli hyvä ilmastointi ja jopa nettiyhteys. Paluu onkin sitten kakkosluokassa.

Essaouira vaikuttaa rennolta paikalta Marrakeshin hulinan jälkeen. Lokit kirkuvat ja se kuulostaa kotoisalta. Satamassa on kymmeniä isoja kalastusaluksia ja ehkä sata pienempää. Sekä veneet että rakennukset ovat sinivalkoisia. Vanha kaupunki on muurien ympäröimä ja täynnä viehättäviä pikkukujia. Marrakeshin Medinan jälkeen tällä on suloinen pikkukaupungin tunnelma.

Matkan jälkeen käyn aamiaisella, vaikka kello onkin jo yli puolenpäivän. Sen jälkeen käyn kävelyllä merenrannalla ja lähden etsimään majapaikkaa. Päädyn Riad Casa Blancaan, yö + aamiainen täällä maksaa 30 euroa. Olen tyytyväinen. Rakennuksen keskellä on valopiha, josta luonnonvalo pääse sisälle. Huoneet ovat  kolmessa kerroksessa ja neljäs kerros on kattoterassia, jossa on viihtyisä oleskelupaikka sekä grilli. Täällä on sitä 'marokolaista' tunnelmaa, joka on tuttua mainoksista ja lehtikuvista. 

Nyt suihkuun, ettonet ja sitten illalliselle.

Marrakesh, Marokko

Valkoinen länsimainen nainen Marokossa

Kun lähden kotoa ulos, täytyy minun tsempata ja valmistautua henkisesti, että jaksaisin. Tietenkin blondina erotun joukosta ja saan katseita osakseni. Mutta huutelu, ikävä kommentointi ja rumat eleet ottavat voimille. Pukeudun peittäviin vaatteisiin, en meikkaa enkä käytä näyttäviä koruja. Yritän olla kohtelias, provosoimatta ketään. Mutta enää en hymyile. Täällä minusta on tullut se huonompi versio itsestäni. Mitä tylympi olen, sitä paremmin pärjään. Tuntuu, että Marrakesh imee kaiken energian minusta. On raskasta olla kokoajan varuillaan. Ehkä Egyptin jälkeen Marokko on seksistisin ja rasistisin maa missä olen ollut. Ja likaisin. Ja epäluotettavin.

Vaikka haluaisin tehdä ostoksia, ovat myyjät niin aggressiivisia, että en saa katsottua tuotteita rauhassa, enkä kykene siinä tykityksessä tekemään päätöksiä. Myös tinkiminen on hankalaa. Tiedän, että maksan aina ylihintaa. Paikalliset tuttavani ovat valistaneet minua hintatasosta, enkä koskaan tinkimisessä pääse ns. normaaliin hintaan. Toki voin länsimaalaisena maksaakin tuotteista hieman enemmän, mutta en kaksin- tai kolminkertaista hintaa. Ja taksikuskit. Yrittävät veloittaa 15 dirhamin matkasta 50 dirhamia. Ja kun pyydän laittamaan mittarin päälle, eivät he suostu siihen. Yleensä joudun kysymään 3-5:ltä taksilta, ennen kuin saan kohtuuhintaisen kyydin. Yleensä vanhemmat taksikuskit laittavat mittarin päälle pyynnöstä, nuoret eivät koskaan. Muutenkin taksilla ajaminen on uhkapeliä. Turvallista, mutta koskaan et tiedä minne päädyt. Yleensä kuski sanoo tietävänsä paikan, minne haluan mennä, mutta usein he kilauttavat kaverilleen tai kysyvät kolleegaltaan ohjeita. Kahdesti minut on jätetty tien varteen kun oikeaa osoitetta ei etsimisestä huolimatta ole löytynyt. Ja muutaman kerran kuljettaja on yrittänyt jättää minut ties minne, väittäen pokkana että tämä on oikea paikka - vaikka tiedän, ettei ole. Ja jos en maksa tasarahalla, on ihan varmaa, etten saa vaihtorahoja takaisin. 

Valokuvaamisen suhteen ole ollut erittäin varovainen. Ihan jo senkin takia ettei kameraani varastettaisi (kuten kännykälleni kävi), mutta en myöskään halua loukata paikallisia. En edes yritä kuvata ihmisiä vaikka se niin antoisaa olisikin. Olen tyytynyt kuvaamaan ovia, rakennuksia, puistoja yms. Jos kuvaan ihmisiä, pyydän heiltä siihen luvan. Täällä en jaksa, joten olkoon kuvaaminen. Kun otin kuvaa alla olevasta ovesta, kulki keski-ikäinen, ihan normaalin näköinen nainen ohitseni, sylkäisi klimpin kengälleni ja huusi minulle päin naamaa samalla elehtien halveksivasti. En jaksanut reagoida. Paikallinen persu - ajattelin.

Ymmärrän, että rikkaat länsimaalaiset turistit ärsyttävät osaa paikallisista. Turisteja täällä ei kuitenkaan ole riesaksi asti. Ja väitän, että tänne ei tulla ryyppäämään ja rellestämään, vaan turistit ovat aika rauhallista ja keskiluokkaista porukkaa. Toki turistimiehiä kunnioitetaan, kuten myös paikallisia naisia. Vain naisturisti, varsinkin jos vielä liikkuu yksin, saa kuulla kunniansa. Mutta mieluummin olen täällä, kun istun kotona yksin sohvallani. Olen yhtä kokemusta rikkaampi ja ehkä maailmankuvanikin laajenee, vaikken sitä juuri nyt osaakaan arvostaa. Ja olenhan tavannut täällä ihaniakin ihmisiä, jotka loppujen lopuksi jäävät mieleeni ja elämääni.

Usein iltaisin tuntuu siltä, että en ole saanut mitään aikaiseksi, mutta silti olen montaa kokemusta rikkaampi. Tosin nuo kokemukset alkavat toistaa itseään. Kun täällä tuntuu että päivä on ollut täydellinen pohjanoteeraus, voi sitä kutsua täydelliseksi päiväksi.